Mato Matala matkustaa

Olen aina ajatellut, että Juju on niin mammanpoika, ettei sillä voi olla salaisia rituaaleja muiden kuin minun kanssani. Meillä on yhteinen aaltopituus, ja minun sylini on syleistä paras. Järkytys olikin suuri, kun jokin aika sitten kuulin salaisesta leikistä, joka on ollut käynnissä jo pidemmän aikaa selkäni takana. Enkö minä, rakas emo, olekaan enää kaikkien leikkien kuningatar? Juju ei edes olisi vaivautunut asiasta mainitsemaan, mutta mieheni onneksi lörpötti minulle kaiken. Eilen aamulla näin myös vihdoin omin silmin, mistä oikein on kyse.

Mitä kummaa kullanmuruni salailee?

Leikin tähti on Juju, joka matkustaa. Sitä ei kanneta sylissä, vedetä kärryssä, kyyditä polkupyörän tarakalla tai lähetetä possujunan matkaan. Se ei edes poistu asunnostamme tai käytä lainkaan etutassujaan. Matkustusajankohdaksi valikoituu usein aamu, kun mies on käynyt lenkillä ja venyttelee eteisessä. Juju pötkähtää kyljelleen miehen eteen ja asettaa takajalat hänen käsiään vasten. Sen jälkeen alkaa reissaaminen: Juju painaa kuononsa rennosti maahan, ponnistaa miehen käsistä takajaloillaan vauhtia ja liukuu eteisen mattoa pitkin eteenpäin. Koska Juju todellakin liikkuu roimasti, myös miehen täytyy seurata sitä ja tarjota taas käsillään uusi ponnahdusalusta. Me tytöt emme ymmärrä moista matomöngintää, vaan hihittelemme poikien touhuille. Se onkin meidän salaisuutemme...

Yritin maanitella, että saisin matkustuskuvia, mutta sain vain söpöstelyä.

Sitten Juju näytti ex tempore tällaisen tempun.

Se virnuili minulle eikä ollut yhtään matkustustuulella...

Lopulta Juju suostui demonstroimaan matkustusleikin aloitusta tämän verran, kiltti poika kun on. <3

Ei-niin-tyly pahka

Harry Pottereita lukiessani mietin aina, mikä olisi minun suojeliukseni eli eläinhahmo, joka syöksyisi kirkkaana loistaen avukseni aina, kun ankeuttajat piirittäisivät minut tai saisin kannoilleni itsensä Voldemortin. Siihen aikaan kuvittelin, että näkisin hädän hetkellä suloisesti hohtavan luppakorvakanin tai takajaloilleen kavahtavan andalusianhevosen. Nyt tiedän, että turvakseni töpöttelisi kokonaista kaksi eläinhahmoa pörröisine häntineen ja kutittavine viiksineen. Safiirinsinisten silmien lumoavassa tuijotuksessa Voldemortistakin tulisi hetkessä hyvis.

"Söpöliys räggäriys" -taika ei petä koskaan.

Rowling on huipputaitava kirjailija, mutta en voi olla ihmettelemättä, miten hänen Potter-tuotannossaan on ohitettu kiehtova kissateema lähes täysin. Kissat ovat vain epämääräisissä sivuosissa, vaikka eivätkö ne ole perinteisesti noitien parhaita ystäviä? Jos minä saisin hieman säveltää jatkoa kirjasarjalle, Tylypahka olisi pullollaan kissoja. Harry Potterin sijaan pääosassa häärisi paitsi huispauksen myös agilityn mestari, hurmaava Juju Potter. Hänen paras ystävänsä olisi toimelias Nuppu Granger, joka saisi kaikki Rohkelikon kollikissat naukaisemaan ihastuksesta. Takuuvarma bestseller, sanon minä.

Sängyssämme on usein tällainen pahka,
mutta se ei ole tyly. Kun sitä koskettaa,
se alkaa hurista hyväntuulisesti.

Postipöllönä asunnossamme lepattelee tunturipöllö Nuppuwig.

Sata hupsutusta myöhemmin…

Jos Nuppu ja Juju olisivat hereillä, pyytäisin niitä naukumaan fanfaarin, sillä tämä päivitys on toden totta sadas laatuaan! Välillä olen ihmetellyt, mitä kummaa kirjoittaisin, mutta kuin vastauksena pähkäilyyni hassu kissakaksikko on tehnyt taas jotakin niin hellyttävää, hämmentävää tai hassunkurista, ettei valkoisen ruudun kammo ole vielä kertaakaan iskenyt.

Toivottavasti kukaan lukijoista ei ole vielä
näyttänyt tältä sepustuksiamme lukiessaan!

Tänään keskityimme tavallisten hupsutusten sijaan teknisten ”haasteiden” ylittämiseen. Hitaasti ja täysin epävarmasti lisäsin blogiini pienet esittelyt meistä kaikista. Nuppu ehti jo pari kertaa kyllästyä koko puuhaan ja yritti nopeuttaa sitä kävelemällä näppiksen yli. Sen olen kuitenkin tähänastisen bloggaushistoriani aikana oppinut, että kissan lähestyessä läppäriä oikea komento ei ole seis, stop tai pruut, vaan Ctrl + S!

