maanantai 29. syyskuuta 2014

Hupsujen koulukuvaus

Sain pari viikkoa sitten hyppysiini mainoslippusen, joka vaikutti kamalan kiinnostavalta. Siinä kerrottiin, että paikallisessa Mustissa ja Mirrissä järjestettäisiin pian lemmikkien koulukuvaus. Taustan ja teeman saisi valita karvaturriinsa sopivaksi, ja kuvasta voisi teettää kaikkea avaimenperistä canvas-tauluihin. Näin heti sieluni silmin, kuinka siemailisin palavereissa kahvia iki-ihanasta Nuppu-mukista ja kaivaisin iPadin esiin trendikkäästä Juju-olkalaukusta. Kotimme seinää koristaisi pian suunnaton kissakollaasi, ja joulun tietämillä sukulaiset ja tuttavat saisivat kaksikostamme taidekortteja, joiden pikselit olisivat kerrankin kohdillaan. Mahdatteko arvata, minkä virheen kuitenkin tein seuraavaksi? Aivan. Kerroin suunnitelmasta Nupulle ja Jujulle, vaikka en ollut miettinyt, ehtisinkö edes kuskata niitä kyseisenä päivänä ostoskeskukseen jonottelemaan sadantuhannen muun yhtä fotogeenisen karvakerän kanssa.

Ottaisimme tällaisia Nuppu-laukkuja kolme kappaletta,
ja koirahan tulee kai kaupanpäällisenä?

Iskälle valkattaisiin kuvastosta tällainen Juju-lamborghini ovelle ajettuna.

Kun Nupulle selvisi, ettei mallikeikkaa tulisikaan, alkoi kamala vikinä. Sain osakseni mihhausta, minkutusta ja komentavaa ininää. Toisaalta viesti saattoi liittyä osittain ruoka-aikaan ja raksuihin, mutta tulkitsin sirkutukset myös aiheellisena kritiikkinä koulukuvauksen peruuntumisesta. Niinpä lupasin järjestää kissoille yhtä hienot kuvaukset kotioloissa. Kamerana toimisi hitaasti runksuttava, parhaat päivänsä nähnyt älypuhelin, valaistuksesta vastaisi yksinäinen olohuoneen jalkalamppu, ja taustalle virittäisimme vanhan eteisverhon.

Hyvä on, eihän tämä ole sama asia kuin se ostarin hieno eläinkuvaus,
mutta neiti huippumalli voisi silti näyttää suopeampaa naamaa.

Jujukin löi kapuloita rattaisiin minkä kerkesi. Onneksi kuvaajan taskusta löytyi murennettuja
kananameja. Jujun vastaveto olivat pitkät tassut, joilla namit ronkittiin nousematta tyynylle.

Kuvaaja yritti uutta näkökulmaa ja viritti taustaverhon sohvalle. Ei ollut hyvä sekään.

Kun emolta meinasi tirahtaa pettymyksen kyynel, toinen malleista (tuo pikku mamis)
hätääntyi ja alkoi tuottaa freimi toisensa perään hengästyttävän upeaa materiaalia!
Juju lupasi poseerata nätisti, jos en naurata. Kuka nyt haluaisi
itsestään kuvan, jossa posket hytkyvät ja silmäluomet lurpsuvat!

Nupullekin tuli kiire ottaa osaa kuvauksiin. Tässä otoksessa vertaillaan
aristokraattisia profiileita. Vai lensikö kuvausstudioon naakka?

Se on naakka! Miksi se istuu kattokruunussa?
Vaihtaisi samalla ne simahtaneet lamput!

”No nyt se nokkii emon sohvatyynyä. Ettei vain jättäisi sinne mitään epämääräisiä terveisiä.”

Lopulta 50 % kuvattavista hahmotti, missä kamera tai ainakin kuvaaja on!

Nuppu ei koko koulukuvauksen aikana lämmennyt touhulle pätkääkään.
Ymmärrän kyllä, että sille jäi raksu pahasti hampaankoloon. Ehkä vielä
jonakin päivänä Nuppu-neiti saa toteuttaa unelmansa ihan oikeasti.

