Ja taas mentiin!

Yksi konkreettinen syy sille, että Hupsut ovat kissoja eivätkä koiria on se, että pidän itseäni melko introverttinä, pesäkolon uumeniin hautautuvana haaveilijana. En tiedä, selviäisinkö koiranulkoilutukseen sisältyvästä sosiaalisesta paineesta: jaksaisinko jutustella kaikkien kanssalenkittäjien kanssa, vai johdattelisinko Murrea ja Turrea koirapuistoon vain yön pikkutunneilla, jotta voisimme kirmata aitauksessa ihan vain kolmestaan? Viimeaikaisten käänteiden valossa vastaus saattaa olla yllättävä. Joulun tietämillä en nimittäin vieraillut vain yhdessä vaan yhteensä kolmessa blogikodissa! Amen ja Tuiken jälkeen viiletin epäsosiaalisuuksissani sekä Tallin tarinoiden eläinpoppoota että Ilonaa ja Zetoria tapaamaan.

 

”Mikäs kumman kyläluuta meidän äiskästä on kuoriutunut?”

”Möllöttäisipä se joskus vielä kotonakin.”

Tallin tarinoiden jengi hengaili joululomalla satumaisen lumisissa tunnelmissa. Visiittini kohokohtia oli körötellä Sónatan kyydissä hiljaisella metsätiellä ja silitellä suosikkikukkoni, Elmerin, silkkisiä selkähöyheniä. Nupun ja Jujun maalaisserkut paikkailivat pahaksi yltynyttä kissavajetta, ja vuohien vekkulienergia tarttui ihan vain tyyppejä rapsutellessa ja riemastunutta määkinää kuunnellessa.

 

Tämä turpa on juuri niin pehmoinen kuin miltä se näyttää! <3

Talvikarvaiset kaverukset Sónata ja Eemeli.

Elmeri on oikea herrasmieskukko ja iloisen kanalauman sympaattinen suojelija.

Misu oli tietysti valmiina poseeraamaan kameralle
ja näyttämään Jujulle, miten kelloa kilautetaan.

Hips! Aika varovainen (mutta määrätietoinen) oli Misunkin kilautus. :)

Uniset Misse ja Pipsa joutuivat niin ikään kameran yllättämiksi.

Joululomareissulla näin myös tiibetinspanielin, aussiedoodlen, snautseri-ajokoiramixin ja suuren joukon ystäviä ja sukulaisia. Se ei minulle riittänyt, vaan pian kotiutumisen jälkeen pyyhälsin leikittämään villiä pikku traktoria ja herkkää leipurityttöä.

 

Aluksi teltta oli lättänänä ja pieni poika hieman uninen...

 

”Kumma tyyppi, kun tulee kesken päikkärien heiluttelemaan
lankoja ja leluja ja kurkistelemaan toisten pinkkejä anturoita...”

Vähitellen Zetor kuitenkin keräsi kierroksia, ja sitten saivat lelut
ja teltat kyytiä niin, ettei kameraa edes ehtinyt kaivaa esiin!

 

Leikkien myötä paikalle rohkaistui myös Ilona. <3

 

Vaikka Zetor velmuili kameran ohi kriittisillä hetkillä,
onnistuin ikuistamaan neitokaisesta monta potrettia. 

Niin kaunis ja lempeä! Eikä Ilonaa samettisempaa kisua olekaan.
Sydän läpätti onnesta, kun sain pitää pikkuista hetken sylissä!

Loman aikana tajusin, että sosiaalisuus on liukuva käsite. Kun saa tavata ihania eläimiä ja mukavia ihmisiä, kohtaamisia jaksaa vaikka kuinka monta peräkkäin! Näiden tyyppien kanssa Murre ja Turrekin voisivat jakaa koirapuiston vuoden ympäri, joten kiitos kaikkiin kyläpaikkoihin ja nähdään taas!

 

Tämä viikonloppu on vierähtänyt täysin omien kotiturrikoiden hempeässä seurassa...

Arvotaan Hupsujen hevoskirja!

On kulunut jo yli puoli vuotta siitä, kun tassuttelin ulos kirjakaapista ja tunnustin, että Hupsuttamossa nakutellaan blogitekstien lisäksi myös nuortenkirjoja. Huhtikuussa maailmaan putkahti toinen kissaromaanini, Kesätuulten Cecilia, eikä koneen ääressä kökkiminen ole ollut sen jälkeen ainakaan vähenemään päin. Olen käyttänyt Nupun ja Jujun suloista muusuutta törkeästi hyväkseni ja pusertanut niiden inspiroimana tekstiä sen verran, että ensi syksynä hautomostamme saattaa kuoriutua uusi kirjauntuvikko. Sillä ei kuitenkaan ole pörheää ragdollin häntää tai vaaleanpunaisia anturoita, vaan se laukkaa ja sanoo ”iihahaha”.
 

