Onnetar on naukunut!

Tämä viikko on ollut jännittävä meille Hupsuille. Pakko tunnustaa, että nakertelimme vähän kynsiämme ja jotkut meistä terottivat niitä jopa eteisen tapettiin, kun odottelimme, ilmoittautuisiko kukaan edellisessä postauksessa polkaisemaamme kirja-arvontaan. Kissojen ihka oma Mummi Poppanen piti huolen, että ainakin yksi innokas osallistuja saatiin mukaan, mutta viikon aikana löytyi onneksi lisää heppakirjojen ystäviä niin täällä Bloggerissa kuin Nupun ja Jujun Facebookissa ja Instagramissa ja vielä omassanikin. Sainkin askarrella neljän maissa kokonaista 15 lappusta, ja sen jälkeen olikin vain odoteltava, että Onnetar heräisi.

Onnenpojan virallinen nimi on teemaan sopivasti Unelma Onnesta,
ja tänään se jujutti emoa kääntämällä kylkeä, vaikka olisi pitänyt arpoa.

Reilu tunti meni vielä söpösti tuhisten, mutta sen jälkeen Juju oli valmis käärimään varvaskarvat ja starttaamaan illan työrupeaman. Se katsoi, miten sheikkasin lippusia ja lappusia käsieni välissä ja ilmoitti, milloin virallinen arpomishetki oli kypsä.

”Joo, nyt vois pyöräyttää nuo lottopallot laarista lattialle!”

Annoin lippuslappussateen laskeutua Jujun kuonon eteen ja pyysin sitä valitsemaan voittajan. Juju kehräsi kovaan ääneen ja osoitti tassullaan selvästi yhtä paperimyttyä. Otteet olivat niin varmoja, että vähän pelkäsin, löytyykö lapusta Mummin nimi, koska silloin Jujulle saattaisi napsahtaa syytteet vilunkipelistä ja oman perheenjäsenen suosimisesta. Käärimme kuitenkin esiin meille täysin uuden tuttavuuden:

Onnea, Sanni! Olemme ottaneet sinuun Instagramissa yhteyttä! 

Ilahduimme jokaisesta arvontaan ilmoittautuneesta ja kaikista teistä muistakin, jotka olette kirjan jo lukeneet tai aikeissa lukea sen. Niin mielellämme antaisimme Sonjia ihan kaikille. Jos teitä inspiroi lukea tämä kirja, niin suosittelen ensi viikolla käymään Kustannus-Mäkelän ständillä Helsingin kirjamessuilla, koska siellä ainakin Sonja-kirjoja taatusti myydään. Myös Helsingin Akateemisessa olen nähnyt kirjoja hyllyssä, mutta muuten pientä kirjaamme (tai no, aika paksu siitä tuli!) on hieman vaikea löytää. Siksi kerroimme kirjasta nyt enemmän täällä blogissakin ja toivomme, että joku löytäisi Sonjat tätäkin kautta ja tykkäisi niistä. En saanut arvontavideota siirrettyä koneelle, mutta Instan puolella sen voi käydä katsomassa!

”Joko riittää nämä kirjapuheet? Ja hevoset? Tilalle kissoja - ja piraijoitakin hei pyydettiin!”

Nuppu on ihan oikeassa: tästä eteenpäin keskitymme taas blogissa Hupsujen hupsutteluihin ja pehmopalleroiseen räggärielämään. Toivottavasti sieltä ruudun takaa löytyy yhä kuulumisistamme kiinnostuneita lukijoita - ja yritämme itsekin taas valpastua täällä blogirintamalla.

Ihania syyspäiviä kaikille teille, jotka vielä meitä käytte moikkailemassa! <3

Nuppu ja Juju arpovat uuden heppakirjamme!

Moni asia on muuttunut pienten räggärien arjessa, kun eloa Itäisen Hupsuttamon maalaisredsidenssissä on takana jo puolitoista vuotta. Tilaa on temmeltämiseen, ja päivittäin voi tutkia niin sivu-ullakkoa, kellaria kuin omaa pihaakin. Vieraita käy kylässä tuhat kertaa enemmän kuin kaupunkikodissa, eikä aikaa ole jäänyt bloggaamisellekaan yhtä paljon kuin ennen. Kattien tehtävälistalta löytyy kuitenkin paljon myös tuttuja elementtejä, esimerkiksi emon inspiroimista kirjoittamisen pariin ja pitkämielistä muusailua lämpiminä iilimatoina mamman jalkoja ja kylkeä vasten, kun korvissa kaikuu läppärin tasainen nakuttelu. Meidän blogimme parissa pidempään viihtyneet tietävätkin, että Nupun ja Jujun kanssa on kirjoitettu jo yhteensä kuusi romaania, ja elokuussa ilmestyi seitsemäs!

