Puuhka ja pusu

Toiset meistä ovat luonnostaan trendikkäämpiä kuin toiset, ja kohta vuoden jatkunut kotikökkiminen on kasvattanut tyylieroja entisestään. Jujulla ja minulla turkki sojottaa vähän sinne sun tänne, eikä isikissinkään kuontalo ole aina häävi pidempien kotitoimistoputkien päätteeksi. Nuppu sen sijaan on aina tip top hännänpäästä söpöön pikku kuonoon saakka. Se on kasvattanut upean talvipöffön, jota se esittelee meille useita kertoja etätyöpäivän aikana.

 

Pieni kissa, suunnaton silkkipuffaus!

Show alkaa yleensä minun asuni lempeällä kritisoinnilla. Nuppu istahtaa oikealle puolelleni ja sanoo ”mmihhh!” Olen tulkinnut, että se tarkoittaa ”Arvaa mitä?” Ja arvaanhan minä, vaikka en vastaa vaan suuntaan katseeni käynnissä olevaan Teams-palaveriin. Nuppu mihhaa vielä pari vihjettä tyyliin ”Se liittyy sun asuun” ja ”Ei millään pahalla, mutta…” Ja sitten seuraa rasittavin vaihe: Nuppu alkaa nyppiä vasemmalla tassullaan hihaani, mikä merkitsee ”Sulla on ollut tää yksi ja sama Muumi-college aika monta viikkoa! Oot kai sentään pessyt sitä välillä?” Yritän töniä kriittistä muoti-ikonia kauemmas, mutta se lisää kierroksia koneeseen ja kiipeää syliini. En ole varma, yrittääkö se pelastaa (sadan) päivän asuni piilottamalla sen vai haluaako se vain tuoda Nupun kokoisen ripauksen luksusta kauhtuneeseen vaatekertaani. Olipa kyse mistä tahansa, Nuppu saa aina osakseen ihastuneita huudahduksia Teams-kameroiden toiselta puolen.

 

Nupun mielestä tyylikkyys ei maksa mitään vaan on pelkkä asenne- ja viitsimiskysymys. Ystävänpäivän kunniaksi se suostuu nyt demonstroimaan, miten toisen roska voi olla pienellä stailauksella toisen aarre:

”Ohhoh, mikäs nukkavieru puuhka tänne matolle on jätetty pölyä keräämään?”

”Pari puhdistavaa lipaisua, niin kyllä tästä reuhkasta siedettävä tulee...”

”Omistajaa ei näy mailla halmeilla, joten löytäjä saa pitää.”

 

”Kun puuhkan kietaisee rennosti kaulalle, se tekee talvilookista ihanan boheemin!
Salamavalot räiskykäätte, sillä Nuppu pääsi taas Voguen kanteen!”

Mutta hetkinen... Puuhkaan olikin tarttunut jotain epämuodikasta,
joka alkoi kammata Nupunkin tukkaa ihan sojolleen! Yh sentään!

 

Se jokin oli myös kiusallisen tuttavallinen ja tuli hönkimään huippumallin naamalle!

 

Nuppu halusi keskeyttää kuvaukset, mutta emo pyysi, että voisiko neitonen suhtautua
pikkuveikan lämpimiin tunteisiin vähän suopeammin. Onhan nyt ystävänpäivä.

Nuppu suostui harkitsemaan asiaa, ja kun se katsoi Juitsia vähän tarkemmin,
se muisti, miten söpöstä kissanklopista lopulta olikaan kyse.

”No, söpöstellään sitten”, Nuppu kuiskasi Juipalle ihan hiljaa ja huomaamatta.

 

Ensin tuli pehmoisia pönkkäyshaleja...

...ja sitten vielä pusukin! Sanotaan, että sateenkaaren päässä on kultaa,
mutta puuhkan päässä onkin timantti!