Aivan oikein! Hevossarjaani on tekeillä kolmas osa!

Kun kirjoitin aikaisemmin postauksen Ceciliasta, sain teiltä lukijoilta paljon ihanaa palautetta ja toiveen, että kertoisin lisää kirjoitusprojekteistani. Mietin pitkään, voiko kissablogiin rönsyillä hevoskirjoista, mutta moni kissafani on höpsönä myös heppoihin, ja Nupulla ja Jujulla on joka tapauksessa tärkeä rooli luomistyössä. Paras flow nimittäin syntyy, kun istun sängyllä läppäri sylissäni, Juju jalkojeni päällä ja Nuppu kerällä vieressäni.

 

Näin söpösti Juju poseerasi vuonna 2014, kun Suokaislan suloinen Cecilia näki päivänvalon.

En ole vielä maininnut kuinka päädyin kirjoittamaan kirjoja, joten kerron siitä nyt muutaman sanan. Olen aina raapustanut mielelläni päiväkirjaa ja kirjeitä, mutta kirjan kirjoittaminen juolahti päähäni vasta viitisen vuotta sitten. Olen ammatiltani suomentaja ja kustannustoimittaja, ja välillä kirjoja työstäessäni haaveilin, miten mukavaa olisi kirjoittaa sellainen itse. Laakson ratsastuskentän ohi hölkätessäni mietin usein, mitä tekisin, jos vastaani tulisi hevonen ilman riimua tai muita varusteita. Ajatus alkoi itää jolkuttelun lomassa, ja lopulta kokeilin kirjoittaa yhden luvun. Sen jälkeen mieleni teki kirjoittaa toinenkin luku, ja lopulta minulla oli valmiina kokonainen romaani. Ystäväni kannustivat minua tarjoamaan käsikirjoitusta kustantamolle, ja tammikuussa 2013 selvisi, että Sonjan hevoskesä ilmestyisi syksyllä ihka oikeana kirjana.

”Äiskä rääkäisi ilosta aika kovaa! Näin kiva kirjasta sitten tuli.”

Koska Nuppu ja Juju olivat saapuneet sulostuttamaan elämääni syksyllä 2012, halusin kirjoittaa seuraavaksi kissoista. Vaikka tarina 11-vuotiaasta Milkasta on fiktiivinen, siitä tuli salaa myös aika omakohtainen. Alkuasetelma yllätyslemmikistä on vohkittu omasta lapsuudestani, ja kirjan ragdoll Cecilia on sekoitelma sekä Nuppua että Jujua. Milkaan olen selvästi upottanut omaa persoonaani, sillä olen saanut kuulla esimerkiksi tulistuvani välillä ”kuin Milka”. Kirjoissa on kissojen lisäksi mukana myös teatterimaailmaa, sillä lapsena halusin kovasti näyttelijäksi. Harmi vain, etten osannut näytellä tai uskaltanut sanoa ainuttakaan vuorosanaa.

 

Romaanin nakuttelu on onneksi ”näyttelemistä”, joka sopii ujollekin.
Huomatkaa kuvassa kosketuslevylle eksynyt kissankarva!
Se paitsi lisää inspiraatiota myös syventää kissatwistejä.

Cecilia-kirjoihin halusin upottaa päätarinan lisäksi myös oikeaa tietoa
kissanhoidosta ja vastuusta, jonka lemmikki tuo tullessaan.

Ensimmäisen Cecilia-kirjan jälkeen oli aika palata Sonjan ja hevosten pariin. Jatko-osassa Sonja ja aaveratsastus kokeilin, osaisinko yllättää lukijat kirjoittamalla hieman monimutkaisemman juonen. Olin monta kertaa umpisolmussa sitä kehitellessäni enkä kirjan puolivälissäkään ollut varma, miten kaikki päättyisi. Yllätin siis ainakin itseni, ja kirjaa oli suunnattoman hauska kirjoittaa. Tuntui kuin hengailisin hevosten parissa harva se päivä, vaikka oikeasti en pääse tallille läheskään niin usein kuin haluaisin.

 

Luen paljon hevosblogeja ja heppailen aina kun mahdollista,
jotta pysyisin ajan tasalla siitäkin maailmasta. Tällä turrikalla viiletin
 pari kuukautta sitten metsien halki hilpeänä kuin hangonkeksi.
Seuraavassa Sonja-kirjassakin on mukana islanninhevonen!

”Psst! Heppojen ja kissojen lisäksi mama rakastaa myös kummitusjuttuja,
joten siinä seuraavassakin osassa on jotain haamumaista...”

