Jujun synttärit ovat tehneet tuloaan jo hyvän aikaa ja niitä on odotettu hurjan innokkaasti. Viimeksi eilen illalla mietin, mitä kivaa keksisin pienen pojan päänmenoksi, kun se täyttäisi aamulla yhdeksän vuotta. Aamuun mennessä olin kuitenkin autuaasti unohtanut, millä planeetalla asuin ja mitä päivää elettiin. Juju yritti vinkata minulle juhlapäivästään istumalla vienosti kahvinkeittimen ääressä, mutta olin niin silmät sikkurassa ja pää unenpöpperössä, että pusuttelin sitä vain tuttuun tapaan ja nostin sen sitten arkipuunaukseen Hipsun hiusstudiolle. Vasta kello 9:04 puhelimeeni kilahti viesti, joka säpsäytti minut todellisuuteen:
Miten upean kortin kummityttöni olikaan piirtänyt Jujulle! <3
Hiippailin keittiöön hiljaa kuin ninja, muilutin tonnikalanamiputkilon mukaani ja palasin takaisin makkariin. Sitten polvistuin sängyn päätyyn, nostin vähän päiväpeittoa ja kajautin ilmoille ”Paljon onnea vaan”. Juju alkoi hurista ja kiemurrella, ja olisittepa nähneet, miten kiire sille tuli kääntyä selkäkiehnäysasennosta takaisin tassuilleen, kun se huomasi tonnikalanamit. Se nassutti onnellisena yllätysherkkuja, ihasteli vasta saapunutta korttia ja pönkkäili sekä minua että puhelinta kovin kiitollisena. Sovimme, että juhlat jatkuisivat mukavissa merkeissä työpäivän jälkeen, ja sen aikana päässäni muotoutuikin teema tämän vuoden juhliin. Arvaatteko alla olevasta kuvasta, mikä se on?
Täysimittainen agilityrata, johon kuuluu jopa musisointipiste... Eiväthän tällaisesta tykityksestä selviä kuin...
...oman elämänsä bordercolliet!
Kun Juju oli taituroinut agilityradan monta kertaa läpi niin vauhdikkaasti, ettei kameraan tallentunut ainuttakaan tärähtämätöntä kuvaa, oli sopiva hetki ottaa puheeksi eräs iki-ihana söpönöpöjuttu, joka sai emon päätymään bordercollie-teemasynttäreihin. Syy ei ole nimittäin vain se, että Juju on aina fanittanut niitä ja luultavasti omaa ainakin jonkin verran kyseisen rodun geeniperimää. Pyysin Juitsia katsomaan puhelimesta, mitä hellyttävääkin hellyttävämpää se oli saanut synttärilahjaksi.
Onnea, Juitsi! Sait tänään uuden maalaisserkun, ja se on pieni ihana bordercollievaavi!
Sen nimi on Batman, ja me varmasti saadaan siltä lisää bordercollievinkkejä, kunhan se tuosta vähän vielä kasvaa! Te ootte sitten kuin kaksi marjaa!
Ihastelimme Batmanin kuvia pitkään, mutta sitten oli aika siirtyä aineellisten lahjojen maailmaan. Juju tiesi kertoa, että bordercolliet voivat oppia erottamaan nimeltä jopa 90 lelua, eivätkä jujucollietkaan jää kovin paljon jälkeen. Juitsi sai lahjaksi kaksi uutta lelua ja oppi heti niiden nimet.
Flamu Flamingo ja Rontti Rottanen. Flamu Flamingo ja Rontti Rottanen...
Romu... Flanelli? Ja Flätti Ronttinen...?
No ei vaiskaan, vitsi, vitsi! Jujucolliet ovat aikamoisia humoristeja!
Jujulla oli niin hervottomat jutut, että Nuppukin ryömi sängyn alta niitä kuuntelemaan. Se kuitenkin kääntyi kannoillaan huomatessaan, että emolla oli kamera tassuissaan. Koska halusin Nupunkin juhliin mukaan, vein kameran kiltisti piiloon – ja silloin tietenkin näimme synttärien pöhköimmän ohjelmanumeron: Nuppu heitteli Ronttia ilmaan kerta toisensa jälkeen ja viiletti sitten häntä sojossa ympäri Hupsuttamoa kuin mikäkin vinttikissa. Voisiko ensi kesälle tilata perhepiiriin myös whippetin, jotta Nuppetkin saisi oman sielunsiskon?
