Hupsujen joulumaa

Vuosi 2020 on ollut todella omituinen. Olemme kökötelleet neljän seinän sisällä ainakin sadan vuoden edestä, mutta toisaalta viikot ja kuukaudet hujahtivat niin kamalaa vauhtia, etten mitenkään ehtinyt järjestää Hupsujen joulukuvauksia ennen eilisiltaa. Yleensä viime hetken näpsimisen tuloksena on vain epämääräinen setti kissojen heilahtelevia häntiä ja takamuksia, mutta tällä kertaa ilmassa oli salaperäistä tonttupölyä ja onnistuimme haalimaan ennätysajassa monta julkaisukelpoista otosta. Muutamissa niistä esiintyy jopa kaksi kissaa yhtä aikaa, eikä kumpikaan näytä kieltä tai sohi kynttelikköä kumoon. Hyvä, Hupsut!

Aluksi meno oli verrattain jähmeää. Joulupallo ei kiinnostanut,
ulkona satoi vettä ja Juju istui niin leveästi, ettei kuusta näkynyt.

 

Niinpä punaposkinen jouluhauva pyydettiin paimentamaan Juju oikeaan kohtaan.

 

Tiedä sitten, oliko siitä enemmän harmia kuin hyötyä, mutta ainakin kuusi piirtyi näkyviin.

 

Kokeilimme monia asentoja ja kuvakulmia, salamalla ja ilman, vakavana...

 

...ja vielä vähän vakavampana. Koska kuka nyt aatonaatonaattona vielä hymyilisi?

 

Lopulta hyvä sommittelu onneksi löytyi, ja silmässäkin näkyi vähän pilkettä!

 

Tästä tuli maman ehdoton lemppari!

Kun Jujusta oli saatu yksi täysosuma, kerjäsin mieheltä lupaa nostaa myös Nuppu uudehkolle ruokapöydällemme, jota muuten emme olekaan tainneet aiemmin vielä blogissa esitellä. Sisäkökkimiseen tuskastuneena aloitimme lokakuussa suuren mutta etanan lailla etenevän sisustusprojektin, jonka seurauksena kirjahyllyt vaihtoivat paikkaa ja vapauttivat tilaa neljän hengen pöydälle. Se on jo tullut tutuksi minulle, miehelle ja Jujulle, mutta Nuppu ei jostain syystä ole vielä joko tajunnut tai uskaltanut hypätä sen päälle. Minusta olisi mukavaa kammeta Nuppukin estradille, mutta perheemme toimitusjohtaja on päättänyt, ettei niin tehdä ennen kuin tontut ja kuusi ovat siirtyneet sen näppärien tassujen ulottumattomiin. Niinpä Nuppu-reppanan kuvaukset suoritettiin arkisemmin alkovin puolella...

 

Joulukuvaelmassa oli neitosen mielestä jotakin ylimääräistä ja rumaa.

 

Onneksi joutilas tonttu-ukko piilotti epäjouluisan
möhkäleen selkänsä taakse, ja sain hyvän kuvan.

 

Palkaksi Nuppu pääsi kanniskelemaan sen toista suosikkilelua.

Suloisista kuvista ja varsinkin söpöäkin söpömmistä kuvauskohteista huumaantuneena päätin kokeilla vielä yhtä juttua. Vaikka ulkona todellakin tihkuttaa iänikuista vettä, halusin loihtia Hupsuttamoon hanget korkeat nietokset. Tai ainakin pienen joulumaan. Sisäänpääsymaksuja tai maskipakkoa ei ollut, joten Korvatunturille hipsutteli heti ensimmäinen kiinnostunut viiksipetteri.

 

Se toi nenällään valon pimeään...

 

...ja ihmetteli, kuka kumma on pystyttänyt valotolppia satumetsään.

 

Lunta sateli hiljalleen, ja Juitsi kuunteli joulukellojen kilkatusta ja Nupun ininää.

 

”Jätä jo se lelu ja tuu tänne poseeraamaan. Mama näpsii tunnelmakuvia ja oottaa jackpottia.”

 

Nuppu ei millään malttanut totella, mutta onneksi Juju jaksoi odottaa kärsivällisesti....