Blogissamme on ollut nyt loppuvuodesta aavistuksen hiljaisempaa, koska olen päässyt seuraavan Sonjan kanssa hyvään vauhtiin. Kirjoitusprosessin alkupuolella pystyn kirjoittamaan pienemmissä pätkissä ja iltaisin töiden jälkeen, mutta mitä pidemmälle pääsen, sitä suurempaa sitoutumista puuha vaatii. Niinpä olen viettänyt monta viikonloppua uuden romaanini parissa, ja moni muu asia on valitettavasti kärsinyt. Eivät onneksi kissat, sillä ne osaavat vaatia kiitosta muusailustaan: päivänokosten jälkeen minunkin on pakko pitää niiden kanssa leikkitauko, sillä Juju tulee töykkimään läppärini ruutua ja Nupun oikopolut kulkevat sattumalta juuri näppikseni yli.

 

Tältä näyttää taukojumppahälytys.

En ole erityisen hyvä markkinoimaan kirjojani, mutta haluaisin kokeilla nostattaa pienimuotoista Sonja-innostusta arpomalla yhden kappaleen ihka ensimmäistä romaaniani ”Sonjan hevoskesä”. Arvontaan ei ole pakko osallistua, vaan kommentoida ja kysellä saa ihan muutenkin, mutta halutessaan voit ilmoittautua mukaan kertomalla kommenteissa oman sähköpostiosoitteensa. Kommentoida voi myös Facebook-noston alle! Annan Nupun ja Jujun arpoa voittajan tämän viikon sunnuntaina 17.12. kello 18:00 ja yritän tarvittaessa postittaa kirjan heti maanantaina, jotta se ehtisi perille ennen joulua. Ihan siis siltä varalta, jos joku haluaisi vaikka antaa kirjan lahjaksi hepoista pitävälle nuorelle – tai miksei aikuisellekin. Voin myös kirjoittaa omistuskirjoituksen, jos sellaista toivotaan. :)

 

Tämän kirjan JUURI SINÄ voit pian voittaa! :)

Kuvan kissa ei valitettavasti ole osa arpajaisvoittoa.

Onni on muusa, joka jaksaa aina nauraa äiskän huonoille vitseille! <3

Seuraavassa postauksessa lupaan palata taas kissamaisiin kujeisiin ja aikaistettuun joululahjaan, joka on aiheuttanut Hupsuissa ihastunutta kehräystä ja tassujen tarpomista…

Iloista joulukuun jatkoa ja onnea arvontaan osallistuville!

Göteborgin kissamuotia

Nuppu on häkellyttävän kaunis kissaneiti, joka on tehnyt mallin töitä pennusta asti. Se on saavuttanut paljon kauneuden saralla, mutta New Yorkin muotiviikot ovat vielä siltäkin näkemättä.

 

Näillä töppösillä kelpaisi tassutella Ison Omenan catwalkeilla!

Nupun haave kansainvälisen muodin nuuhkuttelusta kävi kuitenkin tietyllä tavalla toteen muutama viikko sitten. Nupun ”äiskä” nimittäin kutsuttiin pienemmän meren taakse ihastelemaan Göteborgin valoja, vilinää ja vaatevalikoimia.

 

”Voi ei, emo ja vaatteet! Ei kai tiedossa ole mitään painajaismaista?”

 

Nuppu ei ole näemmä vieläkään päässyt yli karmivasta kissapipostani.

Kissakaunottareni oli varma, että hevosetkin nauraisivat pipolle,
mutta ainakin tämä gotlanninrussi osasi piilottaa virneensä.

 

Hirvienkään mielestä kissapipo ei ollut hirveä!

Petteri lupasi, että se voi kyllä tuoda jouluna Hupsuttamoon
uuden pipon, kunhan Nuppu ei taas ala popsia sen kavereita.

 

”No okei, Slottskogenissa ehkä voi hassutella pipo päässä, mutta ei siellä coolissa cityssä!”

Ettei Nuppu vain ole kade, kun kissapipo pääsi näkemään nämä kimaltavat valosuihkut?

Ja kuka muka edes huomasi yhtä pikku kissapipoa näin huimien rakennusten äärellä?

Nupun harmiksi pitelin kaksin käsin kiinni kissapipostani,
kun viiletimme vuoristoradan silmukoissa.

Jotta Nuppu vakuuttuisi siitä, että emolla on oikeasti tyylitajua, keräsin sille kollaasin Göteborgin kissamuodista, johon en tällä kertaa hurahtanut:

 

Mitenhän Nuppu nenuaan kipristäisi, jos emo maastoutuisi leopardiksi tai käyttäisi
kissamaista hengityssuojaa aina metromatkoilla? Kissakyltin olisin ostanut, jos siinä
olisi lukenut ”Älä anna kissalle raksuja manipulointiyrityksistä huolimatta”.

