Laumanvaihtoviikot

Moi! Nuppu ja Juju täällä! Me päästään tosi harvoin tassuiksi tähän näppikseen, niin kuin ootte ehkä huomanneet. Me kyllä yritetään ”kaksytviis seittemän”, mutta emo tönii meidät aina pois. Nyt saatiin kuitenkin töpätä läppärin kansi ihmeen rauhassa auki ja loggauduttiin tänne blogin puolelle kuulumisia kertomaan. Niitä on kertynyt aika paljon, mutta äiskä sanoi, ettei niitä kaikkia saa miukulörpöttää kerralla. Sekin kuulemma haluaa jakaa asioita ja valokuvia, mutta ei oikein saa vielä aikaiseksi. Sen polla kun on tyhjentynyt laumanvaihdon myötä, eikä aivoissa leiju kuin pari pakkasesta sähköistynyttä karvatuppoa. Räggärinöyhtää kuulemma. 

 

Me ei tiedetä, mistä semmoinen voi olla peräisin. 

Emollahan on ollut sellainen lievästi laitostunut päivälauma jossain kaukana kotoa. Kun me on jääty tänne iskän kanssa opiskelemaan, niin mami on räpistellyt päivälaumansa luo. Ne on syöneet toimistolla raksuja, tehneet jotain kirjoja ja kakoneet ehkä karvapallon tai pari. Mutta viime viikolla kävikin niin, että se koko lauma teki yhdessä ihan uusia juttuja: pakkasi laatikoita, kirjoitteli alle papereita ja kiipesi alas sieltä yhteisestä kiipeilypuusta viimeistä kertaa.
 

Niillä oli plurrikakkaleivoksia… 

…ja ne rapistelivat yhdessä vielä isompaan kiipeilypuuhun,
jonka laella ne hörppivät vähän kuplavettä. 

Äiskä sanoi, että niitä työtyyppejä tulee kyllä ikävä. Olihan se jahtaillut hiiriä ja rottatouilleja niiden kanssa jo kolmetoista vuotta ja neljä kuukautta. Ja kyllä se kuulemma jää kaipaamaan jotain piirroshahmojakin, mutta me luvattiin olla niin ihania Aristokatteja, että se unohtaa ne muut pian ihan kokonaan. Toistaiseksi onkin mennyt hyvin sillä saralla, ja ollaan saatu emo kehräämään aamusta iltaan.

 

Tämän lauman jäsenenä saa venyttää ja vanuttaa aamupötkötystä ainakin ysiin asti!

Kun lauma on nassuttanut aamupalan, on aika vetäytyä lepäämään.
Lisukkeena on ipadia, kissaa, Netflixiä ja joulusuklaata...

Emolla on ollut tosi söpöstyttävää meidän kanssa, ja se on muistuttanut, että lähilauma muokkaa kaltaisekseen ja siksi on tärkeää olla parhaassa mahdollisessa seurassa. Niinpä me syödään yhdessä, leikitään yhdessä, nukutaan yhdessä ja mietitään yhdessä syntyjä syviä. Kuten että mikä emosta tulee isona...

 

...ja miksi Nuppu näyttää ihan huuhkajalta.

”Hu-huu hu-hu-hu!”

Kaikkein hassuin juttu tässä kaikessa on se, että meidän äiskä ja iskähän ovat siis peräisin samasta työlaumasta. Ja kun sitä laumaa ei enää ole, niin isikissikin kävi hankkimassa monon kuvan pehvettiinsä.

No niin, dädi-ou! Miltäs kuulostaisi pesti juoksupoikana?

Vaikka täällä nyt on sattunut ja tapahtunut, niin mitään hätää ei tietääksemme ole. Ruokakupposet ovat täyttyneet, nameja on näkynyt ja leikityskäyrät osoittavat ylöspäin. Loppuvuosi otetaan kuulemma iisisti - iskä tekee opinnot loppuun ja emo haaveilee uusista urista.

 

”Mä oon esittänyt tähdelle toiveen, että mama ryhtyisi
vapaaksi kissakirjailijaksi. Mutta aika näyttää...”

