keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Voita ”Sonja ja lumen hevonen”!

Joitakin viikkoja sitten postiljooni raahasi meille vapisevin hauiksin laatikon, joka sisälsi viisitoista Nupun ja Jujun muusuuden hedelmää. Niitä oli odotettu pitkään ja hartaasti, ja meille kaikille tuli kovin epäuskoinen olo, kun loota vihdoin saapui. Ennen avausseremoniaa Juju halusi nousta hetkeksi kukkulan pörröturkkiseksi kuninkaaksi:
 
Mitä ihmettä laatikosta paljastuisi?!
Helpotus oli suuri, kun ”Pörröturkkien rallin” sijaan boksissa nökötti
tekijänkappaleita uunituoreesta romaanistani ”Sonja ja lumen hevonen”.

Vinkkasin teille lähes vuosi sitten, että Sonja-sarjaan oli tekeillä kolmas osa. Kirjoitin romaania joululomalla, nakutin sitä kylminä tammi- ja helmikuun iltoina, jatkoin tarinointia pääsiäislomalla ja valoisina kevätviikonloppuina, kunnes vihdoin ja viimein sain käsikirjoituksen valmiiksi. Puunasin romaania kesälomallakin, ja kun luin elokuussa taittovedoksen, ymmärsin, miksi tekemistä oli riittänyt: seikkailua oli hersynyt 339 sivun verran!
 
Ei lopu Nupultakaan lukeminen kesken!

Nyt kirja on siis valmis, ja olen jopa bongannut sitä kirjakaupoista. Tuntuu paitsi jännittävältä myös hiukan pelottavalta nähdä oma hengentuote hyllyllä miljoonien muiden opusten ohessa. Ostaakohan joku oikeasti minun kirjani? Ja onnistuuko tarina ilahduttamaan lukijaansa? Saankohan vielä kirjoittaa neljännenkin osan?
 
Muusat ainakin lupaavat jatkaa inspiroivaa kehräystään!

Koska olemme arponeet kirjojani blogissa aiemmin, haluaisin tehdä niin tälläkin kertaa. Arvottavana on siis yksi kappale ”Sonja ja lumen hevonen” -kirjaa, ja kuka tahansa saa osallistua kommentoimalla tämän postauksen alle tai Facebook-päivitykseen. Muista laittaa mukaan sähköpostiosoitteesi (jos emme tunne ennestään), niin saan yhteyden, jos voitto osuu kohdallesi. Vaikka romaani on Sonja-sarjan kolmas osa, se ei vaadi aiempien osien tuntemista, ja lukijaksi sopii kuka tahansa, joka pitää eläimistä ja jaksaa lukea pidemmänkin tarinan. Mukana on jännitystä, joulukatrilli, lunta, aaveita, seurustelusuhteita, kaverisolmuja ja tietenkin hevostelun ihanuutta. Osallistumisaikaa on sunnuntaihin 18.11. klo 20:00 asti, ja arvonnan suorittaa H-hetkellä fiilisten mukaan joko Nuppu tai Juju. Ilmoitamme voitosta viimeistään seuraavana päivänä, ja romaaniin on mahdollista saada omistuskirjoitus.
 
Kirjan esilehdelle on painettu omistuskirjoitus rakkaalle heppaystävälle,
joka on esiintynyt usein tässäkin blogissa ja jonka ansiosta Sonja päätyy
uudessa osassa issikan kyytiin....

Ja tässä on se hurmaava hymy, josta puhun! :-D

Sonjasta saa ilomielin kysellä kommenteissa (ei ole pakko ilmoittautua arvontaan) - ja olisi huippukiva kuulla, jos olet sarjaan joskus törmännyt ja ehkäpä siitä pitänyt.

Onnea kaikille arvontaan – ja mukavia marraskuun päiviä!
 
