tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kissaemo kokkaa

Hupsujen huusholli ei varsinaisesti ole pullantuoksuinen soppi, jossa pata porisee lakkaamatta ja uunista leijuu alati herkullisia tuoksuja. Ruokaa laitetaan tarpeen vaatiessa, mutta silloin pikkukissat ja kissaemo katoavat yleensä olkkarin puolelle leikkimään. Kun mies saa pöperöt valmiiksi, palailemme nälkäisinä köökin puolelle muonahuoltoon. Lienee siis ymmärrettävää, miksi Hupsu ja tosi höpsö ei ole ruokablogi.
  
Tällaista kuvamatskua voisi esiintyä Hupsujen pizzablogissa.

Jotta kukaan ei kuitenkaan antaisi minulle ikävältä kalskahtavia lisänimiä ”taikinavässykkä”, ”mämmikäpälä” tai ”sämpylävetelys”, päätin todistaa, että olen oikeasti aika haka essu päällä ja vispilä tassussa.

”Mama sanoo, että se on keittiössä väärin ymmärretty nero.”

Kesälomareissun jälkeen tunsin vihdoin olevani kyllin levännyt tarttuakseni niinkin arkiseen askareeseen kuin kokkailu. Hain inspiraatiota edessä olevaan koitokseen selaamalla lahjaksi saamaani kasvisruokakirjaa, jonka jokainen resepti sai kuolan valumaan suustani ja makunystyt hihkumaan kannustushuutoja kauppalistan raapustamiseen.

 
Ja kylläpä sieltä kaupasta lähtikin kaikkea ihanaa mukaan!

”Aah, retiisejä! Vai bataattejako nämä ovat?”

”Paljosta vetoa, ettei mama osaa tehdä mitään tuolle oranssille orangutangille?”
Tunsin, miten sädekehä loimotti pääni päällä, kun aloin mättää aineksia kulhoon. Pari kertaa säikähdin tajutessani, että kauppalistaltani oli puuttunut yksi jos toinenkin tarveaine, mutta miehen varastot pelastivat minut joka kerta pulasta. Nautin kodinhengetärfiiliksestä vaivatessani aitoa italialaista pizzataikinaa, kunnes etenin reseptissä tähän vaiheeseen:

Siis hetkinen? Kaksi tuntia vielä menettelisi mutta kaksitoista on kohtuuttoman paljon!
Ei sillä, että matematiikkakaan olisi vahvinta alaani, mutta eikös se ole puoli vuorokautta?

Yritin olla vaipumatta epätoivoon. Aikaa kyllä piisaisi, sillä suurempia lomasuunnitelmia ei ollut. Voisin hyvin omistaa pizzalleni seuraavat neljä vuorokautta elämästäni, jos herkusta todella tulisi yhtä maittavaa kuin Napolissa. Niin reseptissä luvattiin, ja mikä minä olen sitä epäilemään? Niinpä sysäsin taikinani syrjemmäs ja siirryin seuraavan projektin pariin, jotta miestä odottaisi töistä palattuaan edes jotain itse tehtyä.

 
”Mamahan oli siis jo ehtinyt leuhottaa iskälle,
miten se kokkailee kaikenlaista fiiniä.”
Käänsin keittokirjasta esiin sivun 106, joka sisälsi ohjeen valkosipulisämpylöihin. Tällä kertaa pikasilmäilin reseptin fiksusti alusta loppuun, jottei matkan varrella tulisi vastaan yllättäviä puolen vuorokauden stoppeja. Kaikki vaikutti selvältä kuin pläkki, ja käärin taas hihat tarmokkuutta tihkuen. Taikinan vaivaaminen sujuikin sutjakasti aina siihen saakka, kun piti valmistaa valkosipulitahna. Vieläkään en tarkalleen ottaen tiedä, kuinka minun olisi pitänyt saada tuore basilika, valkosipulin kynnet, rosmariini ja oliiviöljy sileäksi tahnaksi, mutta heitin monikoostumuksellisen litkuni silti taikinan sekaan ja toivoin parasta.

