Rapisevan rotan salaisuus

Viime postauksessa kerroin ihanasta hauvelista, joka kävi Nuppua ja Jujua moikkaamassa, mutta nyt on pakko paljastaa, että ei siinä vielä kaikki, vaan kevään korvilla Hupsuttamossa rapisi, ripisi, kahisi ja nakersi niin, että kissaemo oli jo saada pienimuotoisia puistatuksia.

 

”Kannattaa laittaa kissakuulo päälle, jos pelottaa liikaa!”

Kaikki alkoi eräänä aamuna, kun me perheen kaksijalkaiset valmistelimme lähtöä kaupunkikotiin. Mummi Poppanen oli tilattu pikkukissoja kaitsemaan, ja olin karstannut Hupsuttamoa mahdollisimman vieraskoreaan kuntoon. Ala- ja yläkerta oli imuroitu, jääkaappia täytetty ja vessatkin kuurattu. Olimme myös Jujun kanssa vaihtaneet puhtaat vuodevaatteet, joita Juju oli testannut möyrimällä niissä leikkisästi. Mutta siihen hymy sitten hyytyikin, sillä sivu-ullakolta alkoi kuulua kummallista narskutusta! Painoin korvaani seinään, ja ääni kuului hyvin selvästi: se oli tassujen rapinaa ja talttahampaiden rouskutusta. Kissatkin kuuntelivat korvat pystyssä ja varmasti pohtivat, että nytkö vihdoin koitti se hetki, kun niiden olisi tehtävä se, mitä kissojen on jo vuosituhansien ajan odotettu tekevän: pyydystettävä rotta!

 

Nuppu ainakin oli jo saalistusasemissa.

Kiljuin tietenkin miehen heti apuun, ja hän lohdutti, että joskus jokin yksittäinen hiirulainen saattaa eksyä talon rakenteisiin, eikä se ole niin vaarallista. Hänkin kuunteli otsa kurtussa nakerrusta ja asteli sitten rohkeasti sivu-ullakolle. Rapina jatkui vain, ja mies ihmetteli, miten se on mahdollista, koska mitään ei näkynyt seinän toisella puolella. Selitin, että siellä on varmasti jokin kolonen, jossa keltahammas nakertaa, ja aloin jo kauhistella, ettemme mitenkään voi lähteä pois ja jättää Mummi Poppasta valtavan rotan armoille. Kuvittelin, miten se söisi reittinsä seinän läpi, ja järkeilin, että olisi varmasti parasta ottaa kissat yöksi makkariin, koska varmastihan ne hätyyttäisivät rotan tiehensä. Paitsi jos se hätyyttäisi katit ja Mummin tiehensä!

Nupun mielestä ei ollut edelleenkään syytä hätäännykseen.

Mielikuvitukseni laukkasi jo värikkäissä sfääreissä ja rotta oli paisunut majavan kokoiseksi, kun puhelimeeni yhtäkkiä kilahti viesti. Kauhuskenaarioiden maalailu keskeytyi, kun kiiruhdin noukkimaan puhelimen yöpöydältä. Viesti oli keneltäkäs muulta kuin Mummi Poppaselta, joka kehui, miten hienosti Juju oli pedannut vuoteen. Silloin tajusin myös, että rotan rapina ja kaapsutus seurasivat minua: ääni kuuluikin puhelimesta petausvideolta, jonka olin lähettänyt äidilleni vähän aikaisemmin ja joka oli jostain ihmeen syystä jäänyt pyörimään, vaikka ruutu oli pimeänä! Isikissin ilme oli eeppinen, kun tunnustin selvittäneeni rapistelevan rotan salaisuuden. Kukapa olisi uskonut, että rotta olikin meidän ihana pikku Juitsi!

 

Kukkuu, mamman suloinen silkkihiirihän se siinä!

Ja vielä tarinan opetus: Jos joskus jossain rapisee, paina etsivähattu päähän ja aloita tutkimukset aina puhelimen tuoreimmista kissavideoista...

    

Nuppua nauratti, eikä se malttanut olla sanomatta,
että mitäs mä sanoin...

Koiranpentukuiskuttelua

Kodissamme tykätään kaikenlaisista otuksista suihkussa partioivasta Nestori-hämähäkistä isoihin pörröisiin pötkyläkatteihin, jotka kulkevat nimillä Nuppu ja Juju. Nekin innostuvat kaikenlaisista karvakavereista, mutta työorientoituneelta kissaemolta on aivan jäänyt raportoimatta eräs episodi, joka paljasti jälleen kerran Hupsujen loistavat koirasuhdetaidot.