Meidän kalenterikuu on omistettu Marraskuun murusten Ruffelle,
joka on sydämessämme nyt ja ikuisesti. Tässä kuvassa Nuppu lähettää
suukkoja ja ikävämihhausta pilven päälle.

lauantai 20. lokakuuta 2018

Leikin monet muodot

Nupun ja Jujun lokakuu on ollut mukavan leppoisaa aikaa. Hupsuttamo on viilentynyt sen verran, että katit ovat siirtyneet sulavasti talviaikaan. Nupun tapauksessa se merkitsee sitä, että se rapistelee oven takana muutama hetki ennen herätyskelloa ja kiiruhtaa herättämään minut ininällä ja kevyellä nenähieronnalla. Sitten se tunkeutuu peittoni alle ja möyrii tyytymättömänä, kunnes suostun lopulta vääntäytymään selälleni niin, että se saa havittelemansa paikan koukkuun hinattujen jalkojeni alta. Näin muodostunut maja kiinnostaa ymmärrettävästi myös toista aamuviileydestä kärsivää kattia, jolle ei kuitenkaan ole siellä enää tilaa.
 
Juju tietää, mitä tarkoittaa sana ”occupado”. Silti joudun aina välillä todistamaan väitteen
 nostamalla peittoa ja näyttämällä, kuka ehti tehdä ensimmäisen varauksen. 

Onneksi meitä peittoihmisiä on kaksi, joten Jujukin saa useimmiten oman lämpimän katoksensa. 

Aamun lämpöisistä mössöhetkistä on tullut minulle entistä houkuttelevampia, sillä yksi domino liukastui banaaninkuoreen ja mätkähti mahalleen muiden palikoiden seuraksi: työpaikallamme aloitettiin jälleen kerran YT-neuvottelut. Proseduuri ei ole vieras, sillä onhan tämä jo viides kerta, mutta epätietoisuudessa eläminen on silti viheliäistä. Kuusi viikkoa tuntuu loputtoman pitkältä ajalta kärsimättömän ihmisen elämässä, mutta onneksi työpäivän jälkeen kotonamme käynnistyvät aina LT-hurjastelut.


 
LeikkiTuokion aluksi vedetään vähän Chiquitaa nenuun...

...ja sitten käynnistetään hervoton luikerojahti!

”Jahuu! Emo muisti vihdoin käydä hakemassa Mimmin ja Alfredin suositteleman matosen!”

”Se on pinkki ja maistuu luultavasti vadelmahattaralta...” 

”Mums, mums, mums...”
 
”Lussun, lussun, lurts...”

Nupun suukot kutittivat matoa, ja se luikersi karkuun!

Nuppu lähti hurjapäiseen jahtiin....

...ja sai emon ymmärtämään Ed Sheeranin biisin
”I'm in love with the shape of you” entistä syvällisemmin.

Pehmeän perunamaisten muotojen lisäksi emoa ihmetyttivät
neitokaisen 180 asteen kulmaan taittuvat tassut.

Nuppu huitoi, mätki, hyppi ja inisi...

...ja kova työ tuotti tulosta! Hyvä, Nupperspuppers!
 
Kun Nuppu natusteli tyytyväisenä saaliinsa häntää, emo keksi lisää hassutusta...
 
Juhuu! Tältä näyttää räggärinhäntämato! :-D Kiitos pöhköstä ideasta, Ame ja Tuike!

Ohoh! Paikalle eksyi toinenkin naavaparta!

”Tosi vitsikästä äiskä! Mutta jos se helpottaa sun oloa, niin saat höpsötellä toistekin.” 

”Kunhan leikitään vähän luikerollakin!”

lauantai 6. lokakuuta 2018

Kei Lai Lee

Kirjoittelin teille viimeksi dominopalikoista, jotka pyörtyilivät iloisessa letkassa ja aiheuttivat Hupsuttamossa monenlaista hämminkiä. Kumoon kellahtelu ei ole suinkaan loppunut, mutta se on onneksi muuttanut muotoaan varsin veikeään suuntaan. Siitä taas on kiittäminen Hupsuttamon uutta itämaista vahvistusta, silkinpehmoista poikakissaa nimeltä Kei Lai Lee.
 
Dominot ovat homekorvien kotkotusta! Nyt kaatuilevat kana- ja tonnikalatornit!
 
Kein kanssa ei tule tylsiä hetkiä, sillä se haluaa keilata joka ilta.
Poppi soimaan, purtilot radalle ja kuono kohti kaatoja!

Äh! Eka kuonokierre meni kouruun, mutta semmoista sattuu kaikille!
Kei ei onneksi anna tunnelman latistua, vaan kertoo vitsin tai pari.