 
Pyörittelin taikinasta ulkoisesti sämpylämäisiä mönttejä,
jotka koristelin fiinisti rosmariinin oksilla. Juju pelkäsi silti pahinta.
 
Tuoksu oli taivaallinen, joten Nuppukin suostui
näyttämään nätin naamansa emokissin kokeellisessa keittiössä.
Pelkäsin, että mies katkaisisi hampaansa sämpylöissäni piileksiviin valkosipulin palasiin, mutta kerrankin kaikki sujui mallikkaasti! Mies söi keittonsa lisukkeena kokonaista kolme sämpylää ja kertoi, että meiltä kyllä löytyy jokin koje, jolla tahnan olisi saanut onnistumaan. Mutta sämpylät olivat kieltämättä herkullisia näinkin, ja tunsin osoittaneeni, että olen sittenkin melkoinen velho keittiössä.
 
”Meidän mama osaa keittää padassaan aivosoppaa!”
Mutta tässä ei suinkaan ollut vielä koko tarina, sillä vain hetki ruokailun jälkeen oli aika panikoida lisää napolilaisen pizzataikinan kanssa. Se alkoi nimittäin elää omaa elämäänsä pikkuruisessa kulhossaan. Pitkä muhinta-aika sai sen pulskistumaan huolestuttavissa määrin, ja se tunkeutui jo ronskisti yli äyräidensä. Mies risti seokseni tappajataikinaksi seuratessaan kamppailua, jonka aikana siirsin mönjän suurempaan kulhoon. Kumpikaan meistä ei halunnut ajatella vielä seuraavaa aamuyötä, jolloin takina pitäisi oikeaoppisesti siirtää jääkaapista leivontamoodiin.
 
Kello viideltä Juju oli ainoa, joka muisti
jääkaapissa vellovan tappajataikinan.
Seuraavana päivänä taikina ei tappanut minua eikä ottanut jääkaappiamme valtaansa, joten tein siitä ohjeen mukaisesti viisi sileää pullaa. Sen jälkeen pizzanalut survottiin takaisin jääkaappiin vetäytymään. Ajattelin huuliani lipoen, että voisin pyöräyttää pizzat valmiiksi seuraavana päivänä, kun tulisimme nälkäisinä pitkältä pyöräretkeltä. Lätyt näyttivät kuitenkin vuorokauden päästä niin surullisilta, että ne löysivät tiensä kompostiin ja me nepalilaiseen ravintolaan. Mutta ei tässäkään vielä kaikki!

 
”Mamallahan on vielä kaikki nämä ainekset käyttämättä!”

Hyvä on, en ole erityisen taitava keittiössä. En jaksa lukea reseptejä, en pidä veitsen kanssa sohimisesta, en tykkää mönjääntyvistä astioista enkä millään jaksaisi odottaa eri vaiheiden valmistumista. Mutta yksi hyvä puoli minussa silti on: sitkeä jääräpäisyys. Olin päättänyt tehdä ohjeen mukaisen pizzan, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Sen verran tosin joustin, että pyöräytin viidessä minuutissa takuuvarman (joskin kovin rahvaan) pizzapohjan, joka maistuu melkein yhtä herkulliselta kuin napolilainen serkkunsa. Sen jälkeen palasin taas fiiniyden lähteille.

 
Inhottaa tunnustaa, mutta Juju oli oikeassa myskikurpitsan suhteen.
Itkin ja nauroin, kun sahailin siitä sinne tänne singahtelevia paloja.
Irrottelin kananmunista keltuaisia, läträsin creme fraichea, säädin punasipulien kanssa, paahdoin pinjansiemeniä ja tein kaikkeni, jotta saisimme miehen kanssa haukata kerrankin palan omin pikku rähmäräpylöin loihtimastani gurmeesta.
 
Thämä pizza ei thosiaan siis ole thavallinen!
Haluaisin sanoa, että pizza oli kaiken raadannan arvoinen enkä enää koskaan tyydy muuhun, mutta totuus on toinen. Pizzaa kyllä söi, mutta se oli jotenkin laimeaa. Jäin kaipaamaan kunnon tomaattipyreetä, homejuustoa, ananasta ja paprikaa. Mutta ei hätää, niitä oli seuraavassa pizzassani, joka oli tehtävä karkottamaan tämän pizzan maun paitsi kitalaestamme myös muistoistamme.