Kaiken A ja O on sfinksimäinen rauhallisuus.

Meille saapui joululomalla kylään kummityttöni perhe, joka oli kasvanut yhden koiranpennun verran. Pikkuinen Zorro ei ollut vielä kohdannut ainuttakaan kissaa, ja olimme kaikki sitä mieltä, että Nuppu ja Juju tarjoaisivat takuulla paitsi lempeän myös hempeän ensikosketuksen kehräävien puffieläinten maailmaan. Niinpä pikkuinen hauveli kiikutettiin Hupsuttamoon valjaissa ja valvottuna, ja siitä alkoi pitkä odotus, sillä katit olivat yllättävän pitkillä päiväunilla buduaarin puolella.

Siinä se Zorro nyt on kaikessa suloisuudessaan, 

mutta missä Hupsut?

Kissaemo oli ihastuksissaan pikku sheltistä ja sai siltä paljon pusuja ja hännänheilutuksia, mutta mitä pidemmälle visiitti eteni, sitä enemmän kuului kyselyitä kissoista, jotka oli tilattu paikalle mutta joista ei näkynyt viiksikarvaakaan. Huhuilin vienosti yläkerran suuntaan, että voisivatko katinretaleet piipahtaa sen verran näkyvillä, että Zorro saisi yhdistettyä nuuhkut naamoihin. Lopulta odotus palkittiin, kun huomasimme, että kiinnostuneen näköinen kinuskipantteri tutkaili meitä portaikon puolelta.

Pikkuinen Zorro ihan tärisi innosta, mutta malttoi antaa kissakamulle aikaa.

Juju mittaili Zorroa kuonosta hännänpäähän mutta luikahti sitten kaikkien harmiksi takaisin yläkertaan. Onneksi se kävi kuiskuttamassa jännät uutiset siskolleen, sillä jonkin ajan kuluttua itse Nuppu Nöpönenä Nöpperström tassutteli niin ikään portaikkoon, jossa se ensin katseli innosta vikisevää hauvelivauvelia ja eteni sitten olohuoneen puolelle. Kerran Nuppu säikähti - ei suinkaan Zorroa vaan rapsahtavaa paperikassia - mutta kaikkien yllätykseksi se palasi apajille entistä rohkeampana. Se oli kääntänyt koiranpentukuiskausasetuksensa kaakkoon, tepasteli hyväntuulisesti aivan Zorron eteen ja antoi sille ihanan kissapusun:

”Muisk, söpö pikku hauva! Tiesitkö, että kissat ja koirat ovat

hyviä kavereita toisin kuin elokuvateollisuudessa väitetään?”

”Ja muisk! Tässä vielä toinenkin pusu, että muistat nämä jutut.”

Kun koiranpentukuiskaus oli onnistuneesti suoritettu, Nuppu hypähti tuolille tassujaan pesemään ja näytti oikein tyytyväiseltä, syystäkin. Olihan se saanut taas uuden koiraystävän ja tehnyt hyvää työtä turhien ennakkoluulojen kukistamiseksi. Toivottavasti Zorrollekin jäi yhtä lämmin ja iloinen mieli ensimmäisistä kissakavereista, ja niitä toivomme pikkuiselle paljon lisää!

Joulu on näemmä koiranpentukuiskaajien säkenöivintä sesonkia!

Mutta kyllä täällä keväisinkin kuiskitaan! Vuh ja moi!

Tulisilla hiirillä

Meille on muodostunut parin viime vuoden aikana syysmuuttoperinne. Kun piha paketoidaan talviteloille ja pimeys saa minut käpertymään sohvankulmaukseen kissa kainalossa, on aika lehahtaa etelään alkuperäiseen Hupsuttamoon. Niin tapahtui tänäkin vuonna, ja laskeuduimme kaupungin välkkeeseen jo kolmisen viikkoa sitten.

Täällä sitä kökötetään kaupunkisohvalla kissa visusti kainalossa!

