Päivää, päivää!

Nupusta on aina kuulunut hurjan söpöjä ääniä. Se ei koskaan mau'u perinteisesti, vaan kujertaa, livertää, piipittää ja inahtelee. Pahimmillaan Nuppu sanoo korkeintaan ”mmähh!” niin kuin se teki muutama viikko sitten eläinlääkärissä rokotuskeikalla.

”Mmähh! Ritilä kiinni ja kipin kapin kotiin!”

Ihana eläinlääkäri ei liikaa hoputellut Nöpönenää framille, mutta häntäkin alkoi naurattaa, kun mieheni jossain kohden kutsui Nuppua peremmälle ja karvapalleromme suusta karkasi ihan toisenlainen kujerrus ja se hipsutteli häntä pörheänä esittelemään kaunista turkkiaan. Vaikka Nuppu on emon oma kulta, sillä on isikissin kanssa ihan omat jutut. Yksi niistä on kättely. Joka aamu Nuppu hyppää sohvalle väliimme, kun juomme kahvia, ja kättelee meitä vuoron perään. Silloin kuuluu tarttua sen pieneen pörröiseen tassuun ja sanoa ”Päivää, päivää!”

 

No mutta päivää päivää, neiti! Mitä kuuluu?

Kun tassupäiväätä on hoettu muutaman kerran, Nupulle asetellaan ruokakuppi siihen kohtaan, missä neidin sillä kertaa tekee mieli syödä. Joku saattaisi jopa sanoa, että tässä taloudessa Nupun sana on laki ja katti itse melkoinen lellikki.

 

”Saisiko olla vielä korvan puhdistusta tai kaulurin pesua, Arvon Prinsessa?”

 

”Muahhahaa! Etkö mamma muista, miten meidän perheessä
on jaettu virat jo kauan aikaa sitten...? Pitää kutinsa edelleen!”

Rapisevan rotan salaisuus

Viime postauksessa kerroin ihanasta hauvelista, joka kävi Nuppua ja Jujua moikkaamassa, mutta nyt on pakko paljastaa, että ei siinä vielä kaikki, vaan kevään korvilla Hupsuttamossa rapisi, ripisi, kahisi ja nakersi niin, että kissaemo oli jo saada pienimuotoisia puistatuksia.

 

”Kannattaa laittaa kissakuulo päälle, jos pelottaa liikaa!”

Kaikki alkoi eräänä aamuna, kun me perheen kaksijalkaiset valmistelimme lähtöä kaupunkikotiin. Mummi Poppanen oli tilattu pikkukissoja kaitsemaan, ja olin karstannut Hupsuttamoa mahdollisimman vieraskoreaan kuntoon. Ala- ja yläkerta oli imuroitu, jääkaappia täytetty ja vessatkin kuurattu. Olimme myös Jujun kanssa vaihtaneet puhtaat vuodevaatteet, joita Juju oli testannut möyrimällä niissä leikkisästi. Mutta siihen hymy sitten hyytyikin, sillä sivu-ullakolta alkoi kuulua kummallista narskutusta! Painoin korvaani seinään, ja ääni kuului hyvin selvästi: se oli tassujen rapinaa ja talttahampaiden rouskutusta. Kissatkin kuuntelivat korvat pystyssä ja varmasti pohtivat, että nytkö vihdoin koitti se hetki, kun niiden olisi tehtävä se, mitä kissojen on jo vuosituhansien ajan odotettu tekevän: pyydystettävä rotta!

 

Nuppu ainakin oli jo saalistusasemissa.

Kiljuin tietenkin miehen heti apuun, ja hän lohdutti, että joskus jokin yksittäinen hiirulainen saattaa eksyä talon rakenteisiin, eikä se ole niin vaarallista. Hänkin kuunteli otsa kurtussa nakerrusta ja asteli sitten rohkeasti sivu-ullakolle. Rapina jatkui vain, ja mies ihmetteli, miten se on mahdollista, koska mitään ei näkynyt seinän toisella puolella. Selitin, että siellä on varmasti jokin kolonen, jossa keltahammas nakertaa, ja aloin jo kauhistella, ettemme mitenkään voi lähteä pois ja jättää Mummi Poppasta valtavan rotan armoille. Kuvittelin, miten se söisi reittinsä seinän läpi, ja järkeilin, että olisi varmasti parasta ottaa kissat yöksi makkariin, koska varmastihan ne hätyyttäisivät rotan tiehensä. Paitsi jos se hätyyttäisi katit ja Mummin tiehensä!

Nupun mielestä ei ollut edelleenkään syytä hätäännykseen.