 
”Tästä lähtien mama käyttää taas aivojaan johonkin muuhun,
vaikka uusien kissabic-liikkeiden kehittelyyn...”

Maukkaampaa viikon jatkoa teille lukijoille! :)

39 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. No vähän kyllä jo itseäkin tuo tunarointi alkoi huvittaa. :)

      Poista
  2. :D Voihan. :D

    Ps. pizzataikinaa voi vaikka seisottaa 72 tuntia ja silloin se vasta onkin parhaimmillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän tuossa reseptissäkin väitettiin, mutta mulla loppui usko! Siis ihan järkyttävää, että ensin pitää olla 2 tuntia lämpimässä, sitten 12 tuntia viileässä, sitten 8 tuntia lämpimässä, sitten 3 vuorokautta viileässä... Oikeasti täytyisi aikatauluttaa neljän vuorokauden elämä pelkän pizzan mukaan! :-o Ei tuu kauppoja. Haluan meille butlerin, joka hoitaisi nämä kokkaukset. :-D

      Poista
    2. Tuo pizzaseisottelu on ihan sairasta. Varmaan jo Raamatussakin kielletään moinen. Tai aineski jossain.

      Poista
    3. Ehkä Suomen laissa, mutta Italian laki on sitten toinen. :-D Mielelläni maistaisin noin antaumuksellisesti valmistettua pizzaa, mutta omat hermot tai aikataulutuskyvyt eivät riitä.

      Poista
  3. No jos ei maultaan ollut parasta mahdollista niin pizzan ulkonäkö on ihan courmeeta :)
    Välillä voi syödä pelkillä silmillä...:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieltämättä siitä tuli ihan iloisen värinen luomus, joten jos ruokailu ei ollut varsinaista herkuttelua, niin ainakin saatiin väriterapiaa. :o)

      Poista
  4. Pystyn niin samaistumaan tähän kokkitaitojen uupumiseen, vaikeeta on ja lopputulos ei aina makunystyröitä välttämättä miellytä :D Toi itseväännetty pitsa kyllä näyttää kuvassa sen verran hyvältä, että ainakin mulle tuli nälkä :DD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, kohtalotoveri! :))) Joskus oikein harmittaa, kun kerrankin tulee inspis, mutta sitten kaikki meneekin mönkään. Mutta hyvä, että tuo mun väkerrys sai vähän veden kielelle. :-D

      Poista
  5. :D :D Pizza ainakin näyttää tosi hyvältä, vaikka kurpitsa pizzassa on kyllä vähän jännä. Kummallinen myös tuo taikinaohje. 12 tuntia... Siinä ajassa ehtii kokkailuinspiraatio jos toinenkin kadota kokonaan .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä! Ei ollut mulla inspistä enää 12 tunnin päästä (paitsi nukkumiseen), eikä into yhtään ainakaan kasvanut vuorokauden tai parin odottelulla! :) Kurpitsa ei ollut ehkä mun feivöritti pizzaan, mutta toisaalta sopi sitten hunajan kanssa, jota niin ikään kaiken päälle vähän valuteltiin.

      Poista
  6. Pizzasi on aikalailla iloisen värinen luomus ja keittiöseikkailu melkoista touhua :P Eipä silti, itse kullakin voi käydä välillä hassusti - ja tuo myskikurpitsa oli meikälle ihan uusi tuttavuus... - en tiedä mitä olisi itselle käynyt :P Ja olen joskus onnistunut viipaloimaan omaa sormea (kiireessä) makkaran tms. sijaan (myös tällä vuosituhannella)- sen sijaan en koskaan viipaloinut sitä kaupan makkarakoneessa (viime vuosituhannella), ihme ja kumma :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onni onnettomuudessa, että mulla oli kaikki sormet tallella sen myskikummajaisen jälkeen! :-D Olisi pitänyt varmaan selvittää netin ihmemaasta, miten se olisi pitänyt järkevästi leikata, mutta näissä ruokahommissa ei mulla riitä kärsivällisyys millään. Tuntuu, etten jaksa millään lukea edes sitä reseptiä, mikä kalahtikin sitten kivasti omaan nilkkaan. :-D

