Päivää, päivää!

Nupusta on aina kuulunut hurjan söpöjä ääniä. Se ei koskaan mau'u perinteisesti, vaan kujertaa, livertää, piipittää ja inahtelee. Pahimmillaan Nuppu sanoo korkeintaan ”mmähh!” niin kuin se teki muutama viikko sitten eläinlääkärissä rokotuskeikalla.

”Mmähh! Ritilä kiinni ja kipin kapin kotiin!”

Ihana eläinlääkäri ei liikaa hoputellut Nöpönenää framille, mutta häntäkin alkoi naurattaa, kun mieheni jossain kohden kutsui Nuppua peremmälle ja karvapalleromme suusta karkasi ihan toisenlainen kujerrus ja se hipsutteli häntä pörheänä esittelemään kaunista turkkiaan. Vaikka Nuppu on emon oma kulta, sillä on isikissin kanssa ihan omat jutut. Yksi niistä on kättely. Joka aamu Nuppu hyppää sohvalle väliimme, kun juomme kahvia, ja kättelee meitä vuoron perään. Silloin kuuluu tarttua sen pieneen pörröiseen tassuun ja sanoa ”Päivää, päivää!”

 

No mutta päivää päivää, neiti! Mitä kuuluu?

Kun tassupäiväätä on hoettu muutaman kerran, Nupulle asetellaan ruokakuppi siihen kohtaan, missä neidin sillä kertaa tekee mieli syödä. Joku saattaisi jopa sanoa, että tässä taloudessa Nupun sana on laki ja katti itse melkoinen lellikki.

 

”Saisiko olla vielä korvan puhdistusta tai kaulurin pesua, Arvon Prinsessa?”

 

”Muahhahaa! Etkö mamma muista, miten meidän perheessä
on jaettu virat jo kauan aikaa sitten...? Pitää kutinsa edelleen!”

Rapisevan rotan salaisuus

Viime postauksessa kerroin ihanasta hauvelista, joka kävi Nuppua ja Jujua moikkaamassa, mutta nyt on pakko paljastaa, että ei siinä vielä kaikki, vaan kevään korvilla Hupsuttamossa rapisi, ripisi, kahisi ja nakersi niin, että kissaemo oli jo saada pienimuotoisia puistatuksia.

 

”Kannattaa laittaa kissakuulo päälle, jos pelottaa liikaa!”

Kaikki alkoi eräänä aamuna, kun me perheen kaksijalkaiset valmistelimme lähtöä kaupunkikotiin. Mummi Poppanen oli tilattu pikkukissoja kaitsemaan, ja olin karstannut Hupsuttamoa mahdollisimman vieraskoreaan kuntoon. Ala- ja yläkerta oli imuroitu, jääkaappia täytetty ja vessatkin kuurattu. Olimme myös Jujun kanssa vaihtaneet puhtaat vuodevaatteet, joita Juju oli testannut möyrimällä niissä leikkisästi. Mutta siihen hymy sitten hyytyikin, sillä sivu-ullakolta alkoi kuulua kummallista narskutusta! Painoin korvaani seinään, ja ääni kuului hyvin selvästi: se oli tassujen rapinaa ja talttahampaiden rouskutusta. Kissatkin kuuntelivat korvat pystyssä ja varmasti pohtivat, että nytkö vihdoin koitti se hetki, kun niiden olisi tehtävä se, mitä kissojen on jo vuosituhansien ajan odotettu tekevän: pyydystettävä rotta!

 

Nuppu ainakin oli jo saalistusasemissa.

Kiljuin tietenkin miehen heti apuun, ja hän lohdutti, että joskus jokin yksittäinen hiirulainen saattaa eksyä talon rakenteisiin, eikä se ole niin vaarallista. Hänkin kuunteli otsa kurtussa nakerrusta ja asteli sitten rohkeasti sivu-ullakolle. Rapina jatkui vain, ja mies ihmetteli, miten se on mahdollista, koska mitään ei näkynyt seinän toisella puolella. Selitin, että siellä on varmasti jokin kolonen, jossa keltahammas nakertaa, ja aloin jo kauhistella, ettemme mitenkään voi lähteä pois ja jättää Mummi Poppasta valtavan rotan armoille. Kuvittelin, miten se söisi reittinsä seinän läpi, ja järkeilin, että olisi varmasti parasta ottaa kissat yöksi makkariin, koska varmastihan ne hätyyttäisivät rotan tiehensä. Paitsi jos se hätyyttäisi katit ja Mummin tiehensä!

Nupun mielestä ei ollut edelleenkään syytä hätäännykseen.