En pystynyt kuitenkaan välttämään kaikkia kissamaisia houkutuksia, vaan eräässä ihanassa hamekaupassa myyjätär bongasi ilahtuneena kissapiponi ja haki takahuoneesta jotakin, josta kuulemma varmasti pitäisin. Ja voi, miten oikeassa hän olikaan! Sovituksen jälkeen lähdin liikkeestä ostoskassi iloisesti heiluen, eikä Nuppukaan voi väittää, ettei kissavaatteeni olisi tällä kertaa riittävän hillitty:

 

Kyseessä on nepparikietaisuhame, jossa ei-kissaihmiset
näkevät kukkia ja kissaihmiset jotain muutakin.

 

Mikä hauskinta, hame on kaksipuolinen, ja vyönkin voi irrottaa ja kääntää! 

Tässä vielä kissaemon uusi lempparihame sekä nurin- että oikeinpäin!

 

Nuppu hyväksyi hameen osaksi mamin eksentristä garderobia.

 

Kaikkein riemastunein Nuppu oli kuitenkin siitä, että minulla on oikeasti tyylitietoinen serkku. Hän lahjoitti minulle Audrey Hepburn -henkisen, ihanan hatun, joka on kissapipon erittäin elegantti manttelinperijä:

 

”Emostahan voi tulla tämä päässään vaikka filmitähti!” Nuppu naukaisi.

 

Nyt neitokainen voi taas nukkua päiväunet tyytyväisenä,
sillä pikkulapset eivät enää osoittele sen emoa etusormella.

Vaan eipä tässä olleet vielä kaikki Göteborgin-tuliaiset! Löysin sieltä myös iki-ihanat korvakorut:

 

Nehän ovat kuin ilmetyt Jujut! <3

Eihän Nuppu vain näytä paheksuvalta... eihän?!

Kiitokset vielä Tallin tarinoiden Sohville huippuhauskasta matkaseurasta! Kiitos ja kumarrus myös Göteborgin-porukalle ihanista ja ikimuistoisista hetkistä. <3

 

Klopsutan sinne varmasti kolmannenkin kerran! :)

Tai sitten liitelen ihan vain perinteisesti lentsikalla!

Wuuta ja wähän muuta

Viikko sitten vietettiin Hupsujen suurta nenäpäivää. Emme sovitelleet punaisia muovikuoria kuonoillemme, vaan teema syntyi tuoksunautintojen kautta. Hajusinfonia sai alkunsa, kun emo palasi heppamessuilta silmät loistavina ja hiukset ponintuoksuisina.

Juju tunnisti heti shettiksen aromit ja tahtoisi kisata sellaisen kanssa agilityradalla.

 

Kun tassut olisivat vertyneet, Puippi siirtyisi esteluokkiin puoliveristen seurassa.

Heppanuuhkujen ja messutarinoiden jälkeen oli kuitenkin aika viritellä käyntiin Hupsujen aktivointikalenteriin kirjattu wuu-juoksurata. Se näytti jotakuinkin tältä:

 

Wuu-juoksussa aktivoitava kissa nousee juoksuttajan kyytiin ja nauttii vauhdin hurmasta. Juhta panee töppöstä toisen eteen, hihkuu ”wuuuuuuu” ja kiikuttaa kissamatkustajaa tutkimuspisteeltä toiselle. Wuu-juoksijan aktivoituminen on lähinnä fyysistä, kun taas wuu-kissa saa virikkeensä suoraan mieleen ja kuonoon:

 

Ensimmäinen pyrähdys toi Jujun nuuhkimaan emon hoitoainetta. Vaniljainen aromi!

Ohoh, merisuolamönjää. Mikähän juttu tämä on?

Vasta kolmannella pisteellä Juju rentoutui kunnolliseen wuu-asentoon.

Nupun wuussa keskityttiin ihailemaan muovikukkasten kauneutta.

Huppukeksit olivat selvästi huppana-Nuppanan mieleen.

Neitosta nauratti emon jumppakassiin piilotettu lohikäärme.

Hollantilainen herkkujuusto ei kiinnostanut Nuppua,
mutta sai wuu-juoksijan watsan kurnimaan.

Jotta aktivointiviikkomme saisi myös muiden kuin kissaemon tassut maitohapoille, maanantaina oli Nupun ja Jujun vuoro hikoilla. Siinä missä möllötin itse paikoillani, kissojen täytyi vuorotellen ylittää ja alittaa minut. Saatte arvata, kuka meni ylitseni ja kuka alitseni – ja kenen vatsa oli treenin jälkeen kipeä nauramisesta!