”Tiedättekö, miten sanotaan kompastumisvaara japaniksi?
Näin: Iso kisu taka nasi! Hih hih hii!”

”Ja kuka tietää, mikä on ripuli japaniksi? Mäpä kerron!
Seko Siko Kisu Masu.”
 
Naurunremakka oli korvia huumaava, mutta porukassa oli yksi
huumorintajuton tyyppi, joka alkoi höykyttää Keitä.

Idän poika sai maistaa lännen tytön tassua, joka lämähti kunnolla leukaperään.

Korvat vain lerppuivat avuttomasti, ja vitsien sijaan
hallissa lenteli vain tuppoja karvaisista keilapalloista.

Lopulta keilahallin vartija saapui erottamaan rymyeetut toisistaan, eikä ketään naurattanut.

Kei Lai Lee on kuitenkin perushyväntuulinen hemmo, joten se ei jäänyt murehtimaan pientä rysyä. Se tassutteli takaisin radalle ja suoritti monta täyskaatoa, jotka tallentuivat onneksi keilahallin valvontakameroihin:

 

Kuten videolta käy ilmi, Kei keskittyi radalla vain ja ainoastaan keilojen tönimiseen. Hienon suorituksen jälkeen se tassutteli Shanghain yöhön ja jätti identtisen kaksoisveljensä keilarataa vahtimaan.

 
Ladies and gentlecats, tässä on Hui Lai Lee!

Parasta Huissa on, että se uinailee sulassa sovussa
myös Keh Räi Leen kanssa...
 
Löytyykö teidän lukijoiden joukosta innokkaita keilailijoita tai keilailevien karvaturrien omistajia?

tiistai 25. syyskuuta 2018

Dominot nurin!

Onko kukaan muu törmännyt ilmiöön, jossa pienet vastoinkäymiset seuraavat toisiaan kuin dominoletka, jonka ensimmäinen palikka horjahtaa (kenties fuksiflunssan heikentämänä) toista päin niin, että se kaataa kolmannen palikan, joka vuorostaan kumoaa neljännen ja sata muuta? Minusta tuntuu, että olen joutunut syksyn kunniaksi tällaiseen luuppiin, ja toivon hartaasti, että pääsisin pian nostelemaan horisontaalisia dominoitani vertikaalimpaan asentoon. 
 
Nuppu demonstroi tässä paitsi dominoefektiä
myös sen parissa sinnittelevän emon tunnetilaa.

Viimeiset kaksi viikkoa olen luiminut eteenpäin matalilla virroilla, sillä kröhästä toipuminen on yllättävän hidasta puuhaa. En uskaltanut aloittaa heti pyöräilyä, vaan turvauduin aluksi joukkoliikenteeseen. Se sujui muuten hyvin, mutta raitiovaunut eivät kulkeneet ja täpötäydestä suolasillibussista puhkesi kesken kotimatkan rengas. Vielä sumpummassa bussissa ovea vasten liiskautuneena päätin, että tekisin pikaisen paluun pyörän satulaan. Mutta arvaatteko, mitä seuraavaksi kävi?
 
”Mä kerron: emo joutui piikille ja tarttee nyt Juitsi-terapiaa!"

Sitkutin vapaudestani nauttien kohti työpaikkaa, kun rannalta minua kohti laukkasi töpöjalkainen pikku paimenkoira aivan irrallaan ilman omistajaa. Otus esitteli hammaskalustoaan, joten hidastin vauhtini minimiin. Kuvittelin, että minulle vain äristäisiin, mutta hauvapa päätti naksauttaa nilkkaani! Siinä vaiheessa krokokoiran emäntäkin saapui kauhistelemaan tilannetta, ja hauvakaverin kaulapantaan naksautettiin flexi, jonka olisi tietysti suonut olleen siinä kiinni jo aiemmin. Vasta töissä tajusin, että paimennuksen jäljiltä ihooni oli nirhautunut pikkuruinen hampaankuva, ja niin naurettava kuin tilanne olikin, päätin uskoa kollegoita ja käydä työterveydenhoitajan vastaanotolla. Siellä olkaani tuikattiin jäykkäkouristusrokotus, joka kirveli ja jomotti paljon enemmän kuin alkuperäinen raatelujälki.