”Me haudottiin ideaa tosi pitkään, ja tällainen kirja siitä lopulta kuoriutui!”

Sonja ja kadonnut ratsastaja on yhdeksäsluokkalaisesta Sonjasta kertovan sarjan neljäs ja näillä näkymin viimeinen osa. Sarjan ensimmäinen osa Sonjan hevoskesä julkaistiin 2013, ja se oli esikoisromaanini. Nuppu ja Juju olivat tuolloin alle vuoden ikäisiä vaaveja, mutta ne työstivät silti ahkerasti ihka ensimmäistä käsikirjoitustani. Kymmenen vuoden aikana on tapahtunut kaikenlaista, ja uutta Sonjaa kirjoittaessani tuntui jännältä huomata, miten paljon olen itsekin muuttunut ja oppinut eläimistä ja elämästä muutenkin. Vaikka Sonja-kirjoissa tapahtuu aina jotain jännittävää, itselleni on noussut tärkeimmäksi teemaksi eläinten kuuntelu, ja siitä suurin kiitos menee Nupulle ja Jujulle. Ne opettavat minulle joka päivä, miten herkkiä ja viisaita olentoja eläimet ovat, ja miten tärkeää on olla niille läsnä. On ollut silmiä avaavaa, miten nokkelasti Nuppu ja Juju näyttävät ja kertovat asioita, kun niitä ihan oikeasti kuuntelee. Aika usein Jujulla kylläkin on ehdotuksena, että voisin kouluttaa sitä ja antaa nameja - se johdattaa minut namikaapille tai alkaa yhtäkkiä pujotella omasta ideastaan jaloissani niin, että olen mennä nenälleni - mutta se osaa myös kertoa muita asioita, esimerkiksi jos on lukinnut Nupun oven taakse eteiseen ja jonkun täytyy käydä avaamassa ovi ja vapauttamassa systeri.

 

Kaveria autetaan aina, se nyt on selvää!

Olen myös oppinut kissojen kanssa, miten tärkeää on antaa eläimillekin vapaus valita. Aina ei tarvitse mennä ihmisen agendan mukaan, eikä eläin silloin ajattele, että ”Hähää, annoit periksi kerran, joten nyt tämä ei onnistu ikinä”, vaan valinnan mahdollisuus kasvattaa luottamusta ja helpottaa yhteistyötä. Juju ei esimerkiksi oikein tykkää hammaspesusta, vaikka tuleekin aina iltaisin sitä namien toivossa pyytämään. Meillä on kuitenkin sopimus, etten pese hampaita ennen kuin Juju on valmis ja ilmoittaa sen tökkäämällä harjaa kuonollaan. Silloin poitsu on kasannut itsensä toimenpidettä varten ja antaa minun pestä hampaat - ja saa toki herkun palkinnoksi. Nuppu ei voi syödä nameja, mutta sen kanssa on toisenlainen sopimus: jos Nuppu töpsöttää hammasharjan nähdessään pois, en koskaan mene sen perään. Vain muutamana iltana hampaat ovat jääneet pesemättä, sillä yleensä Nuppu tulee vähän myöhemmin ilmoittamaan, että nyt olisi olisi hyvä hetki. Palkaksi typsykkää leikitetään sen lempilelulla ja ollaan seurana ruokakupilla.

”Haluatteko kuulla meidän uudesta romaanista otteen kohdasta,
jossa Sonja kuuntelee samaan tapaan fiksua Kraakku-ponia?”

(Sitaatti kirjasta ”Sonja ja kadonnut ratsastaja”
© 2023 Satu Heimonen ja Kustannus-Mäkelä)

Nuppu ja Juju ovat vaikuttaneet uuteen Sonja-kirjaan myös hyvin konkreettisesti niin, että kirjaan putkahti kaksi rescue-kissaa, joiden piirteistä saattaa löytyä jotain tuttua. Sonja ei ole tottunut kissojen hoitamiseen, joten kissoilla on paljon työsarkaa, kun ne alkavat kouluttaa uutta sijaisemoaan.