Mielikuvitukseni laukkasi jo värikkäissä sfääreissä ja rotta oli paisunut majavan kokoiseksi, kun puhelimeeni yhtäkkiä kilahti viesti. Kauhuskenaarioiden maalailu keskeytyi, kun kiiruhdin noukkimaan puhelimen yöpöydältä. Viesti oli keneltäkäs muulta kuin Mummi Poppaselta, joka kehui, miten hienosti Juju oli pedannut vuoteen. Silloin tajusin myös, että rotan rapina ja kaapsutus seurasivat minua: ääni kuuluikin puhelimesta petausvideolta, jonka olin lähettänyt äidilleni vähän aikaisemmin ja joka oli jostain ihmeen syystä jäänyt pyörimään, vaikka ruutu oli pimeänä! Isikissin ilme oli eeppinen, kun tunnustin selvittäneeni rapistelevan rotan salaisuuden. Kukapa olisi uskonut, että rotta olikin meidän ihana pikku Juitsi!

 

Kukkuu, mamman suloinen silkkihiirihän se siinä!

Ja vielä tarinan opetus: Jos joskus jossain rapisee, paina etsivähattu päähän ja aloita tutkimukset aina puhelimen tuoreimmista kissavideoista...

    

Nuppua nauratti, eikä se malttanut olla sanomatta,
että mitäs mä sanoin...

Koiranpentukuiskuttelua

Kodissamme tykätään kaikenlaisista otuksista suihkussa partioivasta Nestori-hämähäkistä isoihin pörröisiin pötkyläkatteihin, jotka kulkevat nimillä Nuppu ja Juju. Nekin innostuvat kaikenlaisista karvakavereista, mutta työorientoituneelta kissaemolta on aivan jäänyt raportoimatta eräs episodi, joka paljasti jälleen kerran Hupsujen loistavat koirasuhdetaidot.

Kaiken A ja O on sfinksimäinen rauhallisuus.

Meille saapui joululomalla kylään kummityttöni perhe, joka oli kasvanut yhden koiranpennun verran. Pikkuinen Zorro ei ollut vielä kohdannut ainuttakaan kissaa, ja olimme kaikki sitä mieltä, että Nuppu ja Juju tarjoaisivat takuulla paitsi lempeän myös hempeän ensikosketuksen kehräävien puffieläinten maailmaan. Niinpä pikkuinen hauveli kiikutettiin Hupsuttamoon valjaissa ja valvottuna, ja siitä alkoi pitkä odotus, sillä katit olivat yllättävän pitkillä päiväunilla buduaarin puolella.

Siinä se Zorro nyt on kaikessa suloisuudessaan, 

mutta missä Hupsut?

Kissaemo oli ihastuksissaan pikku sheltistä ja sai siltä paljon pusuja ja hännänheilutuksia, mutta mitä pidemmälle visiitti eteni, sitä enemmän kuului kyselyitä kissoista, jotka oli tilattu paikalle mutta joista ei näkynyt viiksikarvaakaan. Huhuilin vienosti yläkerran suuntaan, että voisivatko katinretaleet piipahtaa sen verran näkyvillä, että Zorro saisi yhdistettyä nuuhkut naamoihin. Lopulta odotus palkittiin, kun huomasimme, että kiinnostuneen näköinen kinuskipantteri tutkaili meitä portaikon puolelta.

Pikkuinen Zorro ihan tärisi innosta, mutta malttoi antaa kissakamulle aikaa.

Juju mittaili Zorroa kuonosta hännänpäähän mutta luikahti sitten kaikkien harmiksi takaisin yläkertaan. Onneksi se kävi kuiskuttamassa jännät uutiset siskolleen, sillä jonkin ajan kuluttua itse Nuppu Nöpönenä Nöpperström tassutteli niin ikään portaikkoon, jossa se ensin katseli innosta vikisevää hauvelivauvelia ja eteni sitten olohuoneen puolelle. Kerran Nuppu säikähti - ei suinkaan Zorroa vaan rapsahtavaa paperikassia - mutta kaikkien yllätykseksi se palasi apajille entistä rohkeampana. Se oli kääntänyt koiranpentukuiskausasetuksensa kaakkoon, tepasteli hyväntuulisesti aivan Zorron eteen ja antoi sille ihanan kissapusun:

”Muisk, söpö pikku hauva! Tiesitkö, että kissat ja koirat ovat

hyviä kavereita toisin kuin elokuvateollisuudessa väitetään?”

”Ja muisk! Tässä vielä toinenkin pusu, että muistat nämä jutut.”