Miten teillä kavereilla menee? Onko laumassa kaikki hyvin? :)

Välkyt miumaut

Marraskuun kaamos ja yyteen viimeiset viikot heittelevät synkkiä varjoja maailman ylle. Kun aamulla polkaisee pyörällä pimeään, kylmään ja sateeseen, saattaa muuttua itsekin mustanruskeaksi mutapaakuksi. Jottei niin kävisi, Hupsujen emo on päättänyt paitsi näkyä ja kuulua myös pysyä lämpimänä. Ja sen kaiken voi tehdä totaalisen kissamaisesti:

  

Äitini neuloi minulle ihanat lapaset, joista heijastuu sinisimmuinen
Juju kuin peilikirkkaan lammen hennosti väräjävästä pinnasta.

Älä pölli niitä, kulta! Ne on emon lapaset! Sulla on karvatumput omasta takaa!

Lämpimien kissalapasten lisäksi on ehdottoman tärkeää varustautua kunnollisella lampulla. Ostin sellaisen lokakuussa työmatkaltani Frankfurtin kirjamessuilta, eikä kyseessä olekaan ihan mikä tahansa tuikku vaan kissa-led, joka tuijottaa vastaantulijoita säkenöivillä silmillään ja naukuu kaikki tupeksijat syrjään reitiltäni.

 

Kun välkkyvä miukumauku ei ole hommissa, se lojuu Jujun rahilla...

...ja leuhottaa hämmästyttävällä pimeänäöllään.

Jujua vähän hirvitti, kun sen paikan oli vienyt musta, sliipattu kolli.

Onneksi Nuppu tarttui tunkeilijaa korvasta ja antoi pienen kurinpalautuksen.

Askartelin teille pienen videon, jotta saisitte paremman kuvan Frankfurtin ihmeestä työn touhussa. Siinä näette myös Nupun ja Jujun ensireaktion, kun ne kuulivat kollegansa puhuvan saksaa:

 

Työmatkapyöräilyni sujuu siis loistavan lämpimissä ja naukuvissa merkeissä. Ja koska olemme tänään niin kovin välkyllä päällä, Nupun mieleen putkahti yksi muistutusluontoinen asia:

 

Heppakirja-arvontamme on käynnissä sunnuntai-iltaan 19.11. asti.
Vielä ehtii osallistua edellisen postauksen alle!

Valoisan välkkyjä kaamospäiviä teille lukijoille. Muistakaahan laittaa kissaheijastimet heilumaan! :)

Leikin monet muodot

Nupun ja Jujun lokakuu on ollut mukavan leppoisaa aikaa. Hupsuttamo on viilentynyt sen verran, että katit ovat siirtyneet sulavasti talviaikaan. Nupun tapauksessa se merkitsee sitä, että se rapistelee oven takana muutama hetki ennen herätyskelloa ja kiiruhtaa herättämään minut ininällä ja kevyellä nenähieronnalla. Sitten se tunkeutuu peittoni alle ja möyrii tyytymättömänä, kunnes suostun lopulta vääntäytymään selälleni niin, että se saa havittelemansa paikan koukkuun hinattujen jalkojeni alta. Näin muodostunut maja kiinnostaa ymmärrettävästi myös toista aamuviileydestä kärsivää kattia, jolle ei kuitenkaan ole siellä enää tilaa.
 

Juju tietää, mitä tarkoittaa sana ”occupado”. Silti joudun aina välillä todistamaan väitteen
 nostamalla peittoa ja näyttämällä, kuka ehti tehdä ensimmäisen varauksen. 

Onneksi meitä peittoihmisiä on kaksi, joten Jujukin saa useimmiten oman lämpimän katoksensa. 

Aamun lämpöisistä mössöhetkistä on tullut minulle entistä houkuttelevampia, sillä yksi domino liukastui banaaninkuoreen ja mätkähti mahalleen muiden palikoiden seuraksi: työpaikallamme aloitettiin jälleen kerran YT-neuvottelut. Proseduuri ei ole vieras, sillä onhan tämä jo viides kerta, mutta epätietoisuudessa eläminen on silti viheliäistä. Kuusi viikkoa tuntuu loputtoman pitkältä ajalta kärsimättömän ihmisen elämässä, mutta onneksi työpäivän jälkeen kotonamme käynnistyvät aina LT-hurjastelut.

 

LeikkiTuokion aluksi vedetään vähän Chiquitaa nenuun...

...ja sitten käynnistetään hervoton luikerojahti!

”Jahuu! Emo muisti vihdoin käydä hakemassa Mimmin ja Alfredin suositteleman matosen!”

”Se on pinkki ja maistuu luultavasti vadelmahattaralta...” 

”Mums, mums, mums...”

 

”Lussun, lussun, lurts...”

