keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Fuksiflunssan houreita

Olen ollut aina hieman vainoharhainen kaikenlaisten kulkutautien suhteen mutta väistänyt ne silti ihmeen onnistuneesti. Bravuurini on ratsastusleiri, jolla kaikki muut minua lukuun ottamatta sairastuivat vatsatautiin. Olen onnistunut livahtamaan myös lukuisten flunssavirusten hyppysistä, joten en ottanut viime viikolla kovin vakavasti miehen orastavaa niiskutusta, jonka ristimme fuksiflunssaksi. Yliopistolle oli saapunut tuore setti opiskelijoita uusine pöpöineen, mutta en uskonut, että asia liittyisi minuun, koska enhän minä edes opiskele. Tai flunssaile.
 
”Lällislää, pöpöt! Meidän mamiin ette muuten pesiydy!”

Vaan miten kävi sunnuntaina? Vaihdoin lakanat, kirjoittelin blogipostauksen ja ihmettelin, että kylläpä vuodevaatteiden pöly kävi tällä kertaa pahasti nenään. Ja kurkkuun. Siinä vaiheessa mieleeni alkoi hiipiä pahaenteinen aavistus, mutta imeskelin rauhassa pari piparminttupastillia ja ajattelin, että kyllä se siitä. Mutta ei se siitä…
 
Edes lepo tai Nuppu-taikinan vaivaaminen ei auttanut.

Iltaan mennessä kurkkuni oli liekeissä ja joka nielaisu sattui. Olo oli muutenkin ärtyisä ja vetämätön, joten aloin vähitellen hahmottaa, ettei aamulla ehkä olisi töihin lähtemistä. Yö meni katkonaisesti outoja unia katsellen, ja seuraava päivä toi mukanaan uuden yllätyksen: minulla oli kuumetta ensimmäistä kertaa kenties kymmeneen vuoteen!

 
”Ei emo olisi varmaan kuumetta edes mitannut, mutta se vähän säpsähti,
kun se näki suihkun koristelasissa yhtäkkiä Homer Simpsonin.”

Vaikka kuumeeni ei missään vaiheessa noussut juurikaan yli 38 asteen, oloni oli todella kummallinen. Posket hohkasivat, pää tuntui heliumpallolta ja ajatukset jäivät pyörimään raivostuttavaa rinkiä. Torkahtelin ja näin houreita valokuvista, joita yritin survoa Instagramiin siinä kuitenkaan onnistumatta. 

 
Tämä kuva todistaa, että olen oikeasti osannut
laittaa täytettä Hupsujen Instagramiin.
Tulkaa meitä sinnekin moikkaamaan!


Maanantaina olin niin onneton ihmisraunio, että joku olisi voinut jopa syyttää minua teatraalisuudesta. Jos olisin mies, minulla olisi takuulla diagnosoitu niin sanottu ”miesflunssa”, mutta oikeastihan kyseessä oli tosiaan se akateemisesti ankeuttava fuksiflunssa, josta mieheni selvisi huomattavasti vähemmällä. Ehkä se on tokavuotisten etuoikeus.


 
Tiistaina yritin tehdä etätöitä, mutta loppupäivästä nuuduin totaalisesti
enkä kyennyt enää kuuntelemaan edes äänikirjaa. Hohkasin vain pimeässä
ja mietin, milloin Homer Simpson palaisi.

Tässä snäppimme maanantailta, kun vielä
kuvittelin, että saattaisin päästä vähällä.

 
Tässä tiistai-illan ihan-muuten-vain-tosi-hauska-kuva, kun keksin
mitata jääpalikoiksi muuttuneiden varpaideni lämpötilan.
Olin veikannut 25 C, joten tulos oli todellinen järkytys.


Miehen mielestä minulla meni jo melko lujaa, joten vedin nassuuni sen verran nenäsuihketta ja särkylääkettä, että viime yöstä tuli terveydellisesti käänteentekevä. Sain nukuttua yhtenäiset unet enkä ollut aamulla enää totaalisen raihnainen. Hengitykseni kuulosti silti Darth Vaderin rahinalta, ja kissat katsoivat kieroon, kun röyskytin sisuksistani jotain epämääräisen inhottavaa. Niinpä sovimme tiimini kanssa, että viettäisin kotona vielä kolmannenkin päivän - joskin jo etätöitä tehden.