 

...sillä lopulta Nuppuakin alkoi kiinnostaa lumen ja jään valtakunta.

 

Henkeäni pidätellen seurasin, kuinka Nuppu-kaunotar pujahti kinosten keskelle.

 

Kun se työnsi kuononsa savupiippuun ja toivotti Joulukollille hyvää joulua,
tiesin lopultakin tallentaneeni harvinaislaatuisen hetken.

Levollista ja ihanaa joulua sinne ruudun toiselle puolelle! <3

Piipertävä taapero

Nuppu ja Juju ovat minulle ikuisia kissanpentuja: pienen pieniä nöyhtäpalleroita, joita hoivaan, möössään ja mössytän parhaan taitoni mukaan. Vaikka katit ovat usein melkoisia sylivauvoja, ainakin toinen niistä on saavuttanut jo taaperoiän. Ja siitä minun on kiittäminen äitiäni, joka kokeneena kasvattajana johdatti Nupun tukevasti taaperruksen polulle.

 

Ja sehän tapahtui siis jo heinäkuussa, kun Mummi Poppanen oli meillä kissavahtina
ja askarteli Nupulle maailman maukkaimman tikkunekun. Slurps!

Jonkin ihme taian avulla vanha, tylsäksi luokiteltu vauvakissain purulelu muuttui
rispaantuneen nauhan lisäyksen myötä superhauskaksi leikkihärveliksi!

 

Sen kanssa rellestettiin viikosta toiseen, ja odotin koko syksyn, milloin peput
painuisivat lattiaan ja Hupsut komentaisivat emon keksimään uusia leikkejä.

 

Kyllästyminen valtasikin Jujun syyskuussa, joten sille rakennettiin
tuoreutta tavoitellen jännittävä kiipeilytorni olkkarin pöydälle.

 

Lokakuussa viihdettä ja virkistystä haettiin kukkasia nuuhkimalla.

 

Mutta kullannuppu rakastui näkerryskilluttimeensa päivä päivältä syvemmin.

Aina kun lelu kaivetaan esiin, Nupun silmät alkavat loistaa ja se hölkkää heti paikalle!

 

Nömpäpömpä nappaa lelun suuhunsa ja lähtee kuljettamaan sitä inisten Isikissille.

Reitti on sille tuttu ja moneen kertaan taaperrettu.

Olkkarin kulmalta pitää kääntyä vasemmalle...

Sitten vaaputaan naru tassuissa tynnyrin ohi ja lopuksi hypätään piipittäen pöydälle.
Kun kehuja on tullut riittävästi, Nuppu aloittaa paluumatkan minun luokseni.

 

Toisinaan reitin varrella möllöttää kuitenkin toffeelaikkuinen hidastustöyssy.

 

Se vaanii viikset ja varpaat väristen Nupun koreaa laahusta...

 

...ja stoppaa epäilyttävät piiperryspuuhat!

 

Voi ei, Nuppuliini ehti nuolaista ennen kuin tipahti. 
Miten tästä enää pääsee piipertämään mihinkään?

 

Ainoa keino on käydä kantelemassa Isikissille. ”Mmmähhh! Ääh! Iiips!”

 

Toffeehidasteelle esitetään kaunis pyyntö, että se antaisi Nöpönenän taapertaa vapaasti.

Ja tokihan se Juicylle sopii. ”Taaperra vaan, Taapero!
Kunhan et omi maman syliä! Se on mun!”

 

Nuppu on niin ihastunut leluunsa, että aikansa välillämme seilattuaan se tulee aina viereeni ja käpertyy nukkumaan kuono näkertimen päällä. Illan leikkihetken ja söpöysunien jälkeen lelu hiippailee lelulaatikkoon lepäämään, ja voi sitä iloa seuraavana iltana, kun laatikko taas avataan!

Kuinkahan kauan Mummin keksimä aarre jaksaa Nöpöstiinaa inspiroida?

Ja sitten vielä loppuun pieni kirjallinen muistutus:

Käykäähän kommentoimassa edellistä postaustamme sunnuntaihin 29.11 mennessä,
 jos haluatte osallistua Hupsujen emon kirjoittaman nuortenkirjan arvontaan! :)