Koiranpentukuiskuttelua

Kodissamme tykätään kaikenlaisista otuksista suihkussa partioivasta Nestori-hämähäkistä isoihin pörröisiin pötkyläkatteihin, jotka kulkevat nimillä Nuppu ja Juju. Nekin innostuvat kaikenlaisista karvakavereista, mutta työorientoituneelta kissaemolta on aivan jäänyt raportoimatta eräs episodi, joka paljasti jälleen kerran Hupsujen loistavat koirasuhdetaidot.

Kaiken A ja O on sfinksimäinen rauhallisuus.

Meille saapui joululomalla kylään kummityttöni perhe, joka oli kasvanut yhden koiranpennun verran. Pikkuinen Zorro ei ollut vielä kohdannut ainuttakaan kissaa, ja olimme kaikki sitä mieltä, että Nuppu ja Juju tarjoaisivat takuulla paitsi lempeän myös hempeän ensikosketuksen kehräävien puffieläinten maailmaan. Niinpä pikkuinen hauveli kiikutettiin Hupsuttamoon valjaissa ja valvottuna, ja siitä alkoi pitkä odotus, sillä katit olivat yllättävän pitkillä päiväunilla buduaarin puolella.

Siinä se Zorro nyt on kaikessa suloisuudessaan, 

mutta missä Hupsut?

Kissaemo oli ihastuksissaan pikku sheltistä ja sai siltä paljon pusuja ja hännänheilutuksia, mutta mitä pidemmälle visiitti eteni, sitä enemmän kuului kyselyitä kissoista, jotka oli tilattu paikalle mutta joista ei näkynyt viiksikarvaakaan. Huhuilin vienosti yläkerran suuntaan, että voisivatko katinretaleet piipahtaa sen verran näkyvillä, että Zorro saisi yhdistettyä nuuhkut naamoihin. Lopulta odotus palkittiin, kun huomasimme, että kiinnostuneen näköinen kinuskipantteri tutkaili meitä portaikon puolelta.

Pikkuinen Zorro ihan tärisi innosta, mutta malttoi antaa kissakamulle aikaa.

Juju mittaili Zorroa kuonosta hännänpäähän mutta luikahti sitten kaikkien harmiksi takaisin yläkertaan. Onneksi se kävi kuiskuttamassa jännät uutiset siskolleen, sillä jonkin ajan kuluttua itse Nuppu Nöpönenä Nöpperström tassutteli niin ikään portaikkoon, jossa se ensin katseli innosta vikisevää hauvelivauvelia ja eteni sitten olohuoneen puolelle. Kerran Nuppu säikähti - ei suinkaan Zorroa vaan rapsahtavaa paperikassia - mutta kaikkien yllätykseksi se palasi apajille entistä rohkeampana. Se oli kääntänyt koiranpentukuiskausasetuksensa kaakkoon, tepasteli hyväntuulisesti aivan Zorron eteen ja antoi sille ihanan kissapusun:

”Muisk, söpö pikku hauva! Tiesitkö, että kissat ja koirat ovat

hyviä kavereita toisin kuin elokuvateollisuudessa väitetään?”

”Ja muisk! Tässä vielä toinenkin pusu, että muistat nämä jutut.”

Kun koiranpentukuiskaus oli onnistuneesti suoritettu, Nuppu hypähti tuolille tassujaan pesemään ja näytti oikein tyytyväiseltä, syystäkin. Olihan se saanut taas uuden koiraystävän ja tehnyt hyvää työtä turhien ennakkoluulojen kukistamiseksi. Toivottavasti Zorrollekin jäi yhtä lämmin ja iloinen mieli ensimmäisistä kissakavereista, ja niitä toivomme pikkuiselle paljon lisää!

Joulu on näemmä koiranpentukuiskaajien säkenöivintä sesonkia!

Mutta kyllä täällä keväisinkin kuiskitaan! Vuh ja moi!