Nuppu ja Juju osaavat nykyisin matkustaa melkein kuin ammattilaiset ja sopeutuvat nopeasti kerrostaloelämään, vaikka aluksi naapureiden aivastukset ja kolinat saivatkin pikku korvat kääntyilemään. Ensimmäisinä öinä jetlag vaivasi pörryköitä, ja ne tulivat oven taakse naukumaan jo viiden aikaan aamuyöstä. Kerran tällaisen herätyksen kajahtaessa näin unta, jossa soitin viulullani orkesterissa kappaletta ”I left my heart in San Francisco”, ja joku täti alkoi laulaa sitä mukana vonkuvalla äänellä.

 

Nauratti, kun täti paljastuikin meidän heleä-ääniseksi Juitsiksi!

Viikkojen kuluessa kaupunkielämämme on asettunut tuttuihin uomiinsa. On ollut hassua, miten kaikki vanhat rutiinit löytyvät aina yksi toisensa perään, kuten esimerkiksi kissojen iltahärvääminen. Se iskee noin kahdeksan tai viimeistään yhdeksän aikaan: Nuppu ja Juju ovat kuin tulisilla hiirillä, kuten meillä kaksijalkaisilla on tapana ilmiötä kuvata. Ne tulevat viereemme istumaan, tönivät tassulla, inisevät ja piirittävät meitä kuin hahtuvaiset hait. Silloin on kiire käynnistää vanha tuttu possujuna, tuo rutiinien ruhtinas ja arjen aatelinen! Muistamme iltatoimien koreografian edelleen, ja pisteeksi iin päälle siihen on lisätty pitkä leikityssessio Nupun rakkaimmalla piiperryslelulla, joka saa neitosen yhäkin vaanimaan ja poukkoilemaan kuin pikkuruisen kissanpoikasen. Ja sellainenhan meidän kullannuppu toki vielä onkin!

 

Kannatti kömpiä boksiin, koska se toi maailman parhaan lelun luo!

Rakkautta ja riippuliitoa

Nuppu ja Juju ovat tunnetusti ragdolleja eli kavereiden kesken ”räsyjä”. Harvemmin tulen sitä tavallisessa arjessa miettineeksi, sillä lajinmääritys on meidän Hupsujen kesken hyvin epämääräistä ja tehdään lähinnä koon mukaan. On ”pikku elukoita” ja ”isoja elukoita”, ja isommat tietenkin pitävät huolta pienemmistä ja ottavat niiden fiilikset ja toiveet parhaansa mukaan huomioon myös paijausbisneksissä.

Tällaista nallukkaa on ihana pitää hyvänä!

Ja tällaista myös, turha edes sanoa.

Niin suloisia ja pehmoisia kuin kullanmuruseni ovatkin, pyrin silti aina malttamaan mieleni rakkaudenosoituksissani. Vaikka minusta olisi ihanaa silittää ja pusuttaa katteja aamusta iltaan, en halua tehdä sitä koskaan yksisuuntaisesti. Niinpä olen alkanut kuunnella tässäkin suhteessa niiden toiveita yhä tarkemmalla korvalla. Silitän kisuja vasta, kun ne tulevat sitä pyytämään, ja pyydän aina lupaa syliin nostamiselle: asetan kädet kissan molemmille puolille sitä koskettamatta ja odotan, pysyykö se paikallaan vai astuuko se eteenpäin.

”Vähän kuin sylkkyliikennevalot!”

Varsinkin Juju näyttää hyvin selvästi kehollaan ja eleillään mielipiteensä: jos se astuu eteenpäin, lykkään suosiolla sylihaaveita, mutta jos se jököttää paikallaan, minulla on lupa kaapata se yläilmoihin. Maailman söpöintä on, kun Juju retkahtaa välillä täysin veltoksi käsissäni, ja tuo erittäin ragdollmainen ele saa sydämeni aina sulamaan. Juju osoittaa silloin selvästi, että se haluaa olla sylissä. Se tuntee olonsa turvalliseksi ja painaa pienen karvaisen päänsä usein kasvojani vasten. Kun läheisyyttä on ladattu tarpeeksi, pikkukissi ottaa pontevamman asennon ja haluaa, että lähden liikkeelle ja kuljetan sitä ympäri taloa niin, että se saa katsoa ikkunoista ulos, tarkastaa kaikki hyllyt ja kurkistaa jopa jääkaappiin. Ja kun se haluaa lopettaa, lasken pienen riippuliitäjän heti turvallisesti maanpinnalle.

”Isikissi on liikenteessä samoilla säännöillä!”

”Ja ihan parasta on, kun systerikin joskus pyytää luvan
ennen kuin käyttää mua tyynynä.”

