Katseista kaunein

Jujulla on ollut viime aikoina kova vauhti päällä. Se on nuuskutellut kissanminttua, kiemurrellut matolla, jahdannut Nöppistä ja kaapinut ovia riehakkaasti moukuen. Jokapäiväisissä treeneissä se koheltaa ja esittelee kaikki temput, ennen kuin olen edes ehtinyt pyytää niistä ensimmäistäkään. Niinpä palasimme tänään ihan perustasolle. Otin naksuttimen ja nameja ja pyysin Jujua katsomaan minua silmiin. Pieni touhukas poika ei kuunnellut, vaan istui, antoi tassua, meni maahan, teki piruetteja, narisi ja nyykötti. Eikä vahingossakaan siirtänyt katsettaan kädestäni, jonka sisällä tunamuruset majailivat.
 

Harvoin sitä on kateellinen tonnikalalle, mutta joskus sitäkin tapahtuu.

Kun Juju vähän rauhoittui, se alkoi selvästi miettiä, mikä ihme minua vaivasi, ja katsoi minua sitten suoraan silmiin. Naksautin, palkitsin ja kehuin sitä hienosta tempusta. Namista innostuneena Juju jatkoi hääräämistään ja tarjoili taas monenlaisia taidonnäytteitä, mutta tällä kertaa show päättyi paljon nopeammin silmiin katsomiseen. Taas tuli naksu, nami ja kehut – ja melkein näin, miten Jujun pienen karvaisen pään päällä syttyi lamppu: emo haluaakin, että Juitsi tekee hurmaustempun sinisillä silmillään! Eikä kolmannella kerralla mamman enää tarvinnut todistaa pitkää temppukimaraa, vaan Juju väläytti heti katseen, joka vei jalat alta ja sulatti sydämen.

 

Nämä silmät katsovat ihan sielun perukoille asti!

Juju teki tempun heti neljännenkin kerran ja oikein hihkui innostuksesta tajuttuaan jutun jujun. Tiedän sen, koska naksuttimen ja silmien lumo kuljetti meidät hetkeksi maagiselle tasolle, jolla puhumme yhteistä kieltä. Sen sanastoon eivät kuulu ”miu”, ”mau” tai ”mamman oma kuutamuttu” vaan luemme tietenkin toistemme ajatuksia. Päivän koulutussessio muistutti minua myös siitä, miten näinkin pieni temppu voi olla iso ilo, joka vahvistaa emon ja pienen kissapoitsun symbioosia entisestään.

 

Aktivointia ja rakkautta samassa, karvaisessa paketissa! Sehän sopii! <3

Rytmistä kissavoimistelua

On kulunut jo melkein puoli vuotta siitä, kun näin lemmikkimessuilla inspiroivan dogbic-esityksen ja päätin koulia Jujusta itselleni näpsäkän treeniterrierin. Poitsuhan on teräksisessä kunnossa ja haluaisi varmasti muovata mamankin masusta sievän pikku sixpackin. Pyykkilautavatsa olisi minustakin mieluinen, joten aloitimme välittömästi kissabic-treenit ja rehentelin täällä blogissa, että edistystämme päästäisiin seuraamaan pikapuoliin kuvien ja videoiden muodossa. Vaan kuinkas sitten kävikään?

 

Kesä sujahti tällä lailla miedosti jumpaten. Oli selän köyristyksiä ja jalan ojennuksia!

Hikijumppaakin toki kokeilimme, ja aluksi kaikki sujui vallan hienosti. Jujusta sukeutui nopeasti hieno pikku punnus, joka kökötti kiltisti niin sylissä, selän päällä kuin vatsamakkaroiden poimuissa. Jumppatuokioiden päätteeksi minulla oli kolottavat lihakset ja Jujulla suu täynnä herkkuja. Olimme siis onnellisia ja valmiit näyttämään taitomme suurelle yleisölle.

 

”Jees poks! Nyt karistetaan mamalta kesäkilot!”

Innokkuus kissabic-harrastuksen esittelyyn tyssäsi kuitenkin ensimmäisen treenivideon katseluun. Olin kuvitellut olevani leggingseissäni oikea teräsnainen, joka suoritti lankut ja sillat kuin ketterä pikku permantovoimistelija, mutta totuus oli toinen.

 

Niin kutsuttu lankku oli sen verran ponneton röhnötys,
ettei Juju pystynyt katsomaan kameraan ja suojasi
emoa julkiselta häpeältä hännän suomin keinoin.