 
”Isikissi kysyi, oliko emon jalkaa hiertänyt sukka.
Niin hurja se reikä oli! Mä en sitä tosin edes huomannut.”

Kaikista suurin harmi minulle kuitenkin aiheutui siitä, että hukkasin piikitysreissulla rakkaan Buff-kaulurini. Voi olla, että se lojuu nyt työterveyshuollon löytötavaralaatikossa, mutta en ole jaksanut palata sitä etsimään, sillä minulla on ollut mietittävänäni muitakin dominopalikoita. Niistä suurin kellahti nurin toissailtana, kun kylpyhuoneessamme riehui kissageist. 
 
Vai oliko se SE? Kissa se ei ainakaan ollut, sillä Nuppu ja Juju
 kehräsivät emon kyljessä, kun kuului pahaenteinen PLONK. 

Tuuletushormin kansi oli pudonnut lattialle, ja yläkerrasta tip-tip-tippui vettä! Hälytimme paikalle talonmiehen, ja pian niin Hupsuttamosta kuin parista muustakin asunnosta stopattiin vedentulo. Naapuriemme kylpyhuoneremontissa oli mennyt jotakin mönkään, ja niinpä meidänkin pesuhuonettamme odottaa nyt jonkinmoinen tuunaus.
 
”Emo ja iskä ovat halunneet tehdä kylppäriremppaa jo pitkän aikaa,
mutta ei kuulemma tällä lailla ex tempore ja pyytämättä...”

Kun talkkari, putkimies ja ties kuka olivat tulossa maanantaiaamuna tilannetta analysoimaan, minä pakenin paikalta ja aloittelin uutta työviikkoa puhtaalta pöydältä. Mutta ennen kuin ehdin hypätä edes pyöräni kyytiin, pinnojen välistä putosi asfaltille heijastin. Niinpä tietenkin!

 
”Joo, irti on, äiskä! Munko tämä nyt sitten pitää korjata?”

”Ookkei, tökkään sen nyt paikoilleen...”

”...ja sun menopeli on kuin uusi!”

Olin jo varma, että ärsyttävästi lakoavien pikku palikoiden letka oli asettumaan päin, mutta sählääminen tuntuu vain jatkuvan. Olin tänään lähdössä toimistolta elokuvaa katsomaan, kun tajusin, ettei hommasta tule mitään, sillä olin kadottanut avainnippuni! Tyhjensin repun ehkä kolme kertaa ja käänsin kaikki taskut ympäri. Tutkin takkini läpikotaisin, kurkistin pyöräilykypärään ja lapasten sisään. Siivosin hullunmylläkäksi muuttuneen työpöydän ja tajusin, että elokuviin en ehdi enää mitenkään. Lopulta satuin heilauttamaan reppua juuri oikealla tavalla, ja sen sisältä kuului maaginen kilahdus. Hoksasin, että avaimeni olivat päätyneet vuorin sisään, vaikka yhdessäkään taskussa ei ollut reikää. Korvistani nousi savua, ja mieleni teki ottaa sakset käyttöön, mutta pitkän pyörittelyn päätteeksi selvitin henkilökohtaisen älypelini: reppuni ulkopuolella oli tasku, jonka olemassaolosta en tiennyt ennen tätä päivää. Älkää edes kysykö, miten olen siis voinut sujauttaa avaimeni sinne.
 
”Meidän äiskä hukkaa hevosetkin... Onneksi Choco löytyi
eikä joutunut samaan harhaan kuin Buff-kauluri!”
 
”Teitä saattaa nyt huolettaa, miten tuo meidän emo tokenee tästä kaikesta...”

”...mutta ei hätää! Niin kuin tämän postauksen kuvista voi huomata,
niin Hupsut ovat aina valmiina silityksiin, pusuihin ja haleihin!”
Onnekkaampia syyspäiviä teille lukijoille!