Rakkautta ja riippuliitoa

Nuppu ja Juju ovat tunnetusti ragdolleja eli kavereiden kesken ”räsyjä”. Harvemmin tulen sitä tavallisessa arjessa miettineeksi, sillä lajinmääritys on meidän Hupsujen kesken hyvin epämääräistä ja tehdään lähinnä koon mukaan. On ”pikku elukoita” ja ”isoja elukoita”, ja isommat tietenkin pitävät huolta pienemmistä ja ottavat niiden fiilikset ja toiveet parhaansa mukaan huomioon myös paijausbisneksissä.

Tällaista nallukkaa on ihana pitää hyvänä!

Ja tällaista myös, turha edes sanoa.

Niin suloisia ja pehmoisia kuin kullanmuruseni ovatkin, pyrin silti aina malttamaan mieleni rakkaudenosoituksissani. Vaikka minusta olisi ihanaa silittää ja pusuttaa katteja aamusta iltaan, en halua tehdä sitä koskaan yksisuuntaisesti. Niinpä olen alkanut kuunnella tässäkin suhteessa niiden toiveita yhä tarkemmalla korvalla. Silitän kisuja vasta, kun ne tulevat sitä pyytämään, ja pyydän aina lupaa syliin nostamiselle: asetan kädet kissan molemmille puolille sitä koskettamatta ja odotan, pysyykö se paikallaan vai astuuko se eteenpäin.

”Vähän kuin sylkkyliikennevalot!”

Varsinkin Juju näyttää hyvin selvästi kehollaan ja eleillään mielipiteensä: jos se astuu eteenpäin, lykkään suosiolla sylihaaveita, mutta jos se jököttää paikallaan, minulla on lupa kaapata se yläilmoihin. Maailman söpöintä on, kun Juju retkahtaa välillä täysin veltoksi käsissäni, ja tuo erittäin ragdollmainen ele saa sydämeni aina sulamaan. Juju osoittaa silloin selvästi, että se haluaa olla sylissä. Se tuntee olonsa turvalliseksi ja painaa pienen karvaisen päänsä usein kasvojani vasten. Kun läheisyyttä on ladattu tarpeeksi, pikkukissi ottaa pontevamman asennon ja haluaa, että lähden liikkeelle ja kuljetan sitä ympäri taloa niin, että se saa katsoa ikkunoista ulos, tarkastaa kaikki hyllyt ja kurkistaa jopa jääkaappiin. Ja kun se haluaa lopettaa, lasken pienen riippuliitäjän heti turvallisesti maanpinnalle.

”Isikissi on liikenteessä samoilla säännöillä!”

”Ja ihan parasta on, kun systerikin joskus pyytää luvan
ennen kuin käyttää mua tyynynä.”

Sukka vai häntä?

Tänä vuonna kesästä pystyi venyttämään poikkeuksellisen pitkän, mutta nyt syksy näkyy paitsi puissa ja pöpeliköissä myös Itäisen Hupsuttamon lämpötiloissa. Katit ovat alkaneet kasvattaa turkkiaan, ja meille ihmisille on ilmestynyt tassuihin vakiovarusteena villasukat. Niitä puetaan usein kahdetkin päällekkäin, enkä malta odottaa, milloin pääsemme pelaamaan  lempipeliämme, joka on nimeltään ”Sukka vai häntä?” 

Arvaatte varmaan, kumpi tässä etualalla lekottelee.

Pelin säännöt ovat varsin yksinkertaiset: Aina kun jompikumpi meistä huomaa, että oven takaa pilkottaa jokin tumma pitkä pötkylä, kuuluu toiselta kysyä ”Sukka vai häntä?” Kerran peli meni erityisen kiinnostavaksi, kun arvaaminen alkoi hännästä mutta päätyi sukkaan - kunnes sukka olikin vähän myöhemmin hävinnyt ja saimme pitkän nenän.

Kukapa olisi arvannut, että siihen villasukkaan
oli ruuvattu kiinni ihana pikku söpöliini!