 

Seuraavassa liikkeessä Juju hyppi, tanssi ja heilutti häntää kuin jumppanauhaa.
Mama sen sijaan sai keskittyä räpsyttämään ripsiään ja näyttämään pandakarhulta. 

Mitä kauemmin asennossa pinnisteltiin, sitä sporttisempi emokissistäkin tuli.

”Voi ei! Este lällyyntyy uhkaavasti! Jaksaa, jaksaa, mamssi!”

Lopulta Jujunkin vauhti hyytyi, ja sporttipoikaa oli hinattava
esteiden yli tähän tapaan nami nenään liimattuna.

Kaikista säälittävintä katsottavaa olivat videolle tallentuneet kyykyt, joihin Nuppu-neitikin pääsi mukaan. Kuvittelin kyykkääväni reippaasti lattian rajaan saakka, ja minusta tuntui, että sylissäni oleva kissa nautti hissikyydeistä täysin palkein. Tosiasiassa kitkutin viiden sentin verran räpiköivä karvapallo käsivarsillani ja ruipelot reidet väpättäen. Sporttisuuspisteet vajosivat sen verran matalalle, että kissabicille kävi samoin kuin kouluaikoina uimahallireissuille. Klooriallergian sijaan huomasin nyt herkistyneeni jumppaamiselle, joten vietimme kesän muiden harrastusten parissa.

 

Yks, kaks, kol... Venyy!

Nyt syksyn viileydestä virkistyneenä olemme kuitenkin ottaneet kevyen liikunnan taas ohjelmistoomme. Meno ei ole vieläkään kovin vakuuttavaa, mutta vaikka liikkeet itsessään eivät ole herkkua, nauran jokaisella treenikerralla vatsani kipeäksi kissojen kontribuutiolle. Ei hullumpi harrastus siis, ja sen kunniaksi askartelimme teille vihdoin ja viimein pienen treenivideon. Vetäkää siis verkkarit jalkaan, tehkää pari x-hyppyä ja kokeilkaa kanssamme syyskauden uutta trendilajia, kissabiciä:

  

PS. Oletteko te lukijat enemmän jumppakärpäsiä vai sohvapottusia, vai tassutteleeko joku onnekas kultaisella keskitiellä?

Varokaa kissageistia!

Vain muutama viikko sitten riemuitsin uudesta päähineestäni, joka sai Nupulta täystyrmäyksen. Se oli musta, pehmoinen, korvakas ja kaikin puolin suloinen. Ihan vain muistin virkistykseksi, tältä se näytti:

Herkimmät lukijat voivat varmasti aistia
Nupusta hohkaavan paheksunnan.

Olin onnellinen niinä tuulisina syyspäivinä, kun kissapipo kehräsi pähkinän kokoisen pääni ympärillä. Kukapa olisi arvannut, että iloni lakastui kuin lokakuinen lehti, joka leijaili toiveikkaana raikkaan syysilman halki mutta lässähtikin sitten kuvottavaan mutaliejuun. Vähemmän proosallisesti ilmaistuna tilanne on siis se, ettei pipoa ole nähty yli viikoon. Olen tutkinut takkien hihat, kääntänyt jumppakassit nurin, tonkinut pyykkikorin, tyhjentänyt naulakon, kurkkinut joka paikkaan, jopa sohvan alle, mutta turhaan. Piponi on tassutellut niin hyvään piiloon, etten kykene sitä jäljittämään. Vai onko joku pihi, paleleva rosmo pöllinyt 4,95 euroa maksaneen aarteeni?

Pikku Brutukseniko? Äh, ei sentään.
Yllätin Jujun vain tiputtelemasta tavaroita.

Epäiltyjen listalla oli kaksi yli muiden. Tietty Nuppu mutta myös mieheni, joka ei ole aina lämmennyt hattumuodilleni. Miehen kunniaksi on tosin sanottava, että hän osasi nokkelasti ehdottaa, että koluaisin työpisteeni läpikotaisin ja tutkisin myös liikuntatilojen kaapit ja löytötavaralaatikon (joka on minulta vielä kateissa). Aloin juuri sopeutua ajatukseen omasta hajamielisyydestäni, kun varas iski uudestaan! Tänään kohteena oli Jujun naksutin, joka on haihtunut kuin tuhka tuuleen. Mieheni ei koskaan kähveltäisi Jujun rakkainta harrastevälinettä, ja keittiön yläkaappi on Nupulle kuin Mount Everest, joten sekin vapautuu syytöksistä. Pelottavaa kyllä, asunnossamme taitaa hääriä kissageist, joka on poltergeistin kissoihin erikoistunut serkku.