      Poista
    2. Miekin teen välillä ihan omia juttuja - eikä välttämättä ollenkaan sinnepäin kuin se alkuperäinen ohje on :P Jo alle kouluikäisenä tykkäsin ruokajutskista ja tein mitä kummallisempia juttuja - en ole kuitenkaan mikään superhyperkokki (ja ammattitutkinnot on ihan eri aloilta) :D

      Poista
    3. Omat kyhäelmät ovat usein parhaita, ja ymmärrän hyvin, miksi jotkut tykkäävät ruoanlaitosta niin kovasti. Onhan se aika luovaakin puuhaa, kun voi kehittää uusia makuelämyksiä. Ehkä mäkin vielä joskus intoudun kokkailusta enemmän.

      Poista
    4. Näin juuri, se on luovaa puuhaa jos siihen vaan on mahiksia :P Aina vaan ei ole - on esim. "tiukkapipo pomo"..., mutta myös töissä olen välillä ollut melkoisen luova kaikkien vuosien myötä... :P

      Poista
    5. En tiedä kuinka suuri vaikuts sillä on ollut, että mummoni oli alan ammattilainen - toisaalta sitten taas äitini inhosi kokkailua (koko elinaikansa)... Tykkäsin joskus muinoin olla mummon luona, kun siellä sai tehdä kaikkee kivaa - ja välillä hupsuakin / hupsuja kokeiluja, äiti ei antanut... :P

      Poista
    6. Hupsuus kunniaan siis kaikilla elämän aloilla kissuudesta kokkailuun! :-D

      Poista
    7. Juuri näin Sandra :-D

      Poista
  7. Oivoi :D herkullisen kuuloisia reseptejä kyllä, olivat varmasti hyviä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavallaan olivatkin - varsinkin ne sämpylät. Mutta kurpitsa pizzassa oli ehkä vähän liian jännä juttu mulle. :o) Ehkä mun makunystyt ovat vielä vähän turhankin basicit.

      Poista
  8. Minusta tuntuu aika usein, että mitä hienomman kuuloinen joku ruoka on, sitä suurempi pettymys se on. Yksinkertaiset sapuskat kunniaan, sanon minä! (Kunnes joku todistaa väitteen vääräksi, tietysti!) ;-)

    Mutta hyvän näköisiä nuo sun kokkaukset kyllä ovat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Henna: olen pitkästi kanssasi samaa mieltä ;)

      Poista
    2. Komppaan teitä molempia! :) Sen takia se seuraava pizza olikin taas ihan normaali - ja vei kielen mennessään. Siitä en edes malttanut ottaa kuvaa, vaan hotkittiin se heti kuin mitkäkin loppasuut. Mutta välillä tulee näitä ”Nyt pitää kokeilla jotain tosi eksoottista” -puuskia. Kun niitä sitten kokeilee, niin muistaa taas pysytellä kaukana keittiöstä piiiitkän aikaa. :)

      Poista
  9. Kinnostava postaus. Vähän sama täällä, että ei ruuanlaitto oikeasti kauheesti nappase, mutta joskus tulee kohtauksia. Varsinkin, jos alkaa olla ateriaveloissa joka puolelle. köhköh. Mutta mä en kans TODELLAKAAN ala mitään "odota kolme tuntia" -juttuja. Jaa, paitsi noi rommiruukut, nehän kuitenkin on "odota 4-6 viikkoa"... mut ne on ainoat. Safkan pitää tulla nopsaan ja olla tarpeeksi yksinkertaista että edes alan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, kiinnostava! :-D Ihana kuulla, että on muitakin, joilla ei nappaa kuin kummallisina puuskina. Kummista puuskista puheen ollen - luin juuri Lumikon loppuun, ja siinäpä oli erikoinen elämys. 8) Ruoanlaitto sen sijaan on ollut simppeliä viime päivät.

      Poista
    2. Ana laavs Lumikko (ja Pasi Ilmari Jääskeläinen).