Kuohkeat koivet

Nuppu on tunnetusti puffahtava kissa. Pörröinen hahtuvaisuus on sille hyvin luontaista, mutta eipä turkki täysin itsestään pöffähdä, vaan se vaatii muutamia huoltotoimenpiteitä. Hellin tai ainakin hassuin niistä on mielestämme kalkkunankoipien karstaus, jonka toistuvuudesta Nuppu pitää itse huolen.

”Takut veks vaan, iskä!”

Joka ilta hammasharjauksen jälkeen Nuppu sanoo ”Mih!” ja lähtee kipittämään villahousut viuhuen olkkarin puolelle. Se hyppää kahdella sujuvalla loikalla pöydälle ja kellahtaa totaalisen nurin niskoin. Silloin jonkun (mieluiten isikissin) on kiiruhdettava salonkiin marsuharja kourassaan ja harjattava Nuppu joka puolelta. Kissaneitosta voi pyöritellä vapaasti pöydällä, jotta kainalot, kyljet ja masu saadaan siloisiksi. Tärkeintä on kuitenkin hoidella niin sanotut kalkkunankoivet. Nuppu venyttää takakatassunsa pystyyn ja odottaa, että sitä tuetaan kädellä samalla, kun villahousut ja hännänalunen harjataan huolellisesti. Sama toistetaan toisen kalkkunankoiven kohdalla tyytyväisen kehräyksen saattelemana. Sitten Nuppu onkin valmis yöpuulle tai vaikkapa Miss Ragdoll World -kuvauksiin.

”Nuppu ompi kaikkein kaunein, Nuppu ompi pöfföisin...”

Nuppu ja Juju arpovat uuden heppakirjamme!

Moni asia on muuttunut pienten räggärien arjessa, kun eloa Itäisen Hupsuttamon maalaisredsidenssissä on takana jo puolitoista vuotta. Tilaa on temmeltämiseen, ja päivittäin voi tutkia niin sivu-ullakkoa, kellaria kuin omaa pihaakin. Vieraita käy kylässä tuhat kertaa enemmän kuin kaupunkikodissa, eikä aikaa ole jäänyt bloggaamisellekaan yhtä paljon kuin ennen. Kattien tehtävälistalta löytyy kuitenkin paljon myös tuttuja elementtejä, esimerkiksi emon inspiroimista kirjoittamisen pariin ja pitkämielistä muusailua lämpiminä iilimatoina mamman jalkoja ja kylkeä vasten, kun korvissa kaikuu läppärin tasainen nakuttelu. Meidän blogimme parissa pidempään viihtyneet tietävätkin, että Nupun ja Jujun kanssa on kirjoitettu jo yhteensä kuusi romaania, ja elokuussa ilmestyi seitsemäs!

”Me haudottiin ideaa tosi pitkään, ja tällainen kirja siitä lopulta kuoriutui!”

Sonja ja kadonnut ratsastaja on yhdeksäsluokkalaisesta Sonjasta kertovan sarjan neljäs ja näillä näkymin viimeinen osa. Sarjan ensimmäinen osa Sonjan hevoskesä julkaistiin 2013, ja se oli esikoisromaanini. Nuppu ja Juju olivat tuolloin alle vuoden ikäisiä vaaveja, mutta ne työstivät silti ahkerasti ihka ensimmäistä käsikirjoitustani. Kymmenen vuoden aikana on tapahtunut kaikenlaista, ja uutta Sonjaa kirjoittaessani tuntui jännältä huomata, miten paljon olen itsekin muuttunut ja oppinut eläimistä ja elämästä muutenkin. Vaikka Sonja-kirjoissa tapahtuu aina jotain jännittävää, itselleni on noussut tärkeimmäksi teemaksi eläinten kuuntelu, ja siitä suurin kiitos menee Nupulle ja Jujulle. Ne opettavat minulle joka päivä, miten herkkiä ja viisaita olentoja eläimet ovat, ja miten tärkeää on olla niille läsnä. On ollut silmiä avaavaa, miten nokkelasti Nuppu ja Juju näyttävät ja kertovat asioita, kun niitä ihan oikeasti kuuntelee. Aika usein Jujulla kylläkin on ehdotuksena, että voisin kouluttaa sitä ja antaa nameja - se johdattaa minut namikaapille tai alkaa yhtäkkiä pujotella omasta ideastaan jaloissani niin, että olen mennä nenälleni - mutta se osaa myös kertoa muita asioita, esimerkiksi jos on lukinnut Nupun oven taakse eteiseen ja jonkun täytyy käydä avaamassa ovi ja vapauttamassa systeri.