Sukka vai häntä?

Tänä vuonna kesästä pystyi venyttämään poikkeuksellisen pitkän, mutta nyt syksy näkyy paitsi puissa ja pöpeliköissä myös Itäisen Hupsuttamon lämpötiloissa. Katit ovat alkaneet kasvattaa turkkiaan, ja meille ihmisille on ilmestynyt tassuihin vakiovarusteena villasukat. Niitä puetaan usein kahdetkin päällekkäin, enkä malta odottaa, milloin pääsemme pelaamaan  lempipeliämme, joka on nimeltään ”Sukka vai häntä?” 

Arvaatte varmaan, kumpi tässä etualalla lekottelee.

Pelin säännöt ovat varsin yksinkertaiset: Aina kun jompikumpi meistä huomaa, että oven takaa pilkottaa jokin tumma pitkä pötkylä, kuuluu toiselta kysyä ”Sukka vai häntä?” Kerran peli meni erityisen kiinnostavaksi, kun arvaaminen alkoi hännästä mutta päätyi sukkaan - kunnes sukka olikin vähän myöhemmin hävinnyt ja saimme pitkän nenän.

Kukapa olisi arvannut, että siihen villasukkaan
oli ruuvattu kiinni ihana pikku söpöliini!

Plink plonk!

Onnea on elämä ilman seinänaapureita, sillä ketään ei haittaa, vaikka me hupsut vähän mökästäisimmekin. Jujun ja Nupun leikkimourut eivät kantaudu hormin kautta naapurien korviin, ja isikissikin saa katsoa leffoja bassovahvistin jylisten. Emolle taas hilattiin lähes vuosi sitten ihan uudenlainen äänimööpeli, joka herätteli Jujussakin uinahtamaan päässeen musiikkikipinän.

Tadaa! Siinä se on, emon lapsuusunelma ihan karvatassuin kosketeltavissa!

Kuten ehkä muistatte, Juju on soittanut aiemmin niin viulua kuin ukuleleakin, mutta kukapa olisi uskonut, että piano olisi sen sielun soitin? Asia selvisi nopeasti soittimen saavuttua, sillä Juju kapusi välittömästi Hellaksen päälle tutkimusretkelle. Vaikka aluksi soittoni koostui rykelmästä haparoivia kilahduksia, molemmat kissat suhtautuivat harrastukseeni uskomattoman kannustavasti.

 

Kerran konserttiaitiossa oli näin kova tunku!

Siinä missä oma pianistin urani on yhä alkutaipaleella, Juju painelee koskettimia jo rennoin tassuin kuin Chopin konsanaan. Se on soittanut vaativia, hyvin modernin kuuloisia konserttoja pitkin vuotta kaikille vieraillemme, ja jos pianon kansi unohtuu auki, Juju kiiruhtaa heti soittamaan stipendien tai kanapalojen toivossa.

 

Joulun alla otettiin vasta ihan ekat soinnut...

 

...mutta kesään mennessä onnistuivat jo oktaaviotteetkin.

”Saiskos seuraavaksi olla Mozartia vai Lisztiä, kamut?”

Mutta mitä ajatuksia Nöpinkäiselle on herännyt uudesta soittopelistä? Ainakin se kuuntelee sujuvasti pianonsoittoa, sillä useimmiten iltatreenini ajoittuvat samaan hetkeen, kun se nautiskelee kalkkunankoipien harjauksesta. Pianoon Nuppu ei kuitenkaan ole vielä varpaallaankaan koskenut...

...sillä nuotinlukutreenit ovat yhä kesken.
Hyvä Nuppu, kohta soi jo kissanpolkka!

Kuohkeat koivet

Nuppu on tunnetusti puffahtava kissa. Pörröinen hahtuvaisuus on sille hyvin luontaista, mutta eipä turkki täysin itsestään pöffähdä, vaan se vaatii muutamia huoltotoimenpiteitä. Hellin tai ainakin hassuin niistä on mielestämme kalkkunankoipien karstaus, jonka toistuvuudesta Nuppu pitää itse huolen.

”Takut veks vaan, iskä!”