 
Tämän päivän snäpit ovat olleet normaalihkoja,
tosin luulin ruudulla näkyvää koiraa kissaksi.

Nyt voin onneksi sanoa, että fuksiflunssan pahin selkä on taitettu, sillä sain vielä kahdeksan tunnin etätyöpäivän päätteeksi inspiraation blogata. Se tarkoittaa sitä, että huomenna on aika kokeilla, miltä tuntuu, kun harjaa hiukset, vetää ylleen jonkin pyjamaa virallisemman asun ja menee katsomaan, miltä maailma näyttää Hupsuttamon ulkopuolella tai onko sitä edes olemassa.

 
Nupusta se on hyvä ajatus...

...sillä tämän näköistä mamia ei kyllä jaksaisi katsella enää neljättä päivää putkeen!

PS. Join juuri postauksen laatimisen lomassa kuumaa mehua miehen kanssa, ja pohdimme yhdessä, mahdanko olla vielä kirjoituskunnossa. Mies veikkasi, että tämä postaus saattaa viirata tyyliin ”...ja sitten niillä hevosilla oli hammastahnaa, ja meidän piti kaikkien marssia jonossa, vaikka se oli ihan hirmuisen hauskaa, thiihhihii”, mutta jos niin on käynyt, antakaatte armoa. Syytän fuksiflunssaa. Sitä kaiken pahan alkua ja juurta.

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Efelantti ja tutu

Kissat ovat eläinmaailman sorjimpia ballerinoja. Niiden vartalo taipuu oudompiin asentoihin kuin purkkamaisen Neiti Rajattoman raajat, eikä niiden karvatossuista kuulu edes satiininkevyttä suih-suih-ääntä, kun ne hiipivät nälkäisinä aaveina palveluskunnan jalkoihin. Kuin pisteenä plién päälle kömpelökin räggäri pystyy revittelemään aamupalapöydässä mehulasia kaatamatta, ainakin jos niin tahtoo. Maailmankaikkeudessa mokelluksen määrä on kuitenkin vakio. Vaikka en mielestäni ole mikään chic lit -romaanien alati kompasteleva sankaritar, kissojen myötä eräänlaisesta efelantteudesta on tullut osa arkeani.

Bridgetjoneseilu alkaa heti aamusta.

Juju vain nuuhkaisee hennosti aamukahvin aromeja...


...ja törkkää hyväksyvästi kättäni. Ja jostain syystä purut leviävät pitkin pöytää!

Yhtä hankalaa minun on saada vettä keittimeen loiskuttamatta sitä samalla pöydälle - ja voitte kuvitella, kuinka paljon ”sitä mustaa hyvää” lirahtelee myöhemmin kuppien ohi Jujun rohkaisevista tönäisyistä huolimatta. Yhtä horjahteleva olen tietenkin myös kissojen vettä vaihtaessani.


”Das is nicht eine grosse braune!!! Pönk!”

Tilanne ei ehkä olisi niin paha, jos vain palveluskuntalaisten kädet olisivat arvaamattoman väräjävät, mutta valitettavasti jalkamme ovat vähintään yhtä huterat. Ei ole kerran tai kaksi, kun sohvalta keittiöön lähtiessään palvelijafantti on ollut vaarassa rymähtää torahampaat edellä parkettiin. Niin ei ole onneksi vielä käynyt, mutta Nuppu-nimistä kissaa on jouduttu joskus maanittelemaan sängyn alta, kun se on säikähtänyt kammottavaa köntystelyä.
 
Törmäilyissä ei ole onneksi käynyt kuinkaan. Mutta arvatkaa, hoituuko palveluskunnan
 antigaselleilta edes petivaatteiden vaihto ilman näppäriä kissantassuja? Ei hoidu.

Ja vaikka Nuppu jeesaa, hommaan kuluu ikä ja terveys.
Välillä koko apukatti leivotaan täkin poimujen sisälle!