Kuvaukset päättyivät silti onnellisiin tunnelmiin. Tärkeintä ei ole linssiluteilu
vaan oma veli, joka lohduttaa silloin, kun emo mokaa mallikiertueen.


Koska kuvaukset kestivät kauan, materiaalia tuli monen filmirullan verran. Latailemme ennen näkemättömiä kuva-aarteita Facebookiin, jonne pätkähtää vielä tämän illan aikana ”Koulukuvat”-kansio. Toistaiseksi emme ole keksineet, kuinka halukkaat voisivat tilata sieltä esimerkiksi tarrakuva-arkin, mutta jos oikea asetus löytyy, ruksimme sen ilman muuta.

Onko kukaan teistä lukijoista käynyt ihka oikeissa kuvauksissa? Nuppu olisi hurjan kiinnostunut kuulemaan kokemuksistanne.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Kissafyssarien vastaanotto


Olen keskittynyt viime aikoina fysiikan lakien kumoamiseen eli oikeaoppisen juoksu- ja kävelyasennon treenaamiseen. Ei ole täysin sama, missä kulmassa läväytän räpyläni maahan, vaan kaiken täytyisi tapahtua juuri oikealla tavalla, jottei jalkakaareni kipeytyisi. Mallia olen yrittänyt ottaa Jujusta, joka liikkuu kuin pörröinen sporttigaselli. Sen askel on pitkä, lennokas ja joustava. Lantion tuesta en osaa sanoa, mutta voin vain olettaa, että sitä löytyy. Jujun syvät vatsalihakset ovat luultavasti silkkaa terästä, akillesjänteet joustavat kimmoisina eikä lihaskireyttä löydy. Mikä on Jujun salaisuus? Luulen, että se on joogaliike nimeltä bratwurst-tervehdys:

Liike aloitetaan täydellisen rentona bratwurstina:
Makaa pöydällä niin pitkänä pötkönä kuin suinkin osaat!
Venytä vielä aste lisää niin, että yletyt pöydän reunan yli.
Avaa silmäsi ja tervehdi lattialla joogaavaa ystävää tai emoa.
Kyyristelevä kontio on liike, joka pyöristää
kivasti selän nikamia ja vahvistaa eturaajoja.

Urkkivassa kirahvissa loihditaan vartaloon
miellyttävä mutka ja tyydytetään samalla
loputonta tiedonnälkää.

Vaikka fysiologiasta puhuttaessa katseeni kiinnittyy aina ensimmäiseksi Jujuun, kodissamme on myös toinen kissa, joka haluaa jakaa vinkkejä notkeampaan elämään. Se on venyttelystään ja joogataidoistaan tunnettu kaunokainen, Nuppu. On ilman muuta ok ottaa siitäkin mallia, mutta sivustomme ei kanna minkäänlaista vastuuta harjoitusten jälkimainingeista tai fysioterapeuttisesta oikeaoppisuudesta:

Nyököttävässä Quasimodossa on tärkeintä saada aikaan
mittava niskakyömy. Paina päätä ponnekkaasti eteen ja alas.
Asanan oppii hyvin esimerkiksi tietokoneella kökötellessä.
Sohvasuukotus sopii varsinkin todellisille sohvaperunoille.
Siinä hiljennytään kunnioittamaan tätä laiskuuden tyyssijaa.
Yllätetty kenguru ei vaadi lainkaan vatsalihaksia,
sillä tässä liikkeessä luotetaan totaaliseen
ryhdittömyyteen. Olennaista on jalkojen riittävän
suuri haara, koska muuten töpöjalkainen
 kenguru kellahtaa hetkessä kumoon.
Leuallaan kenottava toukka on yksi Nupun lempiasentoja.
Se ei kuitenkaan jaksanut itse demonstroida liikettä
vaan pyysi avuksi ystäväänsä, Idän pikajunaa.
Juju päätti session ryhdikkääseen poseeraukseen,
mutta Nuppu ei joko A) ymmärtänyt, milloin pitää
lopettaa tai B) oli joogannut itsensä umpisolmuun.
Varmaa kuitenkin on, että valitsi minkä tahansa
joogamuodon, lopputuloksena on euforinen rentous!