Joka ilta hammasharjauksen jälkeen Nuppu sanoo ”Mih!” ja lähtee kipittämään villahousut viuhuen olkkarin puolelle. Se hyppää kahdella sujuvalla loikalla pöydälle ja kellahtaa totaalisen nurin niskoin. Silloin jonkun (mieluiten isikissin) on kiiruhdettava salonkiin marsuharja kourassaan ja harjattava Nuppu joka puolelta. Kissaneitosta voi pyöritellä vapaasti pöydällä, jotta kainalot, kyljet ja masu saadaan siloisiksi. Tärkeintä on kuitenkin hoidella niin sanotut kalkkunankoivet. Nuppu venyttää takakatassunsa pystyyn ja odottaa, että sitä tuetaan kädellä samalla, kun villahousut ja hännänalunen harjataan huolellisesti. Sama toistetaan toisen kalkkunankoiven kohdalla tyytyväisen kehräyksen saattelemana. Sitten Nuppu onkin valmis yöpuulle tai vaikkapa Miss Ragdoll World -kuvauksiin.

”Nuppu ompi kaikkein kaunein, Nuppu ompi pöfföisin...”

Söpöjen kohtauspaikka

Vaikka Juju oli pienenä poikana melkoinen arkajalka ulkoilun suhteen, siitä on tullut nykyisin suuri seikkailija. Se käy puutarhassa melkein päivittäin, eikä edes aamukasteinen pihanurmikko vähennä sen reippailuriemua. Juju vaanii mielellään ötököitä ja ihastelee korrektin välimatkan päästä pikkutipusia häntä vienosti heilahdellen. Tipuset taas piippailevat Jujulle varoitusääniä, jotka olemme tulkinneet esim. tällaisiksi: ”Moi, komea Juju-herra! Ethän mee lähemmäs katua, kun siellä kulkee pyöriä, mopoja ja autoja!”

Noudatamme tietenkin lintujen fiksuja vinkkejä ja pysyttelemme aina omalla pihalla. Juju viihtyy emon, lintujen ja ötököiden kanssa, mutta välillä on tullut sellainen olo kuin se odottaisi muutakin seuraa.

Ehkä se haluaisi käydä lintujen kanssa pesulla ja auttaa niitä
sukimaan siivet siisteiksi ja höyhenet pöyheiksi?

Mutta ei, tänään minulle selvisi, ketä ja mitä Juitsi on oikeasti odottanut. Ja olisihan se pitänyt arvata. Se on sopinut treffit raikkaan vesidrinksun äärellä tämän punaturkkisen kaverin kanssa:

Kaksi samanlaista marakattia viettäisi takuulla yhdessä unohtumattomat allasbileet!

Onnetar on naukunut!

Tämä viikko on ollut jännittävä meille Hupsuille. Pakko tunnustaa, että nakertelimme vähän kynsiämme ja jotkut meistä terottivat niitä jopa eteisen tapettiin, kun odottelimme, ilmoittautuisiko kukaan edellisessä postauksessa polkaisemaamme kirja-arvontaan. Kissojen ihka oma Mummi Poppanen piti huolen, että ainakin yksi innokas osallistuja saatiin mukaan, mutta viikon aikana löytyi onneksi lisää heppakirjojen ystäviä niin täällä Bloggerissa kuin Nupun ja Jujun Facebookissa ja Instagramissa ja vielä omassanikin. Sainkin askarrella neljän maissa kokonaista 15 lappusta, ja sen jälkeen olikin vain odoteltava, että Onnetar heräisi.

Onnenpojan virallinen nimi on teemaan sopivasti Unelma Onnesta,
ja tänään se jujutti emoa kääntämällä kylkeä, vaikka olisi pitänyt arpoa.

Reilu tunti meni vielä söpösti tuhisten, mutta sen jälkeen Juju oli valmis käärimään varvaskarvat ja starttaamaan illan työrupeaman. Se katsoi, miten sheikkasin lippusia ja lappusia käsieni välissä ja ilmoitti, milloin virallinen arpomishetki oli kypsä.

”Joo, nyt vois pyöräyttää nuo lottopallot laarista lattialle!”

Annoin lippuslappussateen laskeutua Jujun kuonon eteen ja pyysin sitä valitsemaan voittajan. Juju kehräsi kovaan ääneen ja osoitti tassullaan selvästi yhtä paperimyttyä. Otteet olivat niin varmoja, että vähän pelkäsin, löytyykö lapusta Mummin nimi, koska silloin Jujulle saattaisi napsahtaa syytteet vilunkipelistä ja oman perheenjäsenen suosimisesta. Käärimme kuitenkin esiin meille täysin uuden tuttavuuden:

Onnea, Sanni! Olemme ottaneet sinuun Instagramissa yhteyttä! 