Timanttista ystävänpäivää teille, jotka meidän hupsuja juttuja vielä seuraatte! <3

Hupsujen joulumaa

Vuosi 2020 on ollut todella omituinen. Olemme kökötelleet neljän seinän sisällä ainakin sadan vuoden edestä, mutta toisaalta viikot ja kuukaudet hujahtivat niin kamalaa vauhtia, etten mitenkään ehtinyt järjestää Hupsujen joulukuvauksia ennen eilisiltaa. Yleensä viime hetken näpsimisen tuloksena on vain epämääräinen setti kissojen heilahtelevia häntiä ja takamuksia, mutta tällä kertaa ilmassa oli salaperäistä tonttupölyä ja onnistuimme haalimaan ennätysajassa monta julkaisukelpoista otosta. Muutamissa niistä esiintyy jopa kaksi kissaa yhtä aikaa, eikä kumpikaan näytä kieltä tai sohi kynttelikköä kumoon. Hyvä, Hupsut!

Aluksi meno oli verrattain jähmeää. Joulupallo ei kiinnostanut,
ulkona satoi vettä ja Juju istui niin leveästi, ettei kuusta näkynyt.

 

Niinpä punaposkinen jouluhauva pyydettiin paimentamaan Juju oikeaan kohtaan.

 

Tiedä sitten, oliko siitä enemmän harmia kuin hyötyä, mutta ainakin kuusi piirtyi näkyviin.

 

Kokeilimme monia asentoja ja kuvakulmia, salamalla ja ilman, vakavana...

 

...ja vielä vähän vakavampana. Koska kuka nyt aatonaatonaattona vielä hymyilisi?

 

Lopulta hyvä sommittelu onneksi löytyi, ja silmässäkin näkyi vähän pilkettä!

 

Tästä tuli maman ehdoton lemppari!

Kun Jujusta oli saatu yksi täysosuma, kerjäsin mieheltä lupaa nostaa myös Nuppu uudehkolle ruokapöydällemme, jota muuten emme olekaan tainneet aiemmin vielä blogissa esitellä. Sisäkökkimiseen tuskastuneena aloitimme lokakuussa suuren mutta etanan lailla etenevän sisustusprojektin, jonka seurauksena kirjahyllyt vaihtoivat paikkaa ja vapauttivat tilaa neljän hengen pöydälle. Se on jo tullut tutuksi minulle, miehelle ja Jujulle, mutta Nuppu ei jostain syystä ole vielä joko tajunnut tai uskaltanut hypätä sen päälle. Minusta olisi mukavaa kammeta Nuppukin estradille, mutta perheemme toimitusjohtaja on päättänyt, ettei niin tehdä ennen kuin tontut ja kuusi ovat siirtyneet sen näppärien tassujen ulottumattomiin. Niinpä Nuppu-reppanan kuvaukset suoritettiin arkisemmin alkovin puolella...

 

Joulukuvaelmassa oli neitosen mielestä jotakin ylimääräistä ja rumaa.

 

Onneksi joutilas tonttu-ukko piilotti epäjouluisan
möhkäleen selkänsä taakse, ja sain hyvän kuvan.

 

Palkaksi Nuppu pääsi kanniskelemaan sen toista suosikkilelua.

Suloisista kuvista ja varsinkin söpöäkin söpömmistä kuvauskohteista huumaantuneena päätin kokeilla vielä yhtä juttua. Vaikka ulkona todellakin tihkuttaa iänikuista vettä, halusin loihtia Hupsuttamoon hanget korkeat nietokset. Tai ainakin pienen joulumaan. Sisäänpääsymaksuja tai maskipakkoa ei ollut, joten Korvatunturille hipsutteli heti ensimmäinen kiinnostunut viiksipetteri.

 

Se toi nenällään valon pimeään...

 

...ja ihmetteli, kuka kumma on pystyttänyt valotolppia satumetsään.

 

Lunta sateli hiljalleen, ja Juitsi kuunteli joulukellojen kilkatusta ja Nupun ininää.

 

”Jätä jo se lelu ja tuu tänne poseeraamaan. Mama näpsii tunnelmakuvia ja oottaa jackpottia.”

 

Nuppu ei millään malttanut totella, mutta onneksi Juju jaksoi odottaa kärsivällisesti....

 

...sillä lopulta Nuppuakin alkoi kiinnostaa lumen ja jään valtakunta.