Nupun suukot kutittivat matoa, ja se luikersi karkuun!

Nuppu lähti hurjapäiseen jahtiin....

...ja sai emon ymmärtämään Ed Sheeranin biisin
”I'm in love with the shape of you” entistä syvällisemmin.

Pehmeän perunamaisten muotojen lisäksi emoa ihmetyttivät
neitokaisen 180 asteen kulmaan taittuvat tassut.

Nuppu huitoi, mätki, hyppi ja inisi...

...ja kova työ tuotti tulosta! Hyvä, Nupperspuppers!

 

Kun Nuppu natusteli tyytyväisenä saaliinsa häntää, emo keksi lisää hassutusta...

 

Juhuu! Tältä näyttää räggärinhäntämato! :-D Kiitos pöhköstä ideasta, Ame ja Tuike!

Ohoh! Paikalle eksyi toinenkin naavaparta!

”Tosi vitsikästä äiskä! Mutta jos se helpottaa sun oloa, niin saat höpsötellä toistekin.” 

”Kunhan leikitään vähän luikerollakin!”

Ei pöllömpää!

Mennyt viikko oli melkoinen jännitysnäytelmä, sillä Hupsuttamon henkilökunta sai kuulla vihdoin YT-neuvottelujensa tulokset. Keskusteluja käytiin kuuden viikon ajan, mutta pöydän toisella puolella eivät kököttäneet Nuppu ja Juju vaan työpaikan johtoporras. Vaikka ajat ovat kovat, kissojen olot pysyivät onneksi lokoisina: maukkaat hiukopalat ovat saapuneet kuppeihin esimerkillisen säntillisesti, leikitystä on riittänyt, suukkosateet ovat olleet sopivan runsaita, eikä Nuppu-neitiä ole kaikkien suureksi helpotukseksi tarvinnut enää pukea lampunvarjostimeen, vaan takana on kaksi vallatonta nakuviikkoa.

Juitsi ei halua, että asiasta puhutaan julkisesti, mutta emon on pakko kehua,
ettei yhdetkään pisut ole lirahtaneet hiekkiksen reunan yli sen jälkeen, kun
siskon tyhmä kauluripörppä piilotettiin lääkekaapin syövereihin. Hieno poika!

 

Ainoa juttu, mistä Nuppu on hieman suivaantunut, on kissaklinikan moka: jatkotutkimus-
pyyntömme ei ollut koskaan päätynyt Saksaan, joten nyt taas odotellaan, odotellaan ja
odotellaan. Onneksi kortisoni tuntuu tehoavan, eivätkä tassut ole vaivanneet Nuppua.
Se on kuitenkin itse vaivannut ahkerasti tassujaan eli tarponut niillä iloisesti kehräten.

Kissat ilahtuivat myös kuullessaan, että ne saavat kirjoittaa pian joulukollille lahjatoiveita samaan tapaan kuin aiempinakin vuosina, sillä kumpikaan meistä palvelijoista ei saanut Hai-saappaan kuvaa takamukseensa, vaan työt jatkuvat tuttuun tapaan. Niin mukava uutinen kuin se onkin, raskas viikko on iskenyt minuun leimansa. Uni ei ole oikein tarttunut ja jos on, niin alitajunta on näyttänyt minulle inhoja painajaisfilmejä. Niinpä olen ollut halloween-kostyymissa jo viikon etuajassa ja haahuillut ympäri asuntoa naama kalvakkana ja silmät pöllömäisinä pyörylöinä, joita kehystävät tummat pandareunukset. Kissat eivät ole onneksi minua säpsyneet, vaan Juju sai pölähtäneestä ulkomuodostani hyvän idiksen: olisiko nyt vihdoin aika esittää se pöllömäinen temppu, josta jo aiemmin vähän vihjailimme?

 

Temppu oli tosi helppo oppia, mutta videointi ja videon editointi olivat emolle vähän
kinkkisiä juttuja. Nyt iMovie on otettu kuitenkin alustavasti haltuun ja leffa valmistui
juuri hetki sitten. Tässä se nyt tulee – pöllö siirtyy onkalon kautta puun oksalle:

Katsahdus peiliin

Olen viettänyt syyskuun alkupäiviä suu surkeassa mutrussa, sillä ihanat pyöräilysäät muuttuivat vesisateiksi, töissä hurautettiin käyntiin mega-YT:t ja hengitysteihini pesiytyi inha syysflunssa. Oikeasta hädästä ei silti ole tietoakaan, joten päätin katsoa peiliin ja todeta, että murjotus on noloa ja tyhmää. Minullahan on kuitenkin oma, turvallinen koti, jossa asustavat juuri ne tyypit, joiden kanssa haluan elämäni jakaa. Se oli Nupun ja Jujun mielestä fiksu havainto, joten nekin halusivat katsoa peiliin.
 