Päätämme juhlalähetyksemme nyt näihin tunnelmiin. Onnea vielä kerran meidän oma rakas Pikkukissi Juju! Olet niin fiksu, kaunis ja hieno! <3
PS. Jos haluatte tutustua lisää Jujun bordercollieserkkuun,
pikkuiselle on avautunut juuri oma Insta-tili nimellä ”bordercolliebatman”.
Viime viikonloppuna Nupulla ja Jujulla oli todelliset kissanpäivät, joiden rinnalla mammuttimarkkinat, hintahulinat ja kaikenlaiset Black Fridayt ovat pientä lientä. Lanttiakaan emme tuhlanneet, mutta silti Hupsujen kaapit täyttyivät ihanista yllätyksistä ja herkuista. Eikä siinä vielä kaikki, vaan kissat saivat myös hurjasti huomiota ja emokissi mukavaa seuraa.
Jälleen kerran sain huomata yesman-filosofiani iloiset puolet: kun lupautuu yhteen hauskaan juttuun, siitä saattaa seurata toinenkin mukava juttu. Niin kävi myös kissablogikalenterin kanssa. Tilausta tehdessäni nimittäin selvisi, että asumme melko lähellä tempauksen organisaattoreita, Pikkukissaa ja piipittäjää. Olisin mielelläni kutsunut pikkukisut meille tekemään kokovertailua räggärimötkäleiden kanssa, mutta koska kissaemot ovat liikkuvaisempaa sorttia kuin heidän pienokaisensa, meille piipahtikin lauantaina kylään Amen ja Tuiken kirjuri Tiuke.
”Katsokaa, mitä kaikkea Amen ja Tuiken äiskä meille toi! Meidän emokin sai levyn lempparisuklaatiaan!”
Kuten arvata saattaa, kissaihmisiltä ei juttu lopu kesken, ja Nuppu ja Juju käyttäytyivät oikein reippaasti eivätkä menneet aneemiseen lapamatomoodiin. Juju varsinkin esitti innokkaasti temppujaan ja nuuskutteli niin kuin kunnon vihikoiran kuuluukin. Hauvamaisuus huipentui, kun puudelimme pääsi maistelemaan Tiuken tuomia nameja:
Jujua nauratti, kun se huomasi pussissa Hau Hau Champion -logon!
Sitten se pyysi, että mama sanoisi taas ”Se on hau hau” ja avaisi pussin näppärillä sormillaan.
Kis kis löysi pus pussista jotakin, joka on niin hyvää, ettei sanotuksi saa!
Autuas ilme puhukoon siis puolestaan!
Juju jäi heti koukkuun kanakierteisiin, mutta Nuppu-reppana on jo niin tottunut omiin ruokarajoitteisiinsa, ettei edes tajunnut kerjätä uutuusherkkuja.
Voisi kuvitella, että meillä oli jo joulua riittämiin, mutta sunnuntaina luoksemme saapui vielä kaksi serkuntyttöä, jotka olivat päättäneet niin ikään hemmotella Nuppua ja Jujua:
Herkkukokoelmamme kasvoi lohinameilla, jotka nekin saivat Jujun huulet lopsuttamaan ja suun maiskahtelemaan!
Juju esitti taas vieraille parhaat shownumeronsa, ja koska meillä on nyt niin paljon oppimisintoa buustaavia palkintonekkusia, päätin istuttaa Jujun pitkästä aikaa koulunpenkille uusia taitoja harjoittelemaan.
Mallorcalta hankittu kilikello teki paluun. Mitähän haluaisin sun tekevän, Huitsi?
Ihanaa bachataa, mutta keksitkö jotain muuta? Voisiko se liittyä jotenkin tuohon kelloon?