Se näyttää söpöltä ja täysin vaarattomalta, mutta annas olla, jos unohdat tallentaa tekeleesi!
Sadaskin blogipäivitys haihtuisi hetkessä bitteinä avaruuteen - eikä siltikään voisi olla vihainen.

Hauiskissa ja estehirmu

Tänä iltana asunnossamme pärähti soimaan Iron Maiden, sillä vuorossa oli Nupun punttitreeni. Typykkämme on harrastanut voimaharjoituksia pennusta saakka ja melkein jo työstänyt itsensä Minni Hiirestä Madonnaksi. Ainoa ongelma on, ettei lempeä Nuppu kykene vihaamaan edes rautaa. Niinpä se varsinaisen huhkimisen sijaan istuu ja katsoo, kun mieheni treenaa. Nuppu kannustaa miestä kieppumalla kahdeksikkoa hänen jaloissaan ja mönkimällä rintakehän alle kesken punnerrussarjan. Nuppu onkin ymmärtänyt jo kauan sitten, että innostava läsnäolo on liikunnassa kaikkein tärkeintä.

Naftaliinista kaivettu kuva Nupun ja
Jujun ensimmäisestä kuntosalivisiitistä.

Nykyisin Nuppu tietää, miten homma etenee.
Se sylkäisee pitoa tassuihinsa...

...päästää ilmoille nostorääkäisyn...

...ja keskittyy näyttämään katu-uskottavalta.

Tänään minullekin selvisi, miten pitkälle innostava asenne voi kantaa. Hain mustangini laitumelta ja päätin pitää sille uuden estetunnin. Alku sujui taas harmillisen tahmeasti, ja matalien nilkkurien päälle viritetty puomi putosi aina, kun Juju mönki sen yli. Niinpä päätin lisätä hommaan kierroksia. Kirmasin itse mallikkaasti esteen yli ja hihkuin samalla rohkaisuja Jujulle. Ja se toimi! Pieni kissaraketti ampaisi matkaan täyttä laukkaa ja ylitti esteen valtavalla loikalla! Meinasin haljeta kehuihini, ja Jujukin oli vähällä läpätä kanssani ylävitosen. Vaikka korotin estettä talvisaapaskorkeuteen, hyytymisestä ei ollut tietoakaan. Endorfiini virtasi siinä määrin, että hyppytreenin jälkeen Juju kävi noutamassa siskonsa kuntosalilta ja haastoi sen pieneen juoksukisaan. Vain hetki tämän jälkeen raprap-baanalla tehtiin uusi sadan metrin maailmanennätys…

Tämän esteen yli Juju singahteli kuin suihkukone!

Urheilusuoritusten jälkeen maittoi vähän rauhallisempi leikki.

Ali esteiden!

Jos Juju olisi hevonen, se olisi preerialla villisti laukkaava mustangi. Sen askel olisi pitkä ja lennokas, ja se loikkisi rotkojen yli tuuhea häntä ilmassa viuhuen. Kun sen reitille osuisi karjapaimenten pystyttämä aita…  Niin, mitä se tekisi? Eilisiltaisen agilitysessiomme perusteella mustangi kokeilisi ensin turvallaan, irtoavatko laudat. Sen jälkeen se mönkisi aidan ali, kellahtaisi kyljelleen ja puhdistaisi etukavionsa pölystä.

Vai hihitetäänkö tässä kotikutoiselle pystyesteelle?

Tähän asti olemme treenanneet hyppäämistä ilman oikeita esteitä. Juju on singahtanut kanapalojen ja naksuttimen motivoimana kiipeilypuun tasoille, pöydille, tuoleille, ikkunalaudalle ja tunnelien yli. Ajattelin, että Misu-serkun vinkkien mukaan rakennetut pystyesteet toisivat sille mukavaa vaihtelua. Juju ei kuitenkaan käsittänyt yhtään, miksi olin tukkinut laukkabaanan talvisaappailla ja joulupaperirullilla. Se ei silti antanut niiden häiritä koulutussessiotamme, vaan ehdotti minulle temppuja ”tönäise nenällä”, ”tönäise tassulla” ja ”kellahda kumoon”. Kun madalsin estettä, Juju tajusi vihdoin, mistä oli kyse. Jostain syystä kengurukissani teki silti varsin laiskoja hyppyjä ja pudotti puomin lähes joka kerta. Palkinnon se sai silti kaikista loikista, ja olen varma, että mustangistani tulee vielä melkoinen estetykki – niin hauskaa meillä oli!

Esterataan kuuluu tutustua ensin jalan.

Etualalla köpöttävä pörröponi diskattiin jo alkumetreillä.

Enää puolet jäljellä. Tsemppiä nyt! Vielä voi tulla hyvä aika!

Ponnistuspaikan valinta on tärkeää. Siksi siihen
 vierähtää joskus hetki jos toinenkin.

Kisasta syrjäytetty limboponi antoi mustangille hyviä vinkkejä:
Kun jalat levittää sivuttaisspagaatiin, voi alittaa helposti
matalimmankin esteen.