Ilahduimme jokaisesta arvontaan ilmoittautuneesta ja kaikista teistä muistakin, jotka olette kirjan jo lukeneet tai aikeissa lukea sen. Niin mielellämme antaisimme Sonjia ihan kaikille. Jos teitä inspiroi lukea tämä kirja, niin suosittelen ensi viikolla käymään Kustannus-Mäkelän ständillä Helsingin kirjamessuilla, koska siellä ainakin Sonja-kirjoja taatusti myydään. Myös Helsingin Akateemisessa olen nähnyt kirjoja hyllyssä, mutta muuten pientä kirjaamme (tai no, aika paksu siitä tuli!) on hieman vaikea löytää. Siksi kerroimme kirjasta nyt enemmän täällä blogissakin ja toivomme, että joku löytäisi Sonjat tätäkin kautta ja tykkäisi niistä. En saanut arvontavideota siirrettyä koneelle, mutta Instan puolella sen voi käydä katsomassa!

”Joko riittää nämä kirjapuheet? Ja hevoset? Tilalle kissoja - ja piraijoitakin hei pyydettiin!”

Nuppu on ihan oikeassa: tästä eteenpäin keskitymme taas blogissa Hupsujen hupsutteluihin ja pehmopalleroiseen räggärielämään. Toivottavasti sieltä ruudun takaa löytyy yhä kuulumisistamme kiinnostuneita lukijoita - ja yritämme itsekin taas valpastua täällä blogirintamalla.

Ihania syyspäiviä kaikille teille, jotka vielä meitä käytte moikkailemassa! <3

Nuppu ja Juju arpovat uuden heppakirjamme!

Moni asia on muuttunut pienten räggärien arjessa, kun eloa Itäisen Hupsuttamon maalaisredsidenssissä on takana jo puolitoista vuotta. Tilaa on temmeltämiseen, ja päivittäin voi tutkia niin sivu-ullakkoa, kellaria kuin omaa pihaakin. Vieraita käy kylässä tuhat kertaa enemmän kuin kaupunkikodissa, eikä aikaa ole jäänyt bloggaamisellekaan yhtä paljon kuin ennen. Kattien tehtävälistalta löytyy kuitenkin paljon myös tuttuja elementtejä, esimerkiksi emon inspiroimista kirjoittamisen pariin ja pitkämielistä muusailua lämpiminä iilimatoina mamman jalkoja ja kylkeä vasten, kun korvissa kaikuu läppärin tasainen nakuttelu. Meidän blogimme parissa pidempään viihtyneet tietävätkin, että Nupun ja Jujun kanssa on kirjoitettu jo yhteensä kuusi romaania, ja elokuussa ilmestyi seitsemäs!

”Me haudottiin ideaa tosi pitkään, ja tällainen kirja siitä lopulta kuoriutui!”

Sonja ja kadonnut ratsastaja on yhdeksäsluokkalaisesta Sonjasta kertovan sarjan neljäs ja näillä näkymin viimeinen osa. Sarjan ensimmäinen osa Sonjan hevoskesä julkaistiin 2013, ja se oli esikoisromaanini. Nuppu ja Juju olivat tuolloin alle vuoden ikäisiä vaaveja, mutta ne työstivät silti ahkerasti ihka ensimmäistä käsikirjoitustani. Kymmenen vuoden aikana on tapahtunut kaikenlaista, ja uutta Sonjaa kirjoittaessani tuntui jännältä huomata, miten paljon olen itsekin muuttunut ja oppinut eläimistä ja elämästä muutenkin. Vaikka Sonja-kirjoissa tapahtuu aina jotain jännittävää, itselleni on noussut tärkeimmäksi teemaksi eläinten kuuntelu, ja siitä suurin kiitos menee Nupulle ja Jujulle. Ne opettavat minulle joka päivä, miten herkkiä ja viisaita olentoja eläimet ovat, ja miten tärkeää on olla niille läsnä. On ollut silmiä avaavaa, miten nokkelasti Nuppu ja Juju näyttävät ja kertovat asioita, kun niitä ihan oikeasti kuuntelee. Aika usein Jujulla kylläkin on ehdotuksena, että voisin kouluttaa sitä ja antaa nameja - se johdattaa minut namikaapille tai alkaa yhtäkkiä pujotella omasta ideastaan jaloissani niin, että olen mennä nenälleni - mutta se osaa myös kertoa muita asioita, esimerkiksi jos on lukinnut Nupun oven taakse eteiseen ja jonkun täytyy käydä avaamassa ovi ja vapauttamassa systeri.