On kissaballerinojen etu, että ne ovat niin puistattavan suloisia. Muuten saattaisin sorauttaa kuonostani silloin tällöin pari ärräpäätä. Eräänä aamuna pöhkö sai kuitenkin palkkansa: aloin aamusähläysten päättyessä ihmetellä Jujun naamaa. Näytti nimittäin siltä kuin se olisi yrittänyt töpötellä itselleen meikkipohjaa. Ainoa järkiselitys uudelle lookille oli, että Juju oli tömpännyt päänsä voimallisesti vasta puuteroitua otsaani vasten ja saanut pienimuotoisen mineraalimeikkitartunnan. Kuurasin pienen pojan naamataulun heti puhtaaksi, mutta herra pökköpäälle on muistettu sen jälkeen naljailla lempeästi sen söpöstelevästä tyylistä.
 
Jujun piirteet ovat kauniit ilman meikkejäkin,
mutta miten olisi tällainen tutu seuraavaan
joutsenlampisipsutteluun?
 
Mutta ei tietenkään väkisin!  Juju on yhtä ihana kaikissa asuissa...

Ja kaikkein paras alasti! Hassutellaanhan taas huomenaamulla, hani?

lauantai 1. syyskuuta 2018

Taivaallista viisivuotistaidetta

Viisi vuotta sitten tänään syntyi blogimme Hupsu ja tosi höpsö. Kaksi vuodenikäistä untuvapalleroa esiteltiin maailmalle, ja siitä alkoi taival, joka ei ollutkaan mikään pikku pyrähdys vaan ihanan pitkä maisemareitti, joka on toivottavasti vasta aluillaan. Matkan varrella seuraamme on lyöttäytynyt mahtavia lukijoita ja blogiystäviä, joiden kanssa on ihana tassutella eteenpäin. 
 
”Me tykätään teistä ihan kamalasti! Hrrrr, prrrr, hrrr!”


Ennen uusia seikkailuja haluamme kuitenkin kiittää myös erästä yllättävää tahoa siitä, että blogimme ylipäänsä on olemassa: työkavereitani. Kuulin blogien olemassaolosta aikoinani kollegaltani, joka osallistui työpaikan järjestämälle blogikurssille. Häneltä sain paljon vinkkejä ja kannustusta blogin aloittamiseen, ja työtoverit ovat jaksaneet vuosien varrella lukea (toisinaan hieman painostettuina) postauksiani, tykätä niistä sosiaalisen median eri kanavissa ja kuunnella laajennetut versiot kissamaisista tempauksista lounaalla ja kahvitauoilla. Olen saanut lainata työkaverin kameraa, minulle on annettu kuvausvinkkejä, ja Hupsujen ikiomat puhekuplat ovat AD:n juuri meitä varten suunnittelemia.
   
Näitä sivustomme väritykseen mätsättyjä kuplia on nähty blogissamme vuodesta 2014 saakka.

Blogisynttäreitä edelsi myös emokissin vanhenemispäivä, jota en sen kummemmin aikonut noteerata. Edellä mainitut ihanat työkaverit kuitenkin onnistuivat yllättämään minut lahjakortilla ja maailman hienoimmalla juhlataululla, joka hellytti minua niin kovasti, että pyysin luvan saada julkaista sen myös netissä. Taideteos nimittäin on todellinen tribuutti myös blogillemme, vai mitäpä tuumaatte:


 
Artisti on se sama taituri puhekuplien takaa,
ja muutkin kollegat pitivät huolen, että kuvassa
näkyy tämän kissaemon rakastamia juttuja!


Juju bongasi komean bicolour-poikakissan yksisarvisen niskasta...

...ja Nuppu ihaili somaa naamiotypykkää hattaran reunalla.


Näin ihana taideteos ansaitsee paikan Hupsujen taidegalleriassa!

Ensimmäinen asiakas osti heti lipun näyttelyyn.


Toivoa sopii, että museon sisätiloista
löytyy lisää yhtä upeita maalauksia!