Kun koiranpentukuiskaus oli onnistuneesti suoritettu, Nuppu hypähti tuolille tassujaan pesemään ja näytti oikein tyytyväiseltä, syystäkin. Olihan se saanut taas uuden koiraystävän ja tehnyt hyvää työtä turhien ennakkoluulojen kukistamiseksi. Toivottavasti Zorrollekin jäi yhtä lämmin ja iloinen mieli ensimmäisistä kissakavereista, ja niitä toivomme pikkuiselle paljon lisää!

Joulu on näemmä koiranpentukuiskaajien säkenöivintä sesonkia!

Mutta kyllä täällä keväisinkin kuiskitaan! Vuh ja moi!

Tulisilla hiirillä

Meille on muodostunut parin viime vuoden aikana syysmuuttoperinne. Kun piha paketoidaan talviteloille ja pimeys saa minut käpertymään sohvankulmaukseen kissa kainalossa, on aika lehahtaa etelään alkuperäiseen Hupsuttamoon. Niin tapahtui tänäkin vuonna, ja laskeuduimme kaupungin välkkeeseen jo kolmisen viikkoa sitten.

Täällä sitä kökötetään kaupunkisohvalla kissa visusti kainalossa!

Nuppu ja Juju osaavat nykyisin matkustaa melkein kuin ammattilaiset ja sopeutuvat nopeasti kerrostaloelämään, vaikka aluksi naapureiden aivastukset ja kolinat saivatkin pikku korvat kääntyilemään. Ensimmäisinä öinä jetlag vaivasi pörryköitä, ja ne tulivat oven taakse naukumaan jo viiden aikaan aamuyöstä. Kerran tällaisen herätyksen kajahtaessa näin unta, jossa soitin viulullani orkesterissa kappaletta ”I left my heart in San Francisco”, ja joku täti alkoi laulaa sitä mukana vonkuvalla äänellä.

 

Nauratti, kun täti paljastuikin meidän heleä-ääniseksi Juitsiksi!

Viikkojen kuluessa kaupunkielämämme on asettunut tuttuihin uomiinsa. On ollut hassua, miten kaikki vanhat rutiinit löytyvät aina yksi toisensa perään, kuten esimerkiksi kissojen iltahärvääminen. Se iskee noin kahdeksan tai viimeistään yhdeksän aikaan: Nuppu ja Juju ovat kuin tulisilla hiirillä, kuten meillä kaksijalkaisilla on tapana ilmiötä kuvata. Ne tulevat viereemme istumaan, tönivät tassulla, inisevät ja piirittävät meitä kuin hahtuvaiset hait. Silloin on kiire käynnistää vanha tuttu possujuna, tuo rutiinien ruhtinas ja arjen aatelinen! Muistamme iltatoimien koreografian edelleen, ja pisteeksi iin päälle siihen on lisätty pitkä leikityssessio Nupun rakkaimmalla piiperryslelulla, joka saa neitosen yhäkin vaanimaan ja poukkoilemaan kuin pikkuruisen kissanpoikasen. Ja sellainenhan meidän kullannuppu toki vielä onkin!

 

Kannatti kömpiä boksiin, koska se toi maailman parhaan lelun luo!

Rakkautta ja riippuliitoa

Nuppu ja Juju ovat tunnetusti ragdolleja eli kavereiden kesken ”räsyjä”. Harvemmin tulen sitä tavallisessa arjessa miettineeksi, sillä lajinmääritys on meidän Hupsujen kesken hyvin epämääräistä ja tehdään lähinnä koon mukaan. On ”pikku elukoita” ja ”isoja elukoita”, ja isommat tietenkin pitävät huolta pienemmistä ja ottavat niiden fiilikset ja toiveet parhaansa mukaan huomioon myös paijausbisneksissä.

Tällaista nallukkaa on ihana pitää hyvänä!

Ja tällaista myös, turha edes sanoa.

Niin suloisia ja pehmoisia kuin kullanmuruseni ovatkin, pyrin silti aina malttamaan mieleni rakkaudenosoituksissani. Vaikka minusta olisi ihanaa silittää ja pusuttaa katteja aamusta iltaan, en halua tehdä sitä koskaan yksisuuntaisesti. Niinpä olen alkanut kuunnella tässäkin suhteessa niiden toiveita yhä tarkemmalla korvalla. Silitän kisuja vasta, kun ne tulevat sitä pyytämään, ja pyydän aina lupaa syliin nostamiselle: asetan kädet kissan molemmille puolille sitä koskettamatta ja odotan, pysyykö se paikallaan vai astuuko se eteenpäin.

”Vähän kuin sylkkyliikennevalot!”