 

Kaveria autetaan aina, se nyt on selvää!

Olen myös oppinut kissojen kanssa, miten tärkeää on antaa eläimillekin vapaus valita. Aina ei tarvitse mennä ihmisen agendan mukaan, eikä eläin silloin ajattele, että ”Hähää, annoit periksi kerran, joten nyt tämä ei onnistu ikinä”, vaan valinnan mahdollisuus kasvattaa luottamusta ja helpottaa yhteistyötä. Juju ei esimerkiksi oikein tykkää hammaspesusta, vaikka tuleekin aina iltaisin sitä namien toivossa pyytämään. Meillä on kuitenkin sopimus, etten pese hampaita ennen kuin Juju on valmis ja ilmoittaa sen tökkäämällä harjaa kuonollaan. Silloin poitsu on kasannut itsensä toimenpidettä varten ja antaa minun pestä hampaat - ja saa toki herkun palkinnoksi. Nuppu ei voi syödä nameja, mutta sen kanssa on toisenlainen sopimus: jos Nuppu töpsöttää hammasharjan nähdessään pois, en koskaan mene sen perään. Vain muutamana iltana hampaat ovat jääneet pesemättä, sillä yleensä Nuppu tulee vähän myöhemmin ilmoittamaan, että nyt olisi olisi hyvä hetki. Palkaksi typsykkää leikitetään sen lempilelulla ja ollaan seurana ruokakupilla.

”Haluatteko kuulla meidän uudesta romaanista otteen kohdasta,
jossa Sonja kuuntelee samaan tapaan fiksua Kraakku-ponia?”

(Sitaatti kirjasta ”Sonja ja kadonnut ratsastaja”
© 2023 Satu Heimonen ja Kustannus-Mäkelä)

Nuppu ja Juju ovat vaikuttaneet uuteen Sonja-kirjaan myös hyvin konkreettisesti niin, että kirjaan putkahti kaksi rescue-kissaa, joiden piirteistä saattaa löytyä jotain tuttua. Sonja ei ole tottunut kissojen hoitamiseen, joten kissoilla on paljon työsarkaa, kun ne alkavat kouluttaa uutta sijaisemoaan.

 

”Mennäänkö tuohon sohvalle ja luetaan vähän lisää niistä meidän kirjakissakamuista?
Se kohta, missä ne on ekaa yötä Sonjan luona. Emolla on vilkas mielikuvitus...”

(Sitaatti kirjasta ”Sonja ja kadonnut ratsastaja”
© 2023 Satu Heimonen ja Kustannus-Mäkelä)

Toivon, että osasin kirjoittaa Sonja-tarinaan kivan päätösosan. Tuntuu, että kaikki sarjan hahmot ja eläimet elävät yhä päässäni ja varsinkin sydämessäni, ja olo on haikea, koska en heihin luultavasti enää palaa. En käy enää ratsastamassa juuri koskaan, mutta kaipaan kuitenkin kovasti hevosten pariin, ja onneksi pääsen välillä Nupun ja Jujun heppaserkkuja nuuhkimaan ja paijailemaan. Se on minulle mieluisinta heppapuuhaa, ja tässä kirjassa Sonjakin etsii itselleen luontevinta tapaa olla hevosten kanssa. Vaikka hevoset ovatkin pääosassa, ei lukijalta vaadita hevoskokemusta tai edes sarjan aiempien osien lukemista. Tämä on oma tarinansa, jossa selvitetään, mihin ratsastaja katoaa kesken keväisen maastoretken. Jännitystäkin on siis luvassa!