 

”Mennäänkö tuohon sohvalle ja luetaan vähän lisää niistä meidän kirjakissakamuista?
Se kohta, missä ne on ekaa yötä Sonjan luona. Emolla on vilkas mielikuvitus...”

(Sitaatti kirjasta ”Sonja ja kadonnut ratsastaja”
© 2023 Satu Heimonen ja Kustannus-Mäkelä)

Toivon, että osasin kirjoittaa Sonja-tarinaan kivan päätösosan. Tuntuu, että kaikki sarjan hahmot ja eläimet elävät yhä päässäni ja varsinkin sydämessäni, ja olo on haikea, koska en heihin luultavasti enää palaa. En käy enää ratsastamassa juuri koskaan, mutta kaipaan kuitenkin kovasti hevosten pariin, ja onneksi pääsen välillä Nupun ja Jujun heppaserkkuja nuuhkimaan ja paijailemaan. Se on minulle mieluisinta heppapuuhaa, ja tässä kirjassa Sonjakin etsii itselleen luontevinta tapaa olla hevosten kanssa. Vaikka hevoset ovatkin pääosassa, ei lukijalta vaadita hevoskokemusta tai edes sarjan aiempien osien lukemista. Tämä on oma tarinansa, jossa selvitetään, mihin ratsastaja katoaa kesken keväisen maastoretken. Jännitystäkin on siis luvassa!

Sonja-sarjaa on julkaissut Kustannus-Mäkelä,
ja sarjan kannet on kuvittanut Siru Salmenniemi.

Olemme perinteisesti arponeet täällä blogissa yhden Sonja-kirjan, jonka lähetän voittajalle, ja mukaan saa toivoessaan omistuskirjoituksen, niin myös tälläkin kertaa. Arvontaan voit osallistua kommentoimalla tätä postausta joko täällä blogissa, Instagramissa (@nuppujajuju) tai Facebookissa (@ Nuppu ja Juju). Arvomme katinpalleroiden kanssa voittajan viikon päästä sunnuntaina 22.10.2023 kello 16. Olisipa kiva kuulla, millaisia eläinaiheisia tarinoita toivoisitte, että Hupsuttamossa kirjoitettaisiin seuraavaksi. Vastaan myös mielelläni kaikkiin kirjoittamiseen ja kirjaan liittyviin kysymyksiin!

Onnea matkaan! Ja jos Onnetar ei ole suotuisa mutta haluaisit lukea
tarinan, niin Helsingin kirjamessuilta (26.9.-29.9.2023) voi ostaa
kirjaa messuhintaan, ja toki sitä voi tilata kustantamon nettisivulta
tai kirjakaupoista - sekä tietenkin lainata kirjastosta!

Yksitoista kautta kymmenen!

Tänään oli taas yksi kesän ihanimmista päivistä, sillä heinäkuun ensimmäisenä vietetään aina iki-ihanan Nuppu-palleron synttäreitä. Halusimme antaa Nupulle ekstrahuomiota heti aamusta, mutta laulua, paijausta ja ylitsepursuavia kehuja sisältänyt onnittelukimara taisi olla tällä kertaa vähän liikaa. Kattineitonen nimittäin katsoi meitä epäluuloisesti, inahti ja töpsytteli kiireisin askelin pöydän alle. Pahoittelin kovasti sekaannusta: Ei ole monta viikkoa siitä, kun Nuppu kävi terveystarkastuksessa, ja se varmasti ajatteli, että poikkeava käytöksemme enteili jotain ihan muuta kuin suurta synttärihulabaloota. Vakuutin kuitenkin Nupulle, että päivästä tulisi ihana ja viettäisimme sitä ihan vain iisisti kotosalla.

”Paree ois”, Nuppu sanoi ja loi minuun sen verran tiukan

katseen, että päätin ojentaa sille ensimmäisen lahjan.

 

Hihittelin, että Nuppu sai peilin, mutta päivänsankari

ei selvästikään ollut vielä humoristisella tuulella.

Niinpä jätimme sen päiväunille uuden tyynyn kanssa

ja lupasimme, että illalla olisi vuorossa ihanat bileet!

Nupuski vetelikin makeat unet ja heräsi iloisena ja valmiina juhlimaan!

”Oi, kiitos emo! Oonkin aina halunnut matkustaa 

kuumailmapallolla maailman ympäri!”