No niin, Juidepuide. Minkälainen könsikäs sieltä vaatekaapin ovesta oikein heijastuu?

Juju oli oikein tyytyväinen näkemäänsä. Se kuvaili minulle, että peilistä kurkistaa komea bordercollie, jolla on jämerät jalat, virtaviivainen runko ja suuri nuuskutuskuono.

 

Miten kummassa emo sitten näkee Juitsin pienenä
kissanpentuna, jolle ei ole koskaan annettu ruokaa?

Ja kuinka on mahdollista, että iskälle Juju on pikku tuholaistoukka,
joka rouskuttelee chilien lehdet reikiä täyteen?

Nuppukin kiiruhti katsomaan taikakuvastimeen ja näki siellä hurjiin loikkiin ampaisevan pomppupedon. Hörähdin nauruun, sillä kuvailu meni mielestäni hitusen metsään, mutta ei – Nuppu olikin ihan oikeassa:
 

Haijaa! Varokaa hiiret ja männynkävyt! Täältä tulee ninjasoturi Nuppu!

Toisaalta samasta karatekissasta on nähty myös muunlaisia heijastuksia:

 

Iskän silmissä Nuppu on pieni, söpösti inisevä lastumaakari.

Emo taas näkee Nupussa suloisen pehmokaunottaren, joka leijuu pilvien päällä kuin pieni pumpulista pyöritelty hattaraenkeli:

 

Kun katson hempeää Nuppu-nöpöläistä, kuulen korvissani harpun sulosäveliä.

Ilman tätä uskollista hoivaajaa sairasteluni olisi tuntunut tuhat kertaa pahemmalta.

Kyseinen pikku enkeli jopa nuoli flunssan riuduttamaa jalkapohjaani. Ei siis ihme,
että näen sen pään päällä yhä pienen mutta sitäkin kirkkaamman sädekehän!

Kanafarmareiden silmin Nuppu sen sijaan on tuottelias pieni Klaara Kotko.

Mutta kenen katse kertoo totuuden? Yleensä mielipidettä kannattaa kysyä joltakulta mahdollisimman tarkkanäköiseltä, joka aistii kokonaistilanteen hieman kauempaa. Meidän tapauksessamme se oli 4-vuotias kummityttöni, joka oli taiteillut näkemyksensä syntymäpäiväkorttiini:
 

Kuvassa minä ulkoilutan Nuppua sillä välin, kun mieheni tiskaa ja tekee ruokaa keittiössä.

Piirustus on hieno paitsi teknisesti myös siksi, että se kertoo hyvin todellisen kuvan elämästä Hupsuttamossa. Mieheni hoitaa usein tylsän mutta tarpeellisen ruoanlaittopuolen, kun minä vain paijailen kissoja ja haahuilen tekemässä kaikkea mukavampaa. Nuppu näyttää kuvassa pehmoiselta ja leikkisältä perhekissalta, jollainen se ehdottomasti onkin. Mutta entäpä sitten Juju? Sitä ei kuvasta löydy, vaikka se kuulemma onkin mukana. Se saattaa olla keittiössä kalkkunapihvejä kerjäämässä, mutta kukapa tietää! Tilanne onkin usein juuri kuvatunlainen, kun meillä käy lapsivieraita. Niin rohkea ja vanttera kuin bordercolliemme onkin, se luikkii yleensä ovikellon soidessa sängyn alle piiloon...
 

No tuossahan se Ujo Piimä nyt sitten nököttää!
Ihan hiljaa mökin alla tietenkin...

Terapiapusuja ja itsenäisyyshörhelöitä

Joulukuu on alkanut aivan salakavalasti. Hupsuilla ei siitä syystä ole herkkukalenteria, eikä joulukolli ole tuonut vielä lahjojakaan. Pahinta kuitenkin on, etteivät emo ja iskäkään hilanneet kotiin tuliaisia keskisestä Euroopasta, vaikka kaikki merkit viittaavat siihen, että reissussa on oltu:

Nuppu läimäytti tassun silmilleen nähdessään, että emo on oikeasti näyttäytynyt Wienin
joulutoreilla, espanjalaisessa ratsastuskoulussa ja hienoilla ostoskaduilla TUO päässään...