Sonja-sarjaa on julkaissut Kustannus-Mäkelä,
ja sarjan kannet on kuvittanut Siru Salmenniemi.

Olemme perinteisesti arponeet täällä blogissa yhden Sonja-kirjan, jonka lähetän voittajalle, ja mukaan saa toivoessaan omistuskirjoituksen, niin myös tälläkin kertaa. Arvontaan voit osallistua kommentoimalla tätä postausta joko täällä blogissa, Instagramissa (@nuppujajuju) tai Facebookissa (@ Nuppu ja Juju). Arvomme katinpalleroiden kanssa voittajan viikon päästä sunnuntaina 22.10.2023 kello 16. Olisipa kiva kuulla, millaisia eläinaiheisia tarinoita toivoisitte, että Hupsuttamossa kirjoitettaisiin seuraavaksi. Vastaan myös mielelläni kaikkiin kirjoittamiseen ja kirjaan liittyviin kysymyksiin!

Onnea matkaan! Ja jos Onnetar ei ole suotuisa mutta haluaisit lukea
tarinan, niin Helsingin kirjamessuilta (26.9.-29.9.2023) voi ostaa
kirjaa messuhintaan, ja toki sitä voi tilata kustantamon nettisivulta
tai kirjakaupoista - sekä tietenkin lainata kirjastosta!

Yksitoista kautta kymmenen!

Tänään oli taas yksi kesän ihanimmista päivistä, sillä heinäkuun ensimmäisenä vietetään aina iki-ihanan Nuppu-palleron synttäreitä. Halusimme antaa Nupulle ekstrahuomiota heti aamusta, mutta laulua, paijausta ja ylitsepursuavia kehuja sisältänyt onnittelukimara taisi olla tällä kertaa vähän liikaa. Kattineitonen nimittäin katsoi meitä epäluuloisesti, inahti ja töpsytteli kiireisin askelin pöydän alle. Pahoittelin kovasti sekaannusta: Ei ole monta viikkoa siitä, kun Nuppu kävi terveystarkastuksessa, ja se varmasti ajatteli, että poikkeava käytöksemme enteili jotain ihan muuta kuin suurta synttärihulabaloota. Vakuutin kuitenkin Nupulle, että päivästä tulisi ihana ja viettäisimme sitä ihan vain iisisti kotosalla.

”Paree ois”, Nuppu sanoi ja loi minuun sen verran tiukan

katseen, että päätin ojentaa sille ensimmäisen lahjan.

 

Hihittelin, että Nuppu sai peilin, mutta päivänsankari

ei selvästikään ollut vielä humoristisella tuulella.

Niinpä jätimme sen päiväunille uuden tyynyn kanssa

ja lupasimme, että illalla olisi vuorossa ihanat bileet!

Nupuski vetelikin makeat unet ja heräsi iloisena ja valmiina juhlimaan!

”Oi, kiitos emo! Oonkin aina halunnut matkustaa 

kuumailmapallolla maailman ympäri!”

”No ei vaiskaan! Nuohan on niitä sun vessapaperikukkia,

jotka kukkivat kaksi päivää nätisti, lerppuvat sitten viikon,

ja loppukesä meneekin mukavasti terälehtiä keräillessä...”

”Mutta hei! Mikäs kiva höyhenpallero siihen lehahti?

Paljon hauskempi kuin ne pihalla riekkuvat varikset,

jotka nykivät kylttejä ja kellivät kukkapurkissa.”

”Tämän tipun kanssa kelpaa vetää vaikka

cha cha chata. It's crazy, it's party!”