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Hupsujen syysmuotishow

On täysin perusteltua, miksi Hupsu ja tosi höpsö ei ole muotiblogi. Tärkein syy on se, että Nuppu ja Juju elävät elämäänsä täysin nakupelleinä, joten päivän asuissa ei olisi kovin paljon variaatiota. Toisina päivinä itse kunkin turkki sojottaa enemmän ja toisina vähemmän, mutta vaatisi hyvin harjaantuneen silmän erottamaan muita vivahde-eroja. Toinen este muoti- ja life style -bloggaukselle on emon täydellisen nolo epätrendikkyys. Nuppu ei voi ikityylikkäänä fashionistana ymmärtää, mikä on mennyt pieleen, kun emoon ei ole kahden vuoden aikana vielä tarttunut ripaustakaan muotitajua. Eilenkin emo shoppaili ostoskeskuksessa, eikä mukaan tarttunut mitään etäisestikään uskottavaa. Vai mitä tuumaatte tästä ”löydöstä”, joka sai emossa aikaan ihastunutta hihkuntaa?

Jujusta emon uusi jumppapaita on ihana ja jotenkin tutun oloinen.
Mitä sitten, että se löytyi H&M:n lastenosastolta, vaikka emo
ei ole lapsi tai teini vaan iän puolesta muka hyvinkin aikuinen!

Nuppu oli nolona emon ostoksesta. Sen mielestä olisi tyylikkäämpää, jos emo
ostaisi Burberryn jakkupuvun, sitoisi tukan klassiselle nutturalle ja sipsuttaisi
toimistolle Manolo Blahnikin korkkareissa niin kuin Carrie Bradshaw konsanaan.


Emon piti oikeasti ostaa eilen kumisaappaat, sillä ensi viikoksi on luvattu sadetta ja vanhoissa, Barbapapan-värisisissä kalosseissa on reikä. Koska sopivan villejä saappaita ei löytynyt, emo jatkoi muita ostoksia intuitionsa ohjaamana ja hankki jälleen uuden syyspipon. Ostos oli kaikin puolin järkevä, sillä syyskuu lähestyy jo loppuaan eikä ensimmäisiin pakkasaamuihin ole enää kauan. Vanhoja päähineitä on toki kaapin täydeltä, mutta jokaisella on omat heikkoutensa, ja se hyväksyttäköön. Nuppu kieltäytyi ensin yhteistyöstä ostosten esittelyssä mutta sitten ajatus muotibloggauksesta alkoi hieman kutkuttaa sitä. Niinpä sain lopulta kokonaista kaksi kattia kanssani runwaylle esittelemään tämän syksyn hattumuotia. Tässä silmien täydeltä hupsujen, tosi höpsöjen ja täysin trendittömien syysmallistoa, var så goda:

Nuppu leikkii tässä kuvassa mainostavansa uutta kissanpetiä, koska se kirpaisisi vähemmän.
Totuus kuitenkin on, että kyseessä on emon pakkassäiden pelastus: nallepäähine,
jossa on mukana myös kaulaliina ja lapaset. Ostettu aikoinaan Münchenistä.