Tämän kuvan otin ihan vain Nuppua varten, jotta neiti
Hienohelma tajuaisi, että emo voisi olla vielä hirmu
paljon nolompikin esim. TÄMÄ päässään!

Näyteikkunaostoksilla silmääni sattui tällainen rööri, enkä voinut
olla miettimättä, että tulisiko blogiin kunnollisia kuvia, jos virittäisi
tällaisen kohti kissoja! Mies oli sitä mieltä, että kannattaa vielä
jatkaa Sen Oikean kameran etsintää.

Ainuttakaan oikeaa kattia ei reissulla näkynyt, mutta kissateema
on selvästi in ja hot myös Wienissä.

Miau, miiiau! Mutta missä ovat pörheämmät räggäripatsaat?

Oikealla on jo vähän tuuheampi tapaus. Etsin kylläkin ruskeaa mittediä
enkä valkoista punakorva- & -silmäkattia...

Sivukadulta löytyi ihana taidekauppa. Näin jo sieluni silmin,
millaiset potretit Nupusta ja Jujusta loihdittaisiin.

Omat kultamussukkani voisivat olla kärttyisiä tuliaisten puutteesta, mutta ne eivät kuitenkaan perusoptimistisina nallukoina harrasta marmattamista. Niillä on sitä paitsi ollut hurjan ihana viikko mummin hellässä huomassa. Leikitystä, koulutusta ja paijailua on riittänyt, ja se näkyy räggäreissä superriepuiluna: pelkkä katse saa molemmat katit kierähtämään selälleen ja siristämään silmiään suukkojen toivossa. Ja niitä olenkin muiskutellut sydämeni pohjasta!

Iskä sanoi, että suukottelu meni jo ihan överiksi, mutta Jujun ja maman mielestä
vain taivas on rajana, mitä tulee pussailuun ja halimiseen.

Viime aikoina kissoilla onkin ollut paljon terapoitavaa, sillä emolla on ollut hieman huolia. Kirjaimista Y ja T on puhuttu lakkaamatta, ja loman jälkeen emo vaikutti varsinkin Jujun mielestä omituisen säpsyltä valmistautuessaan palaamaan toimistolle. Niinpä Juju otti asiakseen hoivata mamaa ihan erityisen kokonaisvaltaisesti. Se nyhjäsi kyljessäni koko ajan, antoi kallistushaleja, painautui kasvojani vasten ja suorastaan tunki kainalooni. Vaikka emolle vihdoin selvisi, että omat työt jatkuvat, Jujun terapiasessioita on yhä tarvittu, sillä mieliala ei ole edelleenkään kovin korkealla.

Nämä kaksi kallonpusuttajaa ovat aina valmiita kuuntelemaan emon huolia.

Tänään ei kuitenkaan synkistellä, vaikka Wienin-lomalta tuttu tihkusade vaivaa nyt eteläistä Suomeakin. Nuppu ja Juju aikovat juhlia sydämensä pohjasta itsenäisyyspäivää ja ovat luvanneet tapittaa kiilteleviä kolttuja emon ja mummin kanssa televisiosta. Aamulla syötiin jo juhla-ateria, sillä mummi avasi vahingossa väärän ruokatölkin, ja ykkösetkin on jo vaihdettu ylle:

Juju tahtoi sovittaa smokkia, jonka valkoiset
hörhelöt kuvastavat Suomen yllä leijuvia sadepilviä.

Toisaalta Jujun teki kuitenkin mieli pukeutua frakkiin, jonka kuviointi kunnioittaa Suomen
kesäisiä kukkaniittyjä. Nuppu sen sijaan luotti paljettien kimallukseen.

Juju on tyytyväinen asuunsa, mutta nyt sitä vähän mietityttää, mitä se sanoisi Saulille
kättelyjonossa. Emo ehdotti ainutlaatuista repliikkiä ”Hyvää itsenäisyyspäivää!”

Kun Nuppu hoksasi, että juhlat järjestetään oikeassa linnassa, se päättikin vielä vaihtaa asunsa
prinsessaiseen hörhelöhattaraunelmaan. Kyllä nyt kelpaa bilettää aamun pikkutunneille asti!

Juhlavaa, kimmeltävää ja lämminhenkistä 

itsenäisyyspäivää myös teille lukijoille!