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Jännä jälkitauti

Tämä postaus saattaisi käsitellä fuksiflunssan jälkeistä röhköyskää tai umpeen muurautuvia sieraimiani, mutta säästän teidät voivottelulta ja keskityn kuvailemaan ainoaa mukavaa jälktautiani: yltiöpäistä kissuttelua. Se on ilmennyt paitsi Nupun ja Jujun loputtomana vanuttamisena myös kissabloggaajien ja blogikissojen ahkerana treffailuna. Kissuttelu alkoi lauantaina Hupsuttamosta, kun luoksemme tupsahti sekä Rokkimimmien että Riiviökissojen edustajat.
 
Sekunteja myöhemmin Juju leikki jo olohuoneessa uudella, korealla sulkalelulla!
 
”Kiitos Pate, Rudi, Eddie ja Eppu! Halin tätä riikinkukkoa tosi hellästi!”

”Paitsi aina silloin, kun peto pääsee irti! Ngggh! Ärrrr!”

”Ihan kaikki räggärit eivät kuitenkaan ole yhtä hurjia kuin mä! Tsihihii!”
Nupusta ja Jujusta oli ihanaa, kun niitä kehuttiin ja ihasteltiin. Juju tutki niin innoissaan Riiviökissojen emon reppua, että toko-näytöksemme oli vähällä muuttua pelkäksi nuuskutteluksi. Onneksi pieni bordercollie muisti lopulta, miten temppuja tehdään, ja näytti niin monta ohjelmanumeroa, että pieni masu oli pian nameja pullollaan. Esittipä Nuppukin kuuluisan leijonatemppunsa ihan yks kaks yllättäen!

 
Eniten ihastusta herättivät silti Nupun nätti naama ja pörröinen häntä!

Hupsuttelun jälkeen lähdimme päivän varsinaiseen kyläpaikkaan: Amen ja Tuiken uuteen kotiin, jossa vietimme paitsi tupareita myös Amen syntymäpäiviä - ja jos oikein muistan, ei Tuikenkaan merkkipäivästä kauan ole.
 
Synttärisankari teki ”jujut” eli heittäytyi Riiviö-repun tuoksujen vietäväksi.
 
Ame kurkisti kohteliaasti myös lahjakassiin, ja sieltä löytyi
rapiseva pöllöpussi, jonka uppeluksiin oli mukava sukeltaa!
Kuvaukseen tottuneen blogikissan mielestä oli syytä viritellä kamerat esiin
ennen juhlapöytään siirtymistä.


Se olikin hyvä vinkki, sillä tarjoilut olivat ehdottomasti ikuistamisen arvoisia.


Tee maistui herkullliselta päivänsankarin tähdittämästä mukista!

Minulle oli ehtinyt tulla kova ikävä myös Tuikea, joka hieman ujosteli tällä kertaa.
Namit onneksi kelpasivat, ja pääsin silittämään myös suloista Tuikkua.
 
Kun ahkerasti seuraa pitänyt Amekin siirtyi päiväunille,
tiesimme juhlien lähestyvän loppuaan ja sanoimme heipat.

Voisi kuvitella, että sosiaalinen jälkitautini olisi jo asettunut näin suuresta määrästä kissoja ja bloggaajia, mutta mitä kissoihin ja bloggaajiin tulee, ei mikään ole tarpeeksi! Niinpä etsin maanantaina ihka uuden reitin Ilonan ja Zetorin luokse. Koska lähestyin kissakaksikkoa aivan uudesta suunnasta, seisoin tovin väärän talon rapuilla. Onneksi tulin pian tolkkuihini ja löysin tuttuun paikkaan, jonne Sofian ja Olgankin emo oli saapunut vierailulle! Oli superkivaa höpötellä ystävien kanssa ja leikittää kullanmuruja, jotka selvästi jo muistavat minut. Tällä kertaa näin Ilonan matolla selällään rapsutuksia kerjäämässä, ja pääsin itsekin neitosen samettiturkkia hipeltämään. En vielä masusta, mutta kaulasta ja pehmokyljestä kuitenkin.

 
Enkä onneksi säikytellyt ketään yskimällä!

Toivon kovasti, että fuksiflunssa jäisi pian lopullisesti historiaan, mutta sosialisoinnin otan mielelläni osaksi normaalia arkea. Kiitos siis kaikille bloggarikamuille ja kissoille mukavista tapaamisista!
 
Nuppu täällä jo miettii, kuka tulee halimaan sitä seuraavaksi!