 

Henkeäni pidätellen seurasin, kuinka Nuppu-kaunotar pujahti kinosten keskelle.

 

Kun se työnsi kuononsa savupiippuun ja toivotti Joulukollille hyvää joulua,
tiesin lopultakin tallentaneeni harvinaislaatuisen hetken.

Levollista ja ihanaa joulua sinne ruudun toiselle puolelle! <3

Hupsu-tv:n arvontalähetys

Tänään koitti vihdoin hetki, jota Hupsuttamossa on odotettu jo kaksi pitkää viikkoa: kello 16 umpeutui osallistumisaika arvontaan, jonka voittaja saa Nupun ja Jujun avulla kirjoitetun nuortenromaanin ”Soinnut solmussa”. Kun kysyin minuutin yli neljä, kuka haluaisi hoitaa arvonnan, eräs pieni uninen poika osoitti kovasti kiinnostusta.

”Valitse mut! Jooko, jooko, jooko?”

Nuppu oli tukevasti ruokakupilla, joten oli naukaisemattakin selvää, että Juju saisi jälleen kerran heittäytyä Onnettareksi ja filmitähdeksi. Leikkasimme yhdessä arvontalaput, ja Juju oli täpäkkänä mukana, kun taittelin ne. Näytti siltä, että kaikki sujuu hienosti niin kuin fiksulta konkarikissalta voi odottaakin. Pyysimme miehen kuvaamaan tyylikkään arvontagaalan, mutta muistikortille tallentuikin melkoisen yllättäviä käänteitä. Kuka valitsikaan lopulta voittajan... ja kenellä kävi mäihä? Alla näette kaiken omin silmin (mutta jos videota ei kännykällä näy, käykää tsekkaamassa se YouTubesta!)

 

Tällä kertaa Hupsu-tv:n henkilökunta ei yltänyt ihan optimitulokseen: hurmuripoika heitti kapuloita rattaisiin eikä kameramies ollut varsinainen zoomin superammattilainen. Onneksi meihin tyttöihin voi kuitenkin aina luottaa ja voittajakin selvisi!

 

Nuppu ainakin näki lukea...!

 

Tuhannesti onnea, Kati! Otamme pian yhteyttä sähköpostitse!

Ehkä Juju hilppaisi paikalta, koska ei pystynyt valitsemaan vain yhtä.
Haluammekin lähettää vielä hurisevat kiitokset kaikille osallistuneille!<3

Piipertävä taapero

Nuppu ja Juju ovat minulle ikuisia kissanpentuja: pienen pieniä nöyhtäpalleroita, joita hoivaan, möössään ja mössytän parhaan taitoni mukaan. Vaikka katit ovat usein melkoisia sylivauvoja, ainakin toinen niistä on saavuttanut jo taaperoiän. Ja siitä minun on kiittäminen äitiäni, joka kokeneena kasvattajana johdatti Nupun tukevasti taaperruksen polulle.

 

Ja sehän tapahtui siis jo heinäkuussa, kun Mummi Poppanen oli meillä kissavahtina
ja askarteli Nupulle maailman maukkaimman tikkunekun. Slurps!

Jonkin ihme taian avulla vanha, tylsäksi luokiteltu vauvakissain purulelu muuttui
rispaantuneen nauhan lisäyksen myötä superhauskaksi leikkihärveliksi!

 

Sen kanssa rellestettiin viikosta toiseen, ja odotin koko syksyn, milloin peput
painuisivat lattiaan ja Hupsut komentaisivat emon keksimään uusia leikkejä.

 

Kyllästyminen valtasikin Jujun syyskuussa, joten sille rakennettiin
tuoreutta tavoitellen jännittävä kiipeilytorni olkkarin pöydälle.

 

Lokakuussa viihdettä ja virkistystä haettiin kukkasia nuuhkimalla.

 

Mutta kullannuppu rakastui näkerryskilluttimeensa päivä päivältä syvemmin.

Aina kun lelu kaivetaan esiin, Nupun silmät alkavat loistaa ja se hölkkää heti paikalle!

 

Nömpäpömpä nappaa lelun suuhunsa ja lähtee kuljettamaan sitä inisten Isikissille.