Älkää peljästykö, vaikka otus näyttää hurjalta! Se kykenee tuskin pahempaan kuin
piilottamaan epämuodikkaita kissa-asusteita ja yliaktiivisten bordercollieiden leluja.

Päätimme  kuitenkin Jujun ja Nupun kanssa näyttää kissageistille pitkää nenää ja vipattavia viiksiä, sillä meitä ei niin vain nujerreta. Kun ykkösnaksuttimemme häviää, kaivamme salamana tilalle kakkosnaksuttimen:

Aloitimme treenit ”palloantennin” kanssa ylimielisinä. Tokihan Juju nyt osaa töpätä sitä nenulla.
Vai osaako sittenkään? Solttupojalle tulikin kullanarvoinen kertausharjoitus.

PIM! Olet hypnotisoitu. Vai tekeekö Sininen haltijatar Jujusta Oikean Pojan?

Kun yksi lelu viedään, tilalle saa joskus uuden, esim. radio-ohjattavan Nupun.
Sellaisen olenkin aina halunnut!

Niin hauskaa kuin meillä kosketuskeppinaksuttimen kanssa olikin, esitän kissageistille yhden kauniin pyynnön: ”Okei, pidä se nätti kissapipo, mutta pliide, tuo takaisin Jujun naksutin, koska sen avulla saadaan treenattua lisää tämänkaltaisia tähtitemppuja”:

Tässä Juju pujottelee Heja Sverige -keppejä:

Seuraavaksi suihkittiin emon askelten välissä. Sivussa Nuppu protestoi tylsyyttään uudenlaisella tassunpäällisnuolulla:

Ja loppuun vielä todistusaineisto, että Juju osaa yhä myös nenutempun:

Rakkaat lukijat, muistakaahan pitää kissoistanne, kissatavaroistanne ja erityisesti kissapipoistanne hyvää huolta näinä kissageisteille altistavina syksyisinä iltoina!

Suuri sunnuntaihellytys

Juju ei ole mikään mielensäpahoittaja, mutta perjantaina pieni, pirteä kissapoikani harmistui toden teolla. Sen laskujen mukaan edessä piti olla viikonloppu suukkoineen, leikkeineen ja lällytyksineen, mutta yhtäkkiä yläkomerosta laskeutuikin suuri, punainen peto, joka on ennenkin ahminut sisuksiinsa emon vaatteita ja kosmetiikkatuotteita. Jälleen kerran se veti masunsa piukeaksi tavaraa ja kehtasi sitten pummata kyydin ties minne päin Suomea emon heiveröisillä hartioilla. Jujun suunnitelmat menivät kerta heitolla uusiksi. Villasukkapainin ja linnustuksen sijaan tiedossa olikin viikonloppu kolmantena pyöränä iskän ja Nupun seurassa.

Juju on oikea maman pikku ritari. Se yritti viimeiseen asti punkea itsensä punapedon vatsalaukkuun,
jotta pääsisi reissulle mukaan. Loppujen lopuksi matkaan lähti vain ritarin uljas ratsu.

Rautatieaseman edustalla käteeni tuikattiin näyte
uudesta Yuju-juomasta, ja ajattelin, että se lievittäisi ikävääni.
Avasin Yujun heti junassa, mutta se ruikkasikin marjaista
vilvoitusjuomaa farkuilleni! Oikea Juju ei ikinä tekisi niin!

Kotosalla Juju-mussukan elämä yritettiin pitää raiteillaan, vaikka mama olikin viikonlopun poissa. Kissat saivat jopa erityispassin, joka avasi niille pääsyn yön ajaksi makuuhuoneeseen. Niille oli myös järjestetty niin vauhdikkaat pyjamabileet, että Juju oli villiinnyksissään jopa sytyttänyt kattokruunuumme valot!

Mitenkö se on mahdollista? Ihan helposti, kun painaa vain tassulla tuosta katkaisimesta.

Töps vain, ja valkeus tuli! Tosin vain joka toiseen lamppuun...