Kun Nuppu oli tanssinut pöydällä kuin kissanpentu konsanaan, oli aika siirtyä viralliseen synttärikuvaukseen.

 

”Tuutko, Nuppu, ihan pikkusen lähemmäs sun synttärikukkia? Näyttäisi kivemmalta.”

”Parempi näin, mutta mites, Nuppu, jos katsoisit vielä kameraan?”

”Ei hännällä katsota, vaan kuonopuoli nyt mamaa kohti!”

”Näyttääkö Juju mallia?”

 

”Just noin! Asettelusta 5/5 ja papukaijamerkki siitä hyvästä,

että nenukin on nätisti sävy sävyyn kukkasten kanssa.”

”Hyvä, Nuppuuuuu!!! Tästä 6/5, koska hymy on niin säteilevä!” :-D

Onnea meidän ihana, hassu, lempeä, empaattinen ja tomera kullanmuru! <3

Yksitoista vuotta jo, mutta hupsutusta ja touhua riittää entiseen malliin.

Jos huomenna paistaa aurinko, niin lähdetään taas pörröhäntäseikkailuun!

PS. Pahoittelut kuvatekstien fonttivälistä. Niitä oli ihan mahdoton saada kohdilleen, mutta palaamme fiksailemaan niitä pian. Onko teillä muilla ollut ongelmia Bloggerin kanssa?

Kevättä tassuissa!

Aika on hassu juttu, sillä toisaalta se rientää kuin huippuunsa viritetty gepardi, mutta toisaalta talvikuukaudet ovat mataneet kaulaa myöten lumessa jo ikuisuuden. Nuppua ja Jujua se ei ole niin haitannut, sillä ne ovat voineet nautiskella lämmöstä niin pönttöuunin äärellä kuin henkilökunnan välittömässä läheisyydessä. Jujusta varsinkin on tullut todella taitava asettelemaan emoa oikeaan paikkaan ja oikeaan asentoon: ei jää epäselväksi, mitä Juju haluaa, kun se alkaa hyöriä ympärilläni määrätietoisen näköisenä ja kaapii sohvaa ja vilttiä. Sitten se lähestulkoon taivuttaa jalkani koukkuasentoon, heittää viltin niiden päälle ja mönkii autuaana telttamajoitukseen päiväunille. Ei ole kerta tai kaksi, kun olen osallistunut työpalavereihin erittäin epäergonomisessa mutta sitäkin lämpöisemmässä asennossa, varsinkin kun välillä teltassa on loikoillut toinenkin karvapatteri. Ja jos se ei ole teltassa, se on iilimatona kylkeäni vasten.

 

Saanko esitellä: Lämmin...

  

...ja Tosi Lämmin!

 

Kevään saavuttua työpiste on näyttänyt välillä tältä.

Katit ovat toki tehneet talven aikana paljon muutakin kuin köllötelleet. Meillä on tullut nyt täyteen reilusti yli vuosi täällä Itäsen Hupsuttamon maalaismaisemissa, eivätkä suuret tilat ole menettäneet viehätystään: Kissat juoksevat päivittäin häntä putkella kerroksesta toiseen niin, että töminä vain kuuluu. Vaikka Nuppu laskeutui portaat pitkän aikaa pienillä rauhallisilla pupuhypyillä, sekin osaa nykyään lönköttää ne alas vauhdikkaasti ravaten, vaikka henkilökuntaa vähän kauhistuttaa.

 

Nuppu on todellinen yläkerran typykkä, kun taas Jujun valtakuntaa on ihan koko talo.