Varsinkin Juju näyttää hyvin selvästi kehollaan ja eleillään mielipiteensä: jos se astuu eteenpäin, lykkään suosiolla sylihaaveita, mutta jos se jököttää paikallaan, minulla on lupa kaapata se yläilmoihin. Maailman söpöintä on, kun Juju retkahtaa välillä täysin veltoksi käsissäni, ja tuo erittäin ragdollmainen ele saa sydämeni aina sulamaan. Juju osoittaa silloin selvästi, että se haluaa olla sylissä. Se tuntee olonsa turvalliseksi ja painaa pienen karvaisen päänsä usein kasvojani vasten. Kun läheisyyttä on ladattu tarpeeksi, pikkukissi ottaa pontevamman asennon ja haluaa, että lähden liikkeelle ja kuljetan sitä ympäri taloa niin, että se saa katsoa ikkunoista ulos, tarkastaa kaikki hyllyt ja kurkistaa jopa jääkaappiin. Ja kun se haluaa lopettaa, lasken pienen riippuliitäjän heti turvallisesti maanpinnalle.

”Isikissi on liikenteessä samoilla säännöillä!”

”Ja ihan parasta on, kun systerikin joskus pyytää luvan
ennen kuin käyttää mua tyynynä.”

Sukka vai häntä?

Tänä vuonna kesästä pystyi venyttämään poikkeuksellisen pitkän, mutta nyt syksy näkyy paitsi puissa ja pöpeliköissä myös Itäisen Hupsuttamon lämpötiloissa. Katit ovat alkaneet kasvattaa turkkiaan, ja meille ihmisille on ilmestynyt tassuihin vakiovarusteena villasukat. Niitä puetaan usein kahdetkin päällekkäin, enkä malta odottaa, milloin pääsemme pelaamaan  lempipeliämme, joka on nimeltään ”Sukka vai häntä?” 

Arvaatte varmaan, kumpi tässä etualalla lekottelee.

Pelin säännöt ovat varsin yksinkertaiset: Aina kun jompikumpi meistä huomaa, että oven takaa pilkottaa jokin tumma pitkä pötkylä, kuuluu toiselta kysyä ”Sukka vai häntä?” Kerran peli meni erityisen kiinnostavaksi, kun arvaaminen alkoi hännästä mutta päätyi sukkaan - kunnes sukka olikin vähän myöhemmin hävinnyt ja saimme pitkän nenän.

Kukapa olisi arvannut, että siihen villasukkaan
oli ruuvattu kiinni ihana pikku söpöliini!

Plink plonk!

Onnea on elämä ilman seinänaapureita, sillä ketään ei haittaa, vaikka me hupsut vähän mökästäisimmekin. Jujun ja Nupun leikkimourut eivät kantaudu hormin kautta naapurien korviin, ja isikissikin saa katsoa leffoja bassovahvistin jylisten. Emolle taas hilattiin lähes vuosi sitten ihan uudenlainen äänimööpeli, joka herätteli Jujussakin uinahtamaan päässeen musiikkikipinän.

Tadaa! Siinä se on, emon lapsuusunelma ihan karvatassuin kosketeltavissa!

Kuten ehkä muistatte, Juju on soittanut aiemmin niin viulua kuin ukuleleakin, mutta kukapa olisi uskonut, että piano olisi sen sielun soitin? Asia selvisi nopeasti soittimen saavuttua, sillä Juju kapusi välittömästi Hellaksen päälle tutkimusretkelle. Vaikka aluksi soittoni koostui rykelmästä haparoivia kilahduksia, molemmat kissat suhtautuivat harrastukseeni uskomattoman kannustavasti.

 

Kerran konserttiaitiossa oli näin kova tunku!

Siinä missä oma pianistin urani on yhä alkutaipaleella, Juju painelee koskettimia jo rennoin tassuin kuin Chopin konsanaan. Se on soittanut vaativia, hyvin modernin kuuloisia konserttoja pitkin vuotta kaikille vieraillemme, ja jos pianon kansi unohtuu auki, Juju kiiruhtaa heti soittamaan stipendien tai kanapalojen toivossa.

 

Joulun alla otettiin vasta ihan ekat soinnut...

 

...mutta kesään mennessä onnistuivat jo oktaaviotteetkin.

”Saiskos seuraavaksi olla Mozartia vai Lisztiä, kamut?”

Mutta mitä ajatuksia Nöpinkäiselle on herännyt uudesta soittopelistä? Ainakin se kuuntelee sujuvasti pianonsoittoa, sillä useimmiten iltatreenini ajoittuvat samaan hetkeen, kun se nautiskelee kalkkunankoipien harjauksesta. Pianoon Nuppu ei kuitenkaan ole vielä varpaallaankaan koskenut...

...sillä nuotinlukutreenit ovat yhä kesken.
Hyvä Nuppu, kohta soi jo kissanpolkka!