Niin musikaalinen kuin Juju onkin, se vierastaa kellon kilahdusta.
Se yritti soittaa kelloa ihan hiljaa ajatuksen voimalla mutta päätti lopulta ottaa tassut käyttöönsä.
Hieno poika! Tuollainen hellä hipaisu riittää! Maistuisiko Hau Hau?
Vai riittääkö palkinnoksi eskimopusu porkkanahiiren kanssa?
Tämä herkku sopii Nupunkin ruokavalioon!
Suurkiitos Tiukelle kivasta visiitistä (josta voi lukea lisää täältä) ja upean kissablogikalenterin järjestämisestä! Tämä kissaemo aikookin tehdä lähiaikoina kävelyretken, joka suuntautuu kohti Pikkukissaa ja Piipittäjää. Paluumatkalla kainalossa onkin sitten se kaikkien aikojen paras kalenteri!
Mennyt viikko oli melkoinen jännitysnäytelmä, sillä Hupsuttamon henkilökunta sai kuulla vihdoin YT-neuvottelujensa tulokset. Keskusteluja käytiin kuuden viikon ajan, mutta pöydän toisella puolella eivät kököttäneet Nuppu ja Juju vaan työpaikan johtoporras. Vaikka ajat ovat kovat, kissojen olot pysyivät onneksi lokoisina: maukkaat hiukopalat ovat saapuneet kuppeihin esimerkillisen säntillisesti, leikitystä on riittänyt, suukkosateet ovat olleet sopivan runsaita, eikä Nuppu-neitiä ole kaikkien suureksi helpotukseksi tarvinnut enää pukea lampunvarjostimeen, vaan takana on kaksi vallatonta nakuviikkoa.
Juitsi ei halua, että asiasta puhutaan julkisesti, mutta emon on pakko kehua, ettei yhdetkään pisut ole lirahtaneet hiekkiksen reunan yli sen jälkeen, kun siskon tyhmä kauluripörppä piilotettiin lääkekaapin syövereihin. Hieno poika!
Ainoa juttu, mistä Nuppu on hieman suivaantunut, on kissaklinikan moka: jatkotutkimus- pyyntömme ei ollut koskaan päätynyt Saksaan, joten nyt taas odotellaan, odotellaan ja odotellaan. Onneksi kortisoni tuntuu tehoavan, eivätkä tassut ole vaivanneet Nuppua. Se on kuitenkin itse vaivannut ahkerasti tassujaan eli tarponut niillä iloisesti kehräten.
Kissat ilahtuivat myös kuullessaan, että ne saavat kirjoittaa pian joulukollille lahjatoiveita samaan tapaan kuin aiempinakin vuosina, sillä kumpikaan meistä palvelijoista ei saanut Hai-saappaan kuvaa takamukseensa, vaan työt jatkuvat tuttuun tapaan. Niin mukava uutinen kuin se onkin, raskas viikko on iskenyt minuun leimansa. Uni ei ole oikein tarttunut ja jos on, niin alitajunta on näyttänyt minulle inhoja painajaisfilmejä. Niinpä olen ollut halloween-kostyymissa jo viikon etuajassa ja haahuillut ympäri asuntoa naama kalvakkana ja silmät pöllömäisinä pyörylöinä, joita kehystävät tummat pandareunukset. Kissat eivät ole onneksi minua säpsyneet, vaan Juju sai pölähtäneestä ulkomuodostani hyvän idiksen: olisiko nyt vihdoin aika esittää se pöllömäinen temppu, josta jo aiemmin vähän vihjailimme?