Kiitos kaikki lukijat (työkamut mukaan lukien) viidestä yhteisestä vuodesta! Höpsöttelyä ei olisi ilman teitä, joten toivottavasti pysytte seurassamme myös kuudentena blogivuotena!

perjantai 24. elokuuta 2018

Kesähien karkotusta

Jos voisin yhdistää Nupun ja Jujun parhaat puolet, minulla olisi kissa, joka olisi helppo pestä ja ilo kuivata. Käyttämättä jäisi suurisilmäinen, räpiköivä mourukatti, joka muuttuu elohopeaksi föönin alla. Reagointitapoja ei kuitenkaan voi poimia kuin irtokarkkeja paperipussukkaan. Niinpä minun oli viikonloppuna hyväksyttävä, että jos haluaisin huljuttaa kesähiet ragdollieni turkista, minun olisi taas pakko laulella Jujulle suihkussa ja jahdata Nuppua föönin kanssa. Lauantaina keräsin koitokseen voimia, ja sunnuntaina viiletin tukkijokea alas katti numero yksi kainalossani...


Spläshhhh! Nuppu sattui nököttämään juuri sillä paikalla, jolla kastui kaikkein pahimmin. Mikä tuuri, voi ei!

Töpöttelin Nupun sorsamaisesti vettä hylkivää turkkia
kuivemmaksi pehmoisella pyyhkeellä. Towel, you know.


Nuppua ihmetytti, miksi oli pakko mennä tukkijokeen
eikä vaikka ihanan ilmavaan maailmanpyörään.


Tornadossakin olisi pysynyt kuivana.

Ehdotin, että Nuppu kokeilisi lentävää mattoa. Lämmin tuuli
suhisi sen turkissa, kun se viiletti tähtitaivaan halki.

Jostain syystä viima jatkui vielä ajelun jälkeenkin.

Nuppu pyöri ympyrää ja sähläsi niin, että koko towel
oli jo liukumassa pyykkikoneen päältä lattialle.

Lopulta Nuppu onneksi nousi kummitusjunaan
ja katsoi föönipaholaista silmästä silmään.


Silloin se tajusi, ettei tilanne ollutkaan kovin hurja. Vielä parit puhinat ja pöyhinnät,
ja neitonen pääsi tepsuttelemaan elämyspuistosta freesinä pikku pulmusena.

Juju nuuhkaisi ilahtuneena hyväntuoksuista systeriä, mutta kun nappasin töhnäturkkipojan sylkkääni, se tajusi heti, mitä tapahtuisi, ja päästi sisuksistaan alakuloisen bassorekisterissä resonoivan mou'un. Vaikka sisintäni riipi, en antanut Jujulle periksi, vaan lähdimme yhdessä Hurjakuru-ajelulle. Vaahdotin Jujun turkin niin näppärästi kuin osasin ja näytin sille parasta mahdollista esimerkkiä: en naukunut laisinkaan, vaikka yhteisen suihkutteluhetkemme päätteeksi olin kuin uitettu koira ja naamatauluani peitti niljainen irtokarvakerros. Mouruaminen olisikin ollut siinä vaiheessa turhaa, sillä edessämme oli enää paras vaihe: Juju sai vetäytyä aurinkoterassille paapottavaksi.

Söpöläinen käärittiin Iines-pyyhkeeseen,
ja se sai napostella lempiherkkujaan.

Jos herra vain haluaa, niin herra on hyvä
ja sujauttaa toffelit tassuihinsa!


Juju harkitsi asiaa mutta olisi mieluummin ottanut släbärit. 

Jujusta föönaus oli mukavaa, mutta vielä mukavammaksi
homma muuttui, kun emolle kävi kameran ja föönin kanssa
taiteillessa pikkuruinen haaveri...


Suurimmat tuhot on tässä jo siivottu, mutta voitte kuvitella, että Juju tuuletti riemusta!
Sen kohdalla huvipuistoretki päättyi nassupossuannokseen Vekkulan buffetissa.