 

Kaveria autetaan aina, se nyt on selvää!

Olen myös oppinut kissojen kanssa, miten tärkeää on antaa eläimillekin vapaus valita. Aina ei tarvitse mennä ihmisen agendan mukaan, eikä eläin silloin ajattele, että ”Hähää, annoit periksi kerran, joten nyt tämä ei onnistu ikinä”, vaan valinnan mahdollisuus kasvattaa luottamusta ja helpottaa yhteistyötä. Juju ei esimerkiksi oikein tykkää hammaspesusta, vaikka tuleekin aina iltaisin sitä namien toivossa pyytämään. Meillä on kuitenkin sopimus, etten pese hampaita ennen kuin Juju on valmis ja ilmoittaa sen tökkäämällä harjaa kuonollaan. Silloin poitsu on kasannut itsensä toimenpidettä varten ja antaa minun pestä hampaat - ja saa toki herkun palkinnoksi. Nuppu ei voi syödä nameja, mutta sen kanssa on toisenlainen sopimus: jos Nuppu töpsöttää hammasharjan nähdessään pois, en koskaan mene sen perään. Vain muutamana iltana hampaat ovat jääneet pesemättä, sillä yleensä Nuppu tulee vähän myöhemmin ilmoittamaan, että nyt olisi olisi hyvä hetki. Palkaksi typsykkää leikitetään sen lempilelulla ja ollaan seurana ruokakupilla.

”Haluatteko kuulla meidän uudesta romaanista otteen kohdasta,
jossa Sonja kuuntelee samaan tapaan fiksua Kraakku-ponia?”

(Sitaatti kirjasta ”Sonja ja kadonnut ratsastaja”
© 2023 Satu Heimonen ja Kustannus-Mäkelä)

Nuppu ja Juju ovat vaikuttaneet uuteen Sonja-kirjaan myös hyvin konkreettisesti niin, että kirjaan putkahti kaksi rescue-kissaa, joiden piirteistä saattaa löytyä jotain tuttua. Sonja ei ole tottunut kissojen hoitamiseen, joten kissoilla on paljon työsarkaa, kun ne alkavat kouluttaa uutta sijaisemoaan.

 

”Mennäänkö tuohon sohvalle ja luetaan vähän lisää niistä meidän kirjakissakamuista?
Se kohta, missä ne on ekaa yötä Sonjan luona. Emolla on vilkas mielikuvitus...”

(Sitaatti kirjasta ”Sonja ja kadonnut ratsastaja”
© 2023 Satu Heimonen ja Kustannus-Mäkelä)

Toivon, että osasin kirjoittaa Sonja-tarinaan kivan päätösosan. Tuntuu, että kaikki sarjan hahmot ja eläimet elävät yhä päässäni ja varsinkin sydämessäni, ja olo on haikea, koska en heihin luultavasti enää palaa. En käy enää ratsastamassa juuri koskaan, mutta kaipaan kuitenkin kovasti hevosten pariin, ja onneksi pääsen välillä Nupun ja Jujun heppaserkkuja nuuhkimaan ja paijailemaan. Se on minulle mieluisinta heppapuuhaa, ja tässä kirjassa Sonjakin etsii itselleen luontevinta tapaa olla hevosten kanssa. Vaikka hevoset ovatkin pääosassa, ei lukijalta vaadita hevoskokemusta tai edes sarjan aiempien osien lukemista. Tämä on oma tarinansa, jossa selvitetään, mihin ratsastaja katoaa kesken keväisen maastoretken. Jännitystäkin on siis luvassa!

Sonja-sarjaa on julkaissut Kustannus-Mäkelä,
ja sarjan kannet on kuvittanut Siru Salmenniemi.