Temppu oli tosi helppo oppia, mutta videointi ja videon editointi olivat emolle vähän kinkkisiä juttuja. Nyt iMovie on otettu kuitenkin alustavasti haltuun ja leffa valmistui juuri hetki sitten. Tässä se nyt tulee – pöllö siirtyy onkalon kautta puun oksalle:
Nupulla ja Jujulla on olleet oikeat
kissanpäivät, sillä Läntisen mummolan visiitin jälkeen ne saivat jäädä kotiin
köllöttelemään. Luovuimme suunnitelmasta, että kissat lähtisivät heti Itäiseen
mummolaan, sillä suuret seikkailut olivat imeneet kaikki mehut pikku
räggäreistämme. Ensimmäisenä aamuna kotiinpaluun jälkeen Juju nukkui aamulla
pommiin ja missasi kokonaan yhden ruokailun! Kävin kyllä kysymässä, ottaisiko
uninen kissapoika pientä purtavaa, mutta se käpristyi vain pieneksi, lämpimäksi mytyksi
ja jatkoi kehräten tutimista. Vasta puolenpäivän jälkeen huomasin, että Juju
nousi korissa istumaan täysin pöllähtäneen oloisena. Se haukotteli, venytteli
ja tuli sitten kysymään, miksei tänään tarjoilla lainkaan hiukopalaa. Oli siis
sanomattakin selvää, että lähtisin pitkälle junamatkalle yksin, ja kissat
jäisivät mieheni kanssa kotiin akkuja lataamaan.
"Ihhihii, mama uskoi heti, että mua muka nukutti..."
"Oikeastihan olen täynnä tarmoa niin kuin näkyy!"
Nuppukin oli virkeä kuin viiriäinen.
Siinä missä Nuppu ja Juju vetelivät rennosti lonkkaa,
minulla riitti tekemistä ja näkemistä. Pääsin jopa ihailemaan maailman ehdottomasti taitavimpia
vuohia. Blogiani pidempään seuranneet
varmaankin muistavat, että ottaisin mielelläni Jujulle ja Nupulle lemmikiksi
tamrivuohen, jos se suinkin olisi kerrostalossa mahdollista. Sohvin opettamat kilitaiturit osasivat temppuja Jujuakin enemmän, ja sain todistaa niin
estehyppelyä kuin kärrynvetoakin. Ehkä jonakin päivänä onnistun vielä
kaappaamaan edes yhden noista söpöistä pikku määkijöistä ja salakuljettamaan sen kissojeni iloksi.
Pikkuinen Vili-kili vei heti sydämeni ja saa luvan kuljettaa sitä pikku kärryssään. <3
Tapasin reissullani myös muita ihania
eläinystäviä, joista olen kertonut Nupulle ja Jujulle jo monta mukavaa tarinaa.
Misu-kissa selvitti esteet ja temput ilman hötkyilyn häivääkään, ja Eemeli-heppa onnistui
keplottelemaan itsensä aina aidan sille puolelle, jolla ruoho rehottaa vihreämpänä.
Sydämestäni on suuri siivu myös tämän hauvelin luona. Lempeä Rico olisi varmasti hyvää pataa myös Nupun ja Jujun kanssa.
Saanko esitellä maailman söpöimmän kanin, Romeon? Se on Nupun ja Jujun kummisetien pikkuveli eli ihan ehta sukulainen.
Koska kissat eivät päässeet mukaan Itäiseen
mummolaan, toin niille tuliaiseksi mummikissin, jolla on tapana paijata kissat
aivan lättäniksi. Kun minä lähdin mieheni kanssa Tampereella pyörähtämään,
kissat viettivät laatuaikaa mummin kanssa: Nuppu sai sovitella pienen päänsä
mummin kämmenelle keskellä yötä ja Juju uinui onnellisena hänen jalkapohjaansa vasten. Toisinaan siis lepäily vie voiton jännittävistä seikkailuista, joskin sellaisia on taas tulossa, kuten tämä viimeinen kuva jo vihjaakin...
Missä Nuppu oikein kävi äsken? Se selviää huomenna...
Valoisat kesäyöt ja lähestyvän loman odotus
on saanut Juju-pötkylämme varsin levottomaksi. Yleisen löllöttelyn ja
pusurapsuttelun sijaan sekaipaa nyt räjähtävää
toimintaa. Jujun uusin suosikkileikki on ritsalla ampuminen, johon rakas emo ei
valitettavasti kelpaa kaveriksi ymmärrettävistä syistä. Leikki etenee siten,
että mieheni virittää hiuslenkin peukaloonsa, pingottaa sen, villitsee Jujun
hämäävillä liikkeillä ja lopulta räpsäyttää lenksun salamaakin nopeammin
toiselle puolelle asuntoamme. Juju singahtaa rakettina perään ja hyppelee
lenksun ympärillä riehaantuneen aropupun lailla. Olen toki itsekin yrittänyt
osallistua mukavalta näyttävään touhuun, viimeksi muutama ilta sitten
suklaanaamio kasvoillani. Kokeilu päättyi kaikkien osalta siihen, että lenksu
räpsähti naamalleni ja putosi sitten mönjäisenä valkoiselle paidalleni.