Reitti on sille tuttu ja moneen kertaan taaperrettu.

Olkkarin kulmalta pitää kääntyä vasemmalle...

Sitten vaaputaan naru tassuissa tynnyrin ohi ja lopuksi hypätään piipittäen pöydälle.
Kun kehuja on tullut riittävästi, Nuppu aloittaa paluumatkan minun luokseni.

 

Toisinaan reitin varrella möllöttää kuitenkin toffeelaikkuinen hidastustöyssy.

 

Se vaanii viikset ja varpaat väristen Nupun koreaa laahusta...

 

...ja stoppaa epäilyttävät piiperryspuuhat!

 

Voi ei, Nuppuliini ehti nuolaista ennen kuin tipahti. 
Miten tästä enää pääsee piipertämään mihinkään?

 

Ainoa keino on käydä kantelemassa Isikissille. ”Mmmähhh! Ääh! Iiips!”

 

Toffeehidasteelle esitetään kaunis pyyntö, että se antaisi Nöpönenän taapertaa vapaasti.

Ja tokihan se Juicylle sopii. ”Taaperra vaan, Taapero!
Kunhan et omi maman syliä! Se on mun!”

 

Nuppu on niin ihastunut leluunsa, että aikansa välillämme seilattuaan se tulee aina viereeni ja käpertyy nukkumaan kuono näkertimen päällä. Illan leikkihetken ja söpöysunien jälkeen lelu hiippailee lelulaatikkoon lepäämään, ja voi sitä iloa seuraavana iltana, kun laatikko taas avataan!

Kuinkahan kauan Mummin keksimä aarre jaksaa Nöpöstiinaa inspiroida?

Ja sitten vielä loppuun pieni kirjallinen muistutus:

Käykäähän kommentoimassa edellistä postaustamme sunnuntaihin 29.11 mennessä,
 jos haluatte osallistua Hupsujen emon kirjoittaman nuortenkirjan arvontaan! :)

Arvotaan "Soinnut solmussa" -nuortenkirja!

Nuppua ja Jujua on ihmetyttänyt jo pitkään, miten harvoin niiden blogi päivittyy, vaikka ne inspiroivat emoa kirjoittamaan joka ikinen päivä ja näppikseltä kuuluu tasaista nakutusta koko ajan. Viime kuussa pikku pumpernikkeleille viimein selvisi, mihin niiden kallisarvoista muusaenergiaa oikein on valutettu, kun postiljooni kiikutti ovellemme salaperäisen laatikon. Se oli täynnä äiskän kirjoittamia kirjoja, joita Juitsi ja Nöppis valjastettiin heti markkinoimaan!
 

”Juhuu! Saiskos olla tällainen musa-aiheinen nuortenkirja?
Sen sivuilla ei valitettavasti ole ainuttakaan räggäriä, mutta se on
kirjoitettu alusta loppuun meidän lämmön ja hurinan siivittämänä.”

Olen kertonut teille ennenkin, että Hupsuttamosta pulpahtelee aina silloin tällöin nuortenkirjoja, ja yhteistä niille on tähän asti ollut se, että teemat ovat liittyneet eläimiin. Sonja-sarjassa pyöritään heppojen parissa, kun taas Cecilia-romaaneissa Nuppu ja Juju ovat päässeet esikuviksi kirjoissa seikkaileville ragdolleille. Uusin tuotokseni ”Soinnut solmussa” sen sijaan kertoo klassisesta musiikista, ja pääosissa on kymmenen nuorta, jotka kaikki soittavat jotakin jousisoitinta.

 

”Meidän mama on itse soittanut tällaista härveliä pienestä asti.
Kuvassa näkyvä vingutin muutti meille, kun kässäri valmistui!”

