Joulukodin avajaiset

Hankien ja korkeiden nietosten sijaan tihkusade mönjää jälleen kerran maan, enkä voi mitenkään uskoa, että taaperramme kohti vuoden kiihkeintä tonttusesonkia. Uskottava se kuitenkin on, sillä joulukadun avajaisia on vietetty siellä täällä, ja Hupsujenkin nuhjaantunut ekolokero muutettiin lauantaina joulupiperrysten riemastuttamaksi valoparatiisiksi.

 

Jouluheinää näkee nyt laiduntaa kynttilöiden valossa...

...ja ikkunalaudoille aseteltiin valopalloja, tonttuja ja kissanpäitä.

Niin paljon kuin varsinkin kissan päät (ja vartalot) minua ilahduttavatkin, on pakko tunnustaa, etten ole aikuisena ollut enää mikään suuri jouluihminen. Hupsuttamon ainoat tortut ovat löytyneet hiekkisten uumenista, ja kun perheen kaksilahkeinen on luukuttanut Spotifysta joulumusiikkia, minä olen tuutannut omista kaiuttimistani jotakin vuodenaikaneutraalimpaa tavaraa. Ja mitä tavaraan tulee, sitä on jouluisin aivan liikaa. Lahjarumba saa minut hyperventiloimaan, sillä en oikeasti tiedä, mitä minä itse tai kukaan muukaan tarvitsisi joululahjaksi. Jos suinkin voisin, haluaisin antaa rakkaimmilleni kukkuroittain terveyttä, hyvää mieltä, pitkää ikää, spontaania naurua ja inspiroivaa energiaa. Koska sellaisia ei niin vain saa käärittyä lahjapapereihin, on minunkin ollut siis turvautuminen kaupan antimiin.

 

Joulukodin avajaisissa Nuppu sai ensimmäisen aineellisen joululahjansa.

Palvelusväkeä yhdennäköisyys huvitti, mutta Nuppu itse toivoo,
 että seuraavat lahjat ovat joko A) aineettomia tai B) ruoka-aineita.

Tänä vuonna minulla on kuitenkin lämpöisempi joulumieli kuin pitkään aikaan, vaikka työpaikan menetys, auki revitty kylpyhuone ja harmaa lössysää antaisivat olettaa vallan muuta. Yksi syy varmasti on se, että olen saanut vihdoin levätä pitkän syksyn väsymyksiä pois ja voin valmistautua jouluun kaikessa rauhassa. Toinen syy on se, että pitkän työtaipaleeni viimeisinä kuukausina pääsin mukaan projektiin, jollaisesta en ollut osannut edes unelmoida. Kirjoitin nimittäin lastenkirjan Suomen viralliselle Joulupukille ja sain seurata, kuinka tarinani heräsi henkiin upeina kuvituksina.

 

Tällainen kirjastamme tuli, ja voitte kuvitella,
että olen tuntenut joulun lämpöä viime keväästä saakka!

Juju asettui mustasukkaisesti emon tekstin päälle, tai sitten se halusi
kiinnittää huomionne Pete Revonkorven tunnelmalliseen kuvitukseen.

 

Tässä on emon ja Jujun lempiaukeama, koska se muistuttaa, että joulussa
on kyse ihmisten hyvistä teoista paitsi toisilleen myös eläimille ja luonnolle.

Joulupukkitarinan myötä tajusin, ettei aito joulu ole koskaan kadonnut sisältäni. Se vain on jäänyt kiireen, sählingin ja yleisen materialismikilinän jalkoihin. Niinpä aion tällä kertaa unohtaa kaikenlaiset turhat asiat ja olla oikeasti kiltti: tehdä ekologista ruokaa, vähentää turhia ostoksia, kierrättää tavarat ja roskat entistä huolellisemmin, olla mahdollisimman reilu ja ystävällinen toisille ihmisille, leikittää ja paijata omia (ja muiden) kissoja ja pitää huolta myös itsestäni. Silloin joulumieltä varmasti riittää ympäri vuoden.

 

Jujulla ja Nupullakin oli syvällinen juttutuokio erään tonttusen kanssa. 

Sen aikana ne tekivät tärkeän päätöksen: ne eivät toivo joulukollilta tänä vuonna
isoa tavararöykkiötä, vaan antavat emon tehdä lahjoituksen löytöeläintalolle. 

Aineettomia lahjoja saa silti antaa, ja kun emo kerran tykkää tarinoida,
 niin Hupsuille pitää lukea joulukuussa monta ihanaa kissasatua!

Joko teillä lukijoilla on joulufiilistä? Ja onko joillain kissaseuduilla jo lunta?