Olin helpottunut, kun kesän vesihurvittelu oli vihdoin ohi, ja kissat vaikuttivat tyytyväisiltä oloonsa. Viimeisetkin irtokarvat ja tunkkaiset kesäpölyt oli imaistu viemäriin, ja molempien turkki oli ihanan puhdas ja kuohkea. Nuppu ja Juippi taas olivat virkeitä ja hyväntuulisia jopa siinä määrin, että rallien päätteeksi Juju käpertyi pitkästä aikaa jalkani päälle nukkumaan.

”Tuun toistekin jos lupaat, että seuraava pesu on vasta jouluna!”


Ovatko muutkin katit päässeet tänä kesänä vesijetteilemään, 
vai onko tassut ja nassut pidetty ihanan kuivina?

lauantai 18. elokuuta 2018

Karvapallero-rakastettuni

Juju on komea, kohtelias ja fiksu poika, senhän tietävät kaikki. Sillä ei ollut teininä hammasrautoja tai nenänpäässä jättimäistä finniä, mutta silti sen oli hankala saada tyttöjen huomiota. Juju seurasi kaihoisasti Nuppu-siskon romanssia ja laati oman ilmoituksen kissojen Tinderiin, mutta sydämen valittua ei löytynyt, ei sitten millään.
 
Ei ollut ketään, kenelle ojentaa poikamiesruusu!

Lopulta Blogistaniaan kuitenkin pelmahti kaksi pyöreäkasvoista brittikissaa, joista toinen oli tyttö – eikä mikä tahansa tyttö, vaan säpäkän söpö tiikeritär, joka hiippaili ihan huomaamatta Huitsin sydämeen. Juju ja Mimmi ovat tassutelleet rakkauden polulle varovasti ja vähän kerrallaan, mutta viime sunnuntaina suhde sai suuren hyppäyksen eteenpäin. Tapasin Purnauskiksessa Mimmin palvelijattaren, joka välitti minulle salaperäisen postilähetyksen. Sulloin pussukan huolellisesti vetoketjulliseen taskuun, ja Jujulta oli pudota paitsi silmät myös nessu, kun pääsin kotiin ja asetin tuliaisen sen tutkittavaksi.
 
Mimmi oli laittanut Juitsille synttärikortin ja lahjan! Ja monta sydäntä!
 
Kortissa oli Jujun lempikuva Mimmistä, ja minä sain postinais-Patena kiitossuukon.
 
Seuraavaksi suukkoja ja nenutuksia sai mini-Mimmi! Miten hyväntuoksuinen
tyttöystävä Jujulla onkaan, ja kuinka kauniit värisävyt ja pehmoinen muoto!
 
Juju ja mini-Mimmi kisailivat onnellisesti matolla, ja Juju oli niin innoissaan,
että oli vähällä hotkaista koko palleron! Onneksi tilanne lopulta rauhoittui,
eikä Mimmin tarvinnut tutustua Jujun suolistosysteemiin.

Mimmistä paljastui velmu puoli, kun se kutitteli Juitsin varpaita.

Rakkaus on juuri tällaista arjen pikku hupailua ja hipellystä!
 
Kun koitti nukkumaanmenoaika, Juju kutsui Mimmin paikoista armaimpaan
eli sen uuteen, ikiomaan rahiin, joka on nyt Mimminkin rahi.
 
Miten autuasta olikaan nukkua vihdoin oma kulta kainalossa!

Nyt Juju miettii, mihin se voisi viedä Mimmin seuraaville treffeille.
Tokihan se ymmärtää, että sillä on hyppysissään vain osa Mimmistä...

...mutta ujolle pojalle tässäkin on jo hoivaamista kerrakseen!
Kiitos suloiselle Mimmille maailman parhaasta tuliaistuposta ja Mimmin emolle postiljoonina toimimisesta! Seuraavan kerran Jujukin haluaa nykiä hellästi turkistaan lämmikettä tyttöystävälleen ja kirjoittaa mukaan oodin, räpin tai vaikkapa balladin.

 
Nuppu antoi veljelle hyviä treffailuvinkkejä ja lähetti itse suukkoja
pilvien päälle omalle Rufukselle. Tosirakkaus on ikuista! 

PS. Kuka keksii, mihin kirjaan tämän postauksen otsikko viittaa?
Jujukin luki sitä juuri emon ja mini-Mimmin kanssa...