Sunnuntai-iltaan mennessä mielensäpahoittajasta oli kehkeytynyt taas varsin hilpeä pieni katti. Ja voi sitä onnea, kun emokin vielä tuli kotiin! Juju ei tiennyt, miten se osoittaisi rakkauttaan. Se nuuskutti kasvojani ja vaatteitani (joissa tuoksui niin kummipupu kuin ransumaisen suloinen tuttavahauvakin), pöykkäili hellästi jalkojani ja seurasi minua pikkuruisen magneetin lailla kaikkialle. Tunsin lempeän tuijotuksen koko illan ja sain viereeni maailman pehmoisimman pikku painautujan. Siitä hoksasin, että oli sopiva hetki ottaa harjoitteluun temppu, josta olen haaveillut pidemmän aikaa...

Juju lupasi tehdä ihan mitä emo ikinä vain toivoo. Kunhan saisi vähän nameja palkinnoksi.

Voisikos herra söpöliini mitenkään toteuttaa sen suuren hellytystempun,
joka ei ole koskaan vielä onnistunut?

No joo, tämäkin on aika söpöä, lämmintä ja ihanaa... Mutta mites ne takatassut vielä?

Noin juuri! <3 Nyt emolla on sylissä oma pieni Juju, ja sydän on ihan löllönä onnesta.

Rahalla ei saa onnea, mutta joskus siihen riittää pari pakastekuivattua kanapalaa!

Jujun nau-lakko

Valoisat kesäyöt ja lähestyvän loman odotus on saanut Juju-pötkylämme varsin levottomaksi. Yleisen löllöttelyn ja pusurapsuttelun sijaan se  kaipaa nyt räjähtävää toimintaa. Jujun uusin suosikkileikki on ritsalla ampuminen, johon rakas emo ei valitettavasti kelpaa kaveriksi ymmärrettävistä syistä. Leikki etenee siten, että mieheni virittää hiuslenkin peukaloonsa, pingottaa sen, villitsee Jujun hämäävillä liikkeillä ja lopulta räpsäyttää lenksun salamaakin nopeammin toiselle puolelle asuntoamme. Juju singahtaa rakettina perään ja hyppelee lenksun ympärillä riehaantuneen aropupun lailla. Olen toki itsekin yrittänyt osallistua mukavalta näyttävään touhuun, viimeksi muutama ilta sitten suklaanaamio kasvoillani. Kokeilu päättyi kaikkien osalta siihen, että lenksu räpsähti naamalleni ja putosi sitten mönjäisenä valkoiselle paidalleni.

"Voi ei, miten noloa ja
epäurheilullista, mama!"

Onneksi olemassa on myös sottaamattomia viihdemuotoja, kuten agility. Koska Juju osaa jo kaikki mahdolliset temput, jouduin toden teolla ränkkäämään pieniä aivosolujani, jotta keksisin, mitä uutta voisimme opetella. Samalla kun mietin, Juju aloitti jo mouruamisen, kirnuttamisen ja minkuttamisen vierelläni. Kysyin siltä, milloin se haluaisi leikkiä, ja vastaus oli "Nooooow!" Koska Juju on kanadalaista syntyperää, tajusin sen tietenkin puhuvan englantia. Siitä sainkin idean seuraavaan temppuumme: opettaa Juju naukaisemaan käskystä. Aikaa meillä on tasan viikko, koska sen jälkeen alkaa kesälomani, ja aion sen aluksi kysyä Jujulta "Milloin loma alkaa?" Eikä vastaukseksi sovi mikään muu kuin NOW!

"No nyt kuulostaa paremmalta! 
Suutari pysyköön lestissään..."

Treenit aloitettiin heti, ja ajattelin, että tämä temppu on maailman helpoin. Juju nimittäin naukuu aina, kun menen hakemaan kanapaloja ja naksutinta. Tälläkin kertaa se naukaisi juuri oikealla tavalla, ja naksautin ja palkitsin tietysti merkiksi onnistumisesta. Mutta mitä sitten tapahtui? Naukaisiko Juju toisen kerran? Ei. Se ei edes kirnuttanut, vaan istui kiltisti jalkojeni juuressa ja kehräsi. Sitten se meni maahan, teki piruetin, tanssi takajaloillaan, istui taas, antoi tassua ja tuli pujottelemaan jalkojeni ympäri! Vaikka kuinka toistin naksuttimenhakurituaalini, kissapoika ei pihahtanutkaan. Niinpä meillä on edessämme melkoinen savotta. Uskon silti, että oivalluksen palikka loksahtaa vielä paikoilleen, ja saamme viikon päästä postittaa tänne blogiin onnistuneen lomatoitotusnaukauksen!

Tässä videot tempun harjoittelun ensimetreiltä: