Messujumppaa ja metka visiitti

Huhtikuu junnaa aina samaa levyä: ensin on lomaraita, seuraavaksi jammataan mämmin tahtiin ja lopuksi on ”grande finale” eli lemmikkimessut. Jotta sitkeästi toistuvaan kuvioon ei tulisi muutosta tänäkään vuonna, lähdin viikonloppuna perinteisesti Eläinystäväni-messuille.
 

”Jos sun selkä suinkin kestää, niin raahaapa meille sieltä uusi raapimapuu!”

En ollut kuitenkaan lähdössä shoppailemaan vaan hienoja ohjelmanumeroita katsomaan. Toivoin näkeväni jiveä tanssivia pupuja, marsujen naamiaiskarnevaalit, poliisikoirien rosvojahtinäytöksen ja kameleonttien värishow’n, mutta sellaisia ei ollutkaan tarjolla. Aiempiin vuosiin verrattuna ohjelmaa oli harmillisen niukasti, ja jäin kaipaamaan erityisesti agilitynäytöksiä.

 

Kävin katsomassa rally-tokoa, mutta vauhdikkaan formulakissan
omistajana olisin nimennyt lajin ennemminkin etanatokoksi. 

Oikeastaan oli ihan hyvä, etteivät nämä hauvat kiitäneet kovin kovaa,
sillä nyt niiden turkkia ja trimmausta ehti ihastella kaikessa rauhassa.

Toko-koirat olivat taitavia ja suloisia, mutta eniten innostuin upouudesta urheilulajista nimeltä dogbic. Siinä reippaat jumppaohjaajat tekevät lankun kaltaisia kauhuliikkeitä koirakaveriensa kanssa, ja vaikka minulla on muskeleita yhtä vähän kuin sfinkseillä karvaa, sisälläni syttyi pieni sporttikipinä. Niinpä olen aloittanut Nupun ja Jujun kanssa kissabic-harjoitukset, ja lupaamme palata asiaan, kun perusliikkeet ovat hallinnassa.

Tämä topakka treenisnautseri vahti, ettei jumppaaja päässyt liian helpolla.

Dogbic ei ole silti mitään hampaat irvessä rehkimistä
vaan erittäin sympaattista ryhmäliikuntaa.

Messuilla oli mukava törmäillä enemmän ja vähemmän hallitusti myös muihin kissabloggareihin. Kun olin jo lähdössä kotiin, minut kutsuttiinkin yllättäen Ilonaa ja Zetoria moikkaamaan! En tiedä, kuuliko Ana, mutta kehräsin koko matkan heidän luokseen, ja kun söpö pikku Zetor kurkisteli minua uteliaasti asunnon puolelta, tassut pettivät altani ja pyllähdin istumaan tutun näköiselle raitamatolle. Enkä muuten hievahtanut siitä mihinkään piiiitkään aikaan.

 

Zetor on niin siro ja kaunis, että henki salpaantui!

Nuppua ja Jujua ehkä hävettää, mutta pakko tunnustaa,
että lässytin enemmän kuin laki sallii. Hups.

Olin varautunut siihen, etten näkisi Ilonasta kuin mustan hännänpään, mutta onneksi olin väärässä. Vaikka Ilona mönki ensin matalana sängyn alle, se ei malttanut olla piilossa kovin pitkään. Kun kuuluisa punainen leikityslanka kaivettiin esiin tarkoin vartioidusta säilytyspaikastaan, pääsin ihastelemaan myös toista kissaihanuutta:

 

Jee, Ilona! Tule vain tänne kissatädin kanssa leikkimään!

Pääsin jopa silittämään Ilonan karvaa, joka on samettista kuin rexpupulla.
Sellaistakin olen joskus päässyt tunnustelemaan lemmikkimessuilla,
mutta tänä vuonna ”Paijaa pupua” -pisteelle oli toivoton jono.

Leikitystuokion lomassa Ilona hauskutti meitä myös tutustumalla kenkiini. Se suorastaan ihastui vasempaan kalossiini, ja tunsin mustasukkaisuuden piston, kun kenkä sai Ilonalta puskuja ja haleja.

Ei se mikään Miss Talvikenkä 2017 varsinaisesti ole, mutta hyvin tämä
Riekerin perusmalli on suojannut varpaitani Suomen pakkasilta.

Kenkä soveltui hyvin myös sisäkäyttöön, emmekä olleet uskoa silmiämme,
kun Ilona ajeli sillä pitkin eteisen mattoa! 

Rakkautta on selvästikin kenkä, jolla on hypelty kissanminttupellossa!

Viihdyin Ilonan ja Zetorin luona niin pitkään, että Nuppu ja Juju olivat ehtineet kotona jo vähän hätäillä, oliko mama lyyhistynyt uuden raapimapuun alle. Hieman nolona tunnustin niille, että puun sijaan toin niille jotakin ihan muuta: Ilonan ja Zetorin nuuhkuterveisiä sekä perhosen, jonka tärkein tehtävä on nyt valaa meihin uskoa, että kyllä tämä lumi- ja räntätuisku tästä vielä kevääksi muuttuu!
  

”Lepattele luokseni, oi päiväperhoista suloisin...”

”Niin mä syön sut!”