Kaikkein hauskinta kissoista on lähteä tutkimusmatkalla kellariin, jossa on koettu muutamia ikimuistoisia seikkailuja. Itäisen Hupsuttamon alkuaikoina Juju onnistui luikahtamaan sinne omin päin, ja olin aivan kauhuissani, kun en löytänyt sitä mistään. Lopulta tajusin mennä etsimään sitä kellarista, ja saunan oven alta minua puikahti vastaan iloisen näköinen Juippi, joka ei yhtään ymmärtänyt, miksi jälleennäkemisemme oli niin riemukas. Toisella keralla meni aivan toisinpäin: minä olin tietämättäni hävinnyt Jujulta, ja suihkussa vähän säpsähdin, kun näin silmäkulmassani vilauksen jostain karvaisesta toffeelaikukkaasta otuksesta, joka tuli minua etsimään. Samassa tajusin toisen ei-niin-hauskan asian: olin unohtanut pyyhkeeni yläkertaan. Yritin neuvoa Jujua hakemaan minulle pyyhkeen tai hälyttämään edes apua, mutta se vain katsoi minua ovensuusta veijarimaisen näköisenä ja töpötteli korrektisti toisaalle, kun kääriydyin läpimärkänä collegepaitaani.

”Ja arvatkaapa oliko se viimeinen kerta, kun mama teki saman mokan?
No eipä tietenkään, joten nyt sillä on aina varapyyhe siellä kellarissa.”

Kellariakin kivempi paikka Jujusta on kuitenkin yläkerran
sivu-ullakko. Harmi vain, että isikissiltä on vähän väliä ”avain hukassa”,
eikä sinne pääse läheskään joka päivä.

Justus-marakatti on harrastanut myös puiden latvoissa kiikkumista...

...remontointia...

 

...petaamista...

 

...ja ulkoilua! Eikä tämän kissan ulkoiluttaminen ole paikallaan seisoskelua,
vaan emokin saa laittaa kunnolla töppöstä toisen eteen pysyäkseen vauhdissa.

 

Kevään superiloinen asia on, että Jujulle on kertynyt niin hyvin
painoa, että valjaiden masuhihnaa täytyi höllentää!

 

Myös Nufnuf on käynyt tekemässä lumeen söpöjä tassunpainanteita.

 

Lentomatkailukin on ollut taas keväällä in, sillä emo tilasi netistä jotain epäoleellista, jonka mukana tuli kuitenkin Jujulle jotain erittäin oleellista eli hieno lentokone:

 

Stuertteina on nähty niin iskä kuin emokin mutta myös Mummi Poppanen!

 

Kävi nimittäin niin, että emo (kuvassa) lähti työmatkalle
 Bolognaan ja tassutteli sieltä vielä (luotijunalla)
Roomaan isikissin kera lomalle. Ihan ilman kisuja!

Nupulla ja Jujulla oli onneksi kivaa mummin ja kummisedänkin seurassa, ja nyt pääsiäislomalla olemme sitten paikkailleet yhteisen ajan aukkoja olemalla entistäkin tiiviimmin yhdessä.

Toivottavasti teillä kavereillakin on ollut
ihanan untuvainen ja aurinkoinen pääsiäinen! <3

Loppuun vielä pahoittelut siitä, että bloggaaminen on jäänyt niin vähäiseksi. Yksi syy on ollut se, että Hupsuttamossa on taas kirjoitettu kirjaa. Olemme aina perinteisesti raportoineet, kun Nuppu ja Juju ovat onnistuneet muusailemaan uuden käsikirjoituksen, ja nyt sellainen on taas putkessa. Sonja-hevoskirjasarjan näillä näkymin viimeiseksi jäävä osa ilmestyy elokuussa, ja tässä siitä vähän jo esimakua Kustannus-Mäkelän katalogista:

Nuppu ja Juju ovat jälleen kerran pitäneet emon lämpöisenä ja tyytyväisenä kirjoitusprosessin ajan, ja niiden vaikutuksesta tähänkin tarinaan ilmestyi sivuhenkilöiksi mitäpä muita kuin kissoja! Kerromme sitten elokuussa kirjasta lisää ja järjestämme arvonnankin, jos sarjan ystäviä yhä löytyy! :)

Ripsuvaa pääsiäistä vielä kaikille ja onnellisia kevätpäivä! <3