”No ei vaiskaan! Nuohan on niitä sun vessapaperikukkia,

jotka kukkivat kaksi päivää nätisti, lerppuvat sitten viikon,

ja loppukesä meneekin mukavasti terälehtiä keräillessä...”

”Mutta hei! Mikäs kiva höyhenpallero siihen lehahti?

Paljon hauskempi kuin ne pihalla riekkuvat varikset,

jotka nykivät kylttejä ja kellivät kukkapurkissa.”

”Tämän tipun kanssa kelpaa vetää vaikka

cha cha chata. It's crazy, it's party!”

Kun Nuppu oli tanssinut pöydällä kuin kissanpentu konsanaan, oli aika siirtyä viralliseen synttärikuvaukseen.

 

”Tuutko, Nuppu, ihan pikkusen lähemmäs sun synttärikukkia? Näyttäisi kivemmalta.”

”Parempi näin, mutta mites, Nuppu, jos katsoisit vielä kameraan?”

”Ei hännällä katsota, vaan kuonopuoli nyt mamaa kohti!”

”Näyttääkö Juju mallia?”

 

”Just noin! Asettelusta 5/5 ja papukaijamerkki siitä hyvästä,

että nenukin on nätisti sävy sävyyn kukkasten kanssa.”

”Hyvä, Nuppuuuuu!!! Tästä 6/5, koska hymy on niin säteilevä!” :-D

Onnea meidän ihana, hassu, lempeä, empaattinen ja tomera kullanmuru! <3

Yksitoista vuotta jo, mutta hupsutusta ja touhua riittää entiseen malliin.

Jos huomenna paistaa aurinko, niin lähdetään taas pörröhäntäseikkailuun!

PS. Pahoittelut kuvatekstien fonttivälistä. Niitä oli ihan mahdoton saada kohdilleen, mutta palaamme fiksailemaan niitä pian. Onko teillä muilla ollut ongelmia Bloggerin kanssa?

Kevättä tassuissa!

Aika on hassu juttu, sillä toisaalta se rientää kuin huippuunsa viritetty gepardi, mutta toisaalta talvikuukaudet ovat mataneet kaulaa myöten lumessa jo ikuisuuden. Nuppua ja Jujua se ei ole niin haitannut, sillä ne ovat voineet nautiskella lämmöstä niin pönttöuunin äärellä kuin henkilökunnan välittömässä läheisyydessä. Jujusta varsinkin on tullut todella taitava asettelemaan emoa oikeaan paikkaan ja oikeaan asentoon: ei jää epäselväksi, mitä Juju haluaa, kun se alkaa hyöriä ympärilläni määrätietoisen näköisenä ja kaapii sohvaa ja vilttiä. Sitten se lähestulkoon taivuttaa jalkani koukkuasentoon, heittää viltin niiden päälle ja mönkii autuaana telttamajoitukseen päiväunille. Ei ole kerta tai kaksi, kun olen osallistunut työpalavereihin erittäin epäergonomisessa mutta sitäkin lämpöisemmässä asennossa, varsinkin kun välillä teltassa on loikoillut toinenkin karvapatteri. Ja jos se ei ole teltassa, se on iilimatona kylkeäni vasten.

 

Saanko esitellä: Lämmin...

  

...ja Tosi Lämmin!

 

Kevään saavuttua työpiste on näyttänyt välillä tältä.

Katit ovat toki tehneet talven aikana paljon muutakin kuin köllötelleet. Meillä on tullut nyt täyteen reilusti yli vuosi täällä Itäsen Hupsuttamon maalaismaisemissa, eivätkä suuret tilat ole menettäneet viehätystään: Kissat juoksevat päivittäin häntä putkella kerroksesta toiseen niin, että töminä vain kuuluu. Vaikka Nuppu laskeutui portaat pitkän aikaa pienillä rauhallisilla pupuhypyillä, sekin osaa nykyään lönköttää ne alas vauhdikkaasti ravaten, vaikka henkilökuntaa vähän kauhistuttaa.

 

Nuppu on todellinen yläkerran typykkä, kun taas Jujun valtakuntaa on ihan koko talo.

Kaikkein hauskinta kissoista on lähteä tutkimusmatkalla kellariin, jossa on koettu muutamia ikimuistoisia seikkailuja. Itäisen Hupsuttamon alkuaikoina Juju onnistui luikahtamaan sinne omin päin, ja olin aivan kauhuissani, kun en löytänyt sitä mistään. Lopulta tajusin mennä etsimään sitä kellarista, ja saunan oven alta minua puikahti vastaan iloisen näköinen Juippi, joka ei yhtään ymmärtänyt, miksi jälleennäkemisemme oli niin riemukas. Toisella keralla meni aivan toisinpäin: minä olin tietämättäni hävinnyt Jujulta, ja suihkussa vähän säpsähdin, kun näin silmäkulmassani vilauksen jostain karvaisesta toffeelaikukkaasta otuksesta, joka tuli minua etsimään. Samassa tajusin toisen ei-niin-hauskan asian: olin unohtanut pyyhkeeni yläkertaan. Yritin neuvoa Jujua hakemaan minulle pyyhkeen tai hälyttämään edes apua, mutta se vain katsoi minua ovensuusta veijarimaisen näköisenä ja töpötteli korrektisti toisaalle, kun kääriydyin läpimärkänä collegepaitaani.

”Ja arvatkaapa oliko se viimeinen kerta, kun mama teki saman mokan?
No eipä tietenkään, joten nyt sillä on aina varapyyhe siellä kellarissa.”

Kellariakin kivempi paikka Jujusta on kuitenkin yläkerran
sivu-ullakko. Harmi vain, että isikissiltä on vähän väliä ”avain hukassa”,
eikä sinne pääse läheskään joka päivä.

Justus-marakatti on harrastanut myös puiden latvoissa kiikkumista...

...remontointia...

 

...petaamista...

 

...ja ulkoilua! Eikä tämän kissan ulkoiluttaminen ole paikallaan seisoskelua,
vaan emokin saa laittaa kunnolla töppöstä toisen eteen pysyäkseen vauhdissa.

 

Kevään superiloinen asia on, että Jujulle on kertynyt niin hyvin
painoa, että valjaiden masuhihnaa täytyi höllentää!

 

Myös Nufnuf on käynyt tekemässä lumeen söpöjä tassunpainanteita.

 

Lentomatkailukin on ollut taas keväällä in, sillä emo tilasi netistä jotain epäoleellista, jonka mukana tuli kuitenkin Jujulle jotain erittäin oleellista eli hieno lentokone:

 

Stuertteina on nähty niin iskä kuin emokin mutta myös Mummi Poppanen!

 

Kävi nimittäin niin, että emo (kuvassa) lähti työmatkalle
 Bolognaan ja tassutteli sieltä vielä (luotijunalla)
Roomaan isikissin kera lomalle. Ihan ilman kisuja!

Nupulla ja Jujulla oli onneksi kivaa mummin ja kummisedänkin seurassa, ja nyt pääsiäislomalla olemme sitten paikkailleet yhteisen ajan aukkoja olemalla entistäkin tiiviimmin yhdessä.

Toivottavasti teillä kavereillakin on ollut
ihanan untuvainen ja aurinkoinen pääsiäinen! <3

Loppuun vielä pahoittelut siitä, että bloggaaminen on jäänyt niin vähäiseksi. Yksi syy on ollut se, että Hupsuttamossa on taas kirjoitettu kirjaa. Olemme aina perinteisesti raportoineet, kun Nuppu ja Juju ovat onnistuneet muusailemaan uuden käsikirjoituksen, ja nyt sellainen on taas putkessa. Sonja-hevoskirjasarjan näillä näkymin viimeiseksi jäävä osa ilmestyy elokuussa, ja tässä siitä vähän jo esimakua Kustannus-Mäkelän katalogista:

Nuppu ja Juju ovat jälleen kerran pitäneet emon lämpöisenä ja tyytyväisenä kirjoitusprosessin ajan, ja niiden vaikutuksesta tähänkin tarinaan ilmestyi sivuhenkilöiksi mitäpä muita kuin kissoja! Kerromme sitten elokuussa kirjasta lisää ja järjestämme arvonnankin, jos sarjan ystäviä yhä löytyy! :)

Ripsuvaa pääsiäistä vielä kaikille ja onnellisia kevätpäivä! <3

Mitäs me hauvat!