”OMG!” Nuppu huudahti, kun esiin kaivettiin viime kevään suosikkipäähine.
On sula ihme, että emolla on ylipäänsä enää työpaikka ja ystäviä.
Ja tässä sitten on se uusin härveli! Nuppu niin toivoisi, että emon pää olisi isompi eivätkä
nelivuotiaiden lasten pipot mahtuisi siihen. Vai onko pieni pää ja pienet aivot syy sille,
ettei emo millään ymmärrä edes trendikkyyden alkeita?
Juju rakastaa onneksi mamaa, oli sillä päässään mitä tahansa! <3
Nupullekin tuli kiire tunnustaa, että onhan emo emo,
vaikka välillä vähän muotiasioissa apua kaipaisikin.
Liika on kuitenkin liikaa! Nuppu päätti esittää kuollutta,
jotta kaikki ymmärtäisivät, ettei sillä ole pipovalintaan
osaa eikä arpaa. Vai onko pupu sittenkin Nuppusen mieleen?!

maanantai 15. syyskuuta 2014

Suuri sunnuntaihellytys


Juju ei ole mikään mielensäpahoittaja, mutta perjantaina pieni, pirteä kissapoikani harmistui toden teolla. Sen laskujen mukaan edessä piti olla viikonloppu suukkoineen, leikkeineen ja lällytyksineen, mutta yhtäkkiä yläkomerosta laskeutuikin suuri, punainen peto, joka on ennenkin ahminut sisuksiinsa emon vaatteita ja kosmetiikkatuotteita. Jälleen kerran se veti masunsa piukeaksi tavaraa ja kehtasi sitten pummata kyydin ties minne päin Suomea emon heiveröisillä hartioilla. Jujun suunnitelmat menivät kerta heitolla uusiksi. Villasukkapainin ja linnustuksen sijaan tiedossa olikin viikonloppu kolmantena pyöränä iskän ja Nupun seurassa.


Juju on oikea maman pikku ritari. Se yritti viimeiseen asti punkea itsensä punapedon vatsalaukkuun,
jotta pääsisi reissulle mukaan. Loppujen lopuksi matkaan lähti vain ritarin uljas ratsu.

Rautatieaseman edustalla käteeni tuikattiin näyte
uudesta Yuju-juomasta, ja ajattelin, että se lievittäisi ikävääni.
Avasin Yujun heti junassa, mutta se ruikkasikin marjaista
vilvoitusjuomaa farkuilleni! Oikea Juju ei ikinä tekisi niin!

Kotosalla Juju-mussukan elämä yritettiin pitää raiteillaan, vaikka mama olikin viikonlopun poissa. Kissat saivat jopa erityispassin, joka avasi niille pääsyn yön ajaksi makuuhuoneeseen. Niille oli myös järjestetty niin vauhdikkaat pyjamabileet, että Juju oli villiinnyksissään jopa sytyttänyt kattokruunuumme valot!

Mitenkö se on mahdollista? Ihan helposti, kun painaa vain tassulla tuosta katkaisimesta.

Töps vain, ja valkeus tuli! Tosin vain joka toiseen lamppuun...

Sunnuntai-iltaan mennessä mielensäpahoittajasta oli kehkeytynyt taas varsin hilpeä pieni katti. Ja voi sitä onnea, kun emokin vielä tuli kotiin! Juju ei tiennyt, miten se osoittaisi rakkauttaan. Se nuuskutti kasvojani ja vaatteitani (joissa tuoksui niin kummipupu kuin ransumaisen suloinen tuttavahauvakin), pöykkäili hellästi jalkojani ja seurasi minua pikkuruisen magneetin lailla kaikkialle. Tunsin lempeän tuijotuksen koko illan ja sain viereeni maailman pehmoisimman pikku painautujan. Siitä hoksasin, että oli sopiva hetki ottaa harjoitteluun temppu, josta olen haaveillut pidemmän aikaa...

Juju lupasi tehdä ihan mitä emo ikinä vain toivoo. Kunhan saisi vähän nameja palkinnoksi.
Voisikos herra söpöliini mitenkään toteuttaa sen suuren hellytystempun,
joka ei ole koskaan vielä onnistunut?
No joo, tämäkin on aika söpöä, lämmintä ja ihanaa... Mutta mites ne takatassut vielä?
Noin juuri! <3 Nyt emolla on sylissä oma pieni Juju, ja sydän on ihan löllönä onnesta.
Rahalla ei saa onnea, mutta joskus siihen riittää pari pakastekuivattua kanapalaa!