Olemme perinteisesti arponeet täällä blogissa yhden Sonja-kirjan, jonka lähetän voittajalle, ja mukaan saa toivoessaan omistuskirjoituksen, niin myös tälläkin kertaa. Arvontaan voit osallistua kommentoimalla tätä postausta joko täällä blogissa, Instagramissa (@nuppujajuju) tai Facebookissa (@ Nuppu ja Juju). Arvomme katinpalleroiden kanssa voittajan viikon päästä sunnuntaina 22.10.2023 kello 16. Olisipa kiva kuulla, millaisia eläinaiheisia tarinoita toivoisitte, että Hupsuttamossa kirjoitettaisiin seuraavaksi. Vastaan myös mielelläni kaikkiin kirjoittamiseen ja kirjaan liittyviin kysymyksiin!

Onnea matkaan! Ja jos Onnetar ei ole suotuisa mutta haluaisit lukea
tarinan, niin Helsingin kirjamessuilta (26.9.-29.9.2023) voi ostaa
kirjaa messuhintaan, ja toki sitä voi tilata kustantamon nettisivulta
tai kirjakaupoista - sekä tietenkin lainata kirjastosta!

Yksitoista kautta kymmenen!

Tänään oli taas yksi kesän ihanimmista päivistä, sillä heinäkuun ensimmäisenä vietetään aina iki-ihanan Nuppu-palleron synttäreitä. Halusimme antaa Nupulle ekstrahuomiota heti aamusta, mutta laulua, paijausta ja ylitsepursuavia kehuja sisältänyt onnittelukimara taisi olla tällä kertaa vähän liikaa. Kattineitonen nimittäin katsoi meitä epäluuloisesti, inahti ja töpsytteli kiireisin askelin pöydän alle. Pahoittelin kovasti sekaannusta: Ei ole monta viikkoa siitä, kun Nuppu kävi terveystarkastuksessa, ja se varmasti ajatteli, että poikkeava käytöksemme enteili jotain ihan muuta kuin suurta synttärihulabaloota. Vakuutin kuitenkin Nupulle, että päivästä tulisi ihana ja viettäisimme sitä ihan vain iisisti kotosalla.

”Paree ois”, Nuppu sanoi ja loi minuun sen verran tiukan

katseen, että päätin ojentaa sille ensimmäisen lahjan.

 

Hihittelin, että Nuppu sai peilin, mutta päivänsankari

ei selvästikään ollut vielä humoristisella tuulella.

Niinpä jätimme sen päiväunille uuden tyynyn kanssa

ja lupasimme, että illalla olisi vuorossa ihanat bileet!

Nupuski vetelikin makeat unet ja heräsi iloisena ja valmiina juhlimaan!

”Oi, kiitos emo! Oonkin aina halunnut matkustaa 

kuumailmapallolla maailman ympäri!”

”No ei vaiskaan! Nuohan on niitä sun vessapaperikukkia,

jotka kukkivat kaksi päivää nätisti, lerppuvat sitten viikon,

ja loppukesä meneekin mukavasti terälehtiä keräillessä...”

”Mutta hei! Mikäs kiva höyhenpallero siihen lehahti?

Paljon hauskempi kuin ne pihalla riekkuvat varikset,

jotka nykivät kylttejä ja kellivät kukkapurkissa.”

”Tämän tipun kanssa kelpaa vetää vaikka

cha cha chata. It's crazy, it's party!”

Kun Nuppu oli tanssinut pöydällä kuin kissanpentu konsanaan, oli aika siirtyä viralliseen synttärikuvaukseen.

 

”Tuutko, Nuppu, ihan pikkusen lähemmäs sun synttärikukkia? Näyttäisi kivemmalta.”

”Parempi näin, mutta mites, Nuppu, jos katsoisit vielä kameraan?”

”Ei hännällä katsota, vaan kuonopuoli nyt mamaa kohti!”

”Näyttääkö Juju mallia?”

 

”Just noin! Asettelusta 5/5 ja papukaijamerkki siitä hyvästä,

että nenukin on nätisti sävy sävyyn kukkasten kanssa.”

”Hyvä, Nuppuuuuu!!! Tästä 6/5, koska hymy on niin säteilevä!” :-D

Onnea meidän ihana, hassu, lempeä, empaattinen ja tomera kullanmuru! <3

Yksitoista vuotta jo, mutta hupsutusta ja touhua riittää entiseen malliin.

Jos huomenna paistaa aurinko, niin lähdetään taas pörröhäntäseikkailuun!

PS. Pahoittelut kuvatekstien fonttivälistä. Niitä oli ihan mahdoton saada kohdilleen, mutta palaamme fiksailemaan niitä pian. Onko teillä muilla ollut ongelmia Bloggerin kanssa?