Tänään meillä kävi aivan erityinen vieras. Pohjustin visiittiä heti aamusta Nupulle ja Jujulle ja kyselin niiltä, muistavatko ne pentuajoiltaan sellaisia hauskoja kullanruskeita kuonokkaita, joilla on huiskuhäntä ja jotka sanovat ”vuh vuh”. Nuppu haukotteli, mutta jos en aivan väärin nähnyt, Jujun silmiin syttyi innostunut pilke. Niinpä paljastin sille, että sellainen iki-ihana tiibetinspanieli olisi tulossa pian niitä tervehtimään, eikä tarvitsisi jännittää yhtään, sillä kyseessä olisi niiden ikioma serkku Siiri, joka ei takuulla hätyyttäisi niitä.

  

”Tiedetään, mama! On meillä ennenkin kiltti hauva kyläillyt.”

Juju on ihan oikeassa, sillä niiden bordercollieserkku Batman on käynyt meillä jo kahdesti. Vaikka Juju on aina luikkinut yläkertaan, visiitit ovat sujuneet leppoisasti, ja Jujun on nähty kurkkivan portaikosta serkun perään.

Ei ihme, että Bättis ihastuttaa! Onhan se komea
ja osaa kaikenlaisia bordercollie-temppuja.

Kissat olivat yläkerrassa päivätorkuilla, kun Siiri tassutteli Itäisen Hupsuttamon kynnyksen yli. Se tulla tupsahti sisälle hyvillä mielin häntää huiskuttaen ja nuuskutteli kiinnostuneena paikkoja. Eikä mennyt kuin hetki, kun Jujua alkoi poltella. Sen oli kerrassaan pakko tyynnyttää uteliaisuuttaan ja laskeutua alakertaan tilannetta tarkkailemaan.

 

”Moi! Juitsi täällä, kuka siellä?”

Siiriä tietenkin kiinnosti kynnyksellä nököttävä toffeelaikukas miumau-serkku, mutta koska se ei suinkaan ollut ensimmäistä kertaa ”kattia kyydissä”, se osasi ottaa iisisti. Siiri ei haukkunut kertaakaan vaan meni ystävällisesti vähän lähemmäs Jujua. Sitten se pysähtyi, katsoi hetken kissakamua ja palasi luoksemme.

 

Hieno hieno hauva! Ja hieno hieno kisu!

Kun Juju ei paennut yläkertaan, Siiri teki uuden kierroksen ja meni nyt pari askelta lähemmäs. Sitten se taas kääntyi ja lähti pois. Tällä tavalla Juju rohkaistui lopulta niin, että se hiippaili luoksemme olohuoneeseen. Siiri pääsi jo vähän nuuskuttelemaan Jujua, mutta silloin Juju köyristi aavistuksen selkäänsä ja ilmoitti, ettei ollut vielä valmis niin läheiseen kontaktiin. Siiri ymmärsi yskän ja antoi Jujun mennä rauhassa eri huoneeseen. Sydämeni oli pakahtua hellyydestä, kun tutustuminen sujui niin hienosti ja kaksi eri lajin eläintä osasi tulkita ja kunnioittaa toisiaan valtavan hyvin. Siitä meidän ihmistenkin olisi syytä ottaa mallia!

 

Siiri ansaitsisi korkeimman tason kissakuiskausmitalin!

Juju kävi portaikossa hengittelemässä hetken, ja vaikka se olisi voinut kipittää yläkertaan, se palasi aina vain rohkeasti olohuoneeseen. Se naukaisi pari kertaa, ja Siiri vastasi söpöllä narinalla. Mietimme, että ehkä sekin kokeili naukaista, kun kissakodissa kerran oltiin. Suloisinta oli, kun Siiri istui rennosti sohvalla oman emonsa vieressä vain parin metrin päässä meistä ja Juju tuli minua puskemaan kuin olisi kiittänyt uudesta kaverista.

 

Juju olisi ehdottomasti kultaisen hauvakamupystin väärti.

Siirin lähdettyä Juju malttoi vihdoin palata yläkertaan. Se köllähti kiepille nukkumaan, kehräsi hyväntuulisena ja pumppaili tassuillaan. Luulen, että tänään syttyi aivan erityinen ystävyys pienen rohkean kissan ja pienen lempeän koiran välille. Jotta tärkeä hetki ei unohtuisi, teimme siitä pienen videon:

 

”Entä missä oli Nuppu?” kuulen teidän kysyvän. No, Nuppu kävi kyllä tekemässä pienen tilannekatsauksen portaikon ylätasanteelta, mutta sitten se töpsötti buduaarin puolelle kauneusuniaan jatkamaan. Sattumaa vai ei? Vain Nöppö tietää sen...

”Zzzzz... Hihii...”