      Poista
    3. :o) Novellit ovat jo lukulistalla.

      Poista
  10. Haha, tää postaus saa mut harkitsemaan vakavasti voileipäkakun tekoa, mitä oon suunnitellut tässä jo jokusen viikon. Yön yli "vetäyttäminen" on katkaissut kamelin selän tähän asti: ei jaksa odottaa!! :DD Italialaispitsapohjan kohtalo tuli kyllä puskista, karmea vaivannäkö ja viime hetkellä komposti kutsui :/ Juju yritti varmasti parhaansa mukaan pitää mamin reseptikartalla (jopa viideltä aamuyöllä), mutta aina ei voi onnistua. ;) Valkosipulisämpylät näyttää aivan loisteliailta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parasta mahdollista palautetta, kun saa jonkun toisenkin ei-niin-kokkaamista-rakastavan harkitsemaan vetäytymistä vaativan herkun valmistamista! :-D Ei kun voileipäkakkua sarvista ja blogipostausta sitten tulemaan! :o) Veikkaan, että se kello viiden unohdus lässäytti koko homman - harmi, ettei Jujulla ole peukkuja, jotta olisi voinut nostaa taikinan oikeaan aikaan happea haukkaamaan. Sämpsyt olivat tosi hyviä, mutta aika vaivalloisia tehdä. En ehkä jaksa uusia operaatiota ennen ensi kesää, jos totta puhutaan.

      Poista
  11. Olipa kiva tavata kissafaniuden merkeissä. Sanoisinpa, että tuo pizza näyttää ihanalta, mutta niin näyttää teidän kisutkin <3

    Aurinkoista kesän jatkoa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanista sanoista! <3 Ja olipa kyllä kiva tavata ja kissailla. Mukavaa, kun tulit lukijaksi! Tervetuloa! :) Kissapäivän kuvasaldo onkin jo lipunut koneelle. Kauniita kesäpäiviä ja kenties törmäämisiin taas! :)

      Poista
  12. No voi höh! Harmi että pitsataikina joutui roskiin, mutta onneksi nopeus kunniaan! Mielestäni perus helppo 5min aineiden pyöräytys, taikina lätyksi, aineet päälle ja uuniin. Siitä tulee herkkupitsa ei tarvita mitään monien päivien odottelua, siinähän ehtii tulla super nälkä! Nuo sämpylät näyttää kyllä toosi hyville <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika montaa kertaa olin tosiaan nälkäkuoleman partaalla tuon pitsaprojektin aikana - ja sitten oli pakko livetä vaihtoehtosuunnitelmiin, joista seurasikin sitten ähky. :o) Mutta tästä eteenpäin pikakokkaus on taas kunniassa täällä meilläkin. Sämpylöitä teen ehkä vielä jonain kauniina päivänä, jos inspiraatio iskee. :-D

      Poista
  13. Herkullisen näköisiä kokkailuja, ihan tuli nälkä! :) kyllähän sä voisit alkaa ruokablogiakin kirjoittamaan, se voisi olla sitten vähän erilainen. ;D vähän harmitti kun luin tappajataikinan tarun loppuneen... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tappajataikina oli tosiaan aikamoinen persoona. :-D Harmi, että Hän jatkoi eloaan kompostissa, jossa sitä ei voi enää taltioida. Muuten voisin perustaa taikinablogin. Se olisikin varmasti tosi uniikki, mutta niin olisi se mun ruokablogikin. Päivittymistiheys olisi ehkä kaksi postausta vuodessa - mutta niistä tehtäisiin sitten aina ISO numero. :o)

      Poista
  14. – Rakas, aloitin juuri leipomaan pitsaa.
    – Ihanaa, minulla onkin suden nälkä.
    – Se on valmis neljän päivän kuluttua.
    :(
    Tämä oli paras kokkauspostaus aikoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ihana kuulla! :-D Ja juurikin noin se meni, mutta onneksi lähistöllä on nepalilainen ravintola, joka pelastaa ruokakriisin iskiessä. Vähän liiankin hyvin, sillä palasimme kotiin lähestulkoon kierimällä kuin tikka masala -kasvispallerot. :-D

      Poista