Idea musiikkiaiheiseen nuortenkirjaan on muhinut mielessäni jo vuosia, ja sopiva hetki sen aloittamiseen koitti, kun vanhalla työpaikallamme iskettiin ovet lopullisesti säppiin. Halusin elämääni jotakin ihan uutta ja tein pitkästä aikaa paluun orkesteriin. Vanha harrastus leimahti uuteen liekkiin, ja löysin itselleni myös maailman ihanimman kvartetin. Nuotit leijailivat sydämeeni asti, joten halusin kirjoittaa musiikista – enkä suinkaan pelkästään klassisesta vaan kaikista musiikin genreistä aina poppiin, räppiin ja jazziin asti. Minua myös kiinnosti tuumia, miten samaan harrastusporukkaan kuuluvat nuoret näkevät toisensa ja millaisia ennakkoluuloja tai väärinkäsityksiä heille voi syntyä. Halusin osoittaa, miten pienet asiat nytkäyttävät tapahtumia joskus eri suuntaan niin, että lopulta kaikki on aivan toisin kuin kukaan olisi aluksi kuvitellut.

 

”Ehkä ne viulut muuttuvat lopussa banjoiksi tai nupuleleiksi! Vain lukemalla saat vastauksen.”

Päädyin rakentamaan tarinan hyvin eri tavalla kuin ennen: romaanissani on kymmenen lukua, joista jokainen on kirjoitettu eri soittajan näkökulmasta. Taustalla kulkee koko ajan yhteinen tarina orkesterin valmistautumisesta ulkomailla järjestettävään soittoleiriin, mutta jokaisen nuoren elämässä on meneillään myös paljon sellaista, jota muut eivät osaa edes aavistaa. Välillä soinnut ovat pahastikin solmussa, mutta kantavana voimana on silti musiikin ilo ja ystävyys.

 

”Mama soitteli kirjoittamisen lomassa niin paljon, ettei vongutus enää pelota mua!”

”Soinnut solmussa” -romaanin kirjoittaminen oli minulle aivan uudenlainen kokemus, ja välillä olin melkoisen solmussa itsekin, koska kymmenen persoonan ja tarinan yhteen nivominen vaati paljon lenkkeilyä metsäpoluilla ja huokailua näppiksen ja kahvikupin äärellä. Se oli samalla myös uskomattoman mielenkiintoista, ja oivalsin paljon uutta niin itsestäni, musiikista kuin muistakin ihmisistä. Nyt kun kirja on painettu, voin vain toivoa, että lukijat löytäisivät sen ja viihtyisivät tarinan parissa – parasta olisi, jos he inspiroituisivat musisoimaan itsekin tai ainakin lukemaan lisää kirjoja!

 

”Ihan huippua olisi, jos meidän äiskä innostaisi muitakin kirjoittamaan!
Ei tarvita muuta kuin läppäri ja vähintään yksi karvainen muusa.”

 

”Mama sai tämän kirjan lahjaksi ystävältään, ja siinä kerrotaan osuvasti, 
miksi me kissat ollaan kaikkein tärkeintä kirjoittamisprosessissa.”

”Soinnut solmussa” sopii luettavaksi oikeastaan kenelle tahansa, mutta siinä tuumitaan paljon ihmissuhteita ja teemoja, jotka ovat ehkä lähimpänä yläkouluikäisiä ja lukiolaisia. Kirjassa on paljon huumoria, mutta siinä pohditaan arvomaailmaa myös vakavammin ja eri näkökulmista. Sointuja voi tilata melkein kaikkiin kirjakauppoihin (hyllystä sitä ei valitettavasti kovin monesta paikasta taida löytää) tai suoraan Kustannus-Mäkelän sivuilta. Voit myös kokeilla onneasi arvonnassa, sillä päätimme taas Nupun ja Jujun kanssa lahjoittaa yhden kirjan blogimme kautta! Ilmoita siis kommenteissa, jos haluat olla arvonnassa mukana, ja kirjasta ja arvonnasta saa mielihyvin vinkata kaikille, keitä kirja voisi kiinnostaa. Kaikkein eniten toivon, että tarinani löydetään ja sitä luetaan! <3

”Soinnut solmussa” arvotaan osallistujien kesken kahden viikon päästä!
Aikaa osallistua on sunnuntaihin 29.11. kello 16 asti! Jujusta tai viulusta
en luovu, mutta kuten huomaatte, Huipsi pitää jo peukkua kaikille osallistujille!