Mielikuvitukseni laukkasi jo värikkäissä sfääreissä ja rotta oli paisunut majavan kokoiseksi, kun puhelimeeni yhtäkkiä kilahti viesti. Kauhuskenaarioiden maalailu keskeytyi, kun kiiruhdin noukkimaan puhelimen yöpöydältä. Viesti oli keneltäkäs muulta kuin Mummi Poppaselta, joka kehui, miten hienosti Juju oli pedannut vuoteen. Silloin tajusin myös, että rotan rapina ja kaapsutus seurasivat minua: ääni kuuluikin puhelimesta petausvideolta, jonka olin lähettänyt äidilleni vähän aikaisemmin ja joka oli jostain ihmeen syystä jäänyt pyörimään, vaikka ruutu oli pimeänä! Isikissin ilme oli eeppinen, kun tunnustin selvittäneeni rapistelevan rotan salaisuuden. Kukapa olisi uskonut, että rotta olikin meidän ihana pikku Juitsi!

 

Kukkuu, mamman suloinen silkkihiirihän se siinä!

Ja vielä tarinan opetus: Jos joskus jossain rapisee, paina etsivähattu päähän ja aloita tutkimukset aina puhelimen tuoreimmista kissavideoista...

    

Nuppua nauratti, eikä se malttanut olla sanomatta,
että mitäs mä sanoin...

Koiranpentukuiskuttelua

Kodissamme tykätään kaikenlaisista otuksista suihkussa partioivasta Nestori-hämähäkistä isoihin pörröisiin pötkyläkatteihin, jotka kulkevat nimillä Nuppu ja Juju. Nekin innostuvat kaikenlaisista karvakavereista, mutta työorientoituneelta kissaemolta on aivan jäänyt raportoimatta eräs episodi, joka paljasti jälleen kerran Hupsujen loistavat koirasuhdetaidot.

Kaiken A ja O on sfinksimäinen rauhallisuus.

Meille saapui joululomalla kylään kummityttöni perhe, joka oli kasvanut yhden koiranpennun verran. Pikkuinen Zorro ei ollut vielä kohdannut ainuttakaan kissaa, ja olimme kaikki sitä mieltä, että Nuppu ja Juju tarjoaisivat takuulla paitsi lempeän myös hempeän ensikosketuksen kehräävien puffieläinten maailmaan. Niinpä pikkuinen hauveli kiikutettiin Hupsuttamoon valjaissa ja valvottuna, ja siitä alkoi pitkä odotus, sillä katit olivat yllättävän pitkillä päiväunilla buduaarin puolella.

Siinä se Zorro nyt on kaikessa suloisuudessaan, 

mutta missä Hupsut?

Kissaemo oli ihastuksissaan pikku sheltistä ja sai siltä paljon pusuja ja hännänheilutuksia, mutta mitä pidemmälle visiitti eteni, sitä enemmän kuului kyselyitä kissoista, jotka oli tilattu paikalle mutta joista ei näkynyt viiksikarvaakaan. Huhuilin vienosti yläkerran suuntaan, että voisivatko katinretaleet piipahtaa sen verran näkyvillä, että Zorro saisi yhdistettyä nuuhkut naamoihin. Lopulta odotus palkittiin, kun huomasimme, että kiinnostuneen näköinen kinuskipantteri tutkaili meitä portaikon puolelta.

Pikkuinen Zorro ihan tärisi innosta, mutta malttoi antaa kissakamulle aikaa.

Juju mittaili Zorroa kuonosta hännänpäähän mutta luikahti sitten kaikkien harmiksi takaisin yläkertaan. Onneksi se kävi kuiskuttamassa jännät uutiset siskolleen, sillä jonkin ajan kuluttua itse Nuppu Nöpönenä Nöpperström tassutteli niin ikään portaikkoon, jossa se ensin katseli innosta vikisevää hauvelivauvelia ja eteni sitten olohuoneen puolelle. Kerran Nuppu säikähti - ei suinkaan Zorroa vaan rapsahtavaa paperikassia - mutta kaikkien yllätykseksi se palasi apajille entistä rohkeampana. Se oli kääntänyt koiranpentukuiskausasetuksensa kaakkoon, tepasteli hyväntuulisesti aivan Zorron eteen ja antoi sille ihanan kissapusun:

”Muisk, söpö pikku hauva! Tiesitkö, että kissat ja koirat ovat

hyviä kavereita toisin kuin elokuvateollisuudessa väitetään?”

”Ja muisk! Tässä vielä toinenkin pusu, että muistat nämä jutut.”

Kun koiranpentukuiskaus oli onnistuneesti suoritettu, Nuppu hypähti tuolille tassujaan pesemään ja näytti oikein tyytyväiseltä, syystäkin. Olihan se saanut taas uuden koiraystävän ja tehnyt hyvää työtä turhien ennakkoluulojen kukistamiseksi. Toivottavasti Zorrollekin jäi yhtä lämmin ja iloinen mieli ensimmäisistä kissakavereista, ja niitä toivomme pikkuiselle paljon lisää!

Joulu on näemmä koiranpentukuiskaajien säkenöivintä sesonkia!

Mutta kyllä täällä keväisinkin kuiskitaan! Vuh ja moi!