"Voi ei, miten noloa ja epäurheilullista, mama!"
Onneksi olemassa on myös sottaamattomia
viihdemuotoja, kuten agility. Koska Juju osaa jo kaikki mahdolliset temput,
jouduin toden teolla ränkkäämään pieniä aivosolujani, jotta keksisin, mitä
uutta voisimme opetella. Samalla kun mietin, Juju aloitti jo mouruamisen,
kirnuttamisen ja minkuttamisen vierelläni. Kysyin siltä, milloin se haluaisi
leikkiä, ja vastaus oli "Nooooow!" Koska Juju on kanadalaista
syntyperää, tajusin sen tietenkin puhuvan englantia. Siitä sainkin idean
seuraavaan temppuumme: opettaa Juju naukaisemaan käskystä. Aikaa meillä on
tasan viikko, koska sen jälkeen alkaa kesälomani, ja aion sen aluksi kysyä
Jujulta "Milloin loma alkaa?" Eikä vastaukseksi sovi mikään muu kuin
NOW!
"No nyt kuulostaa paremmalta! Suutari pysyköön lestissään..."
Treenit aloitettiin heti, ja ajattelin, että
tämä temppu on maailman helpoin. Juju nimittäin naukuu aina, kun menen hakemaan
kanapaloja ja naksutinta. Tälläkin kertaa se naukaisi juuri oikealla tavalla,
ja naksautin ja palkitsin tietysti merkiksi onnistumisesta. Mutta mitä sitten tapahtui?
Naukaisiko Juju toisen kerran? Ei. Se ei edes kirnuttanut, vaan istui kiltisti
jalkojeni juuressa ja kehräsi. Sitten se meni maahan, teki piruetin, tanssi
takajaloillaan, istui taas, antoi tassua ja tuli pujottelemaan jalkojeni
ympäri! Vaikka kuinka toistin naksuttimenhakurituaalini, kissapoika ei pihahtanutkaan.
Niinpä meillä on edessämme melkoinen savotta. Uskon silti, että oivalluksen
palikka loksahtaa vielä paikoilleen, ja saamme viikon päästä postittaa tänne
blogiin onnistuneen lomatoitotusnaukauksen! Tässä videot tempun harjoittelun ensimetreiltä:
Vaikka Nuppu ja Juju ovat äärimmäisen
viihdyttäviä höpönassuja, haluaisin tänä kesäisenä toukokuun iltana muistuttaa,
ettei korkeakulttuuri ole suinkaan niiden tassujen ulottumattomissa. Siinä
missä Nuppu kokoaa mallikansiota ja keräilee hiuslenksuja, se myös kuuntelee
klassisen musiikin helmiä, joista tämänhetkinen suosikki on Brahmsin
klarinettikvintetto. Se käpertyy pienen kaiuttimeni äärelle ja pumppaa
tassuillaan sointujen tahtiin. Jos erehdyn hyräilemään mukana, Nuppukin alkaa
inistä joko minut hiljentääkseen tai solistisiin osuuksiin valmistautuakseen.
"Mistä tätä toosaa saa kovemmalle?"
Jujukin on sisimmässään pieni, pirteä
kulttuuripupu, eikä sille riitä, että harrastamme agilityä, pallottelua ja sturtsihiiren pyydystämistä. Herkkä runopoikamme on päätynyt viime aikoina muutamaan otteeseen etsimään hengen ravintoa kirjallisuuden piiristä:
Yllätin Jujun selaamasta kirjahyllyn tarjontaa...
Se valitsi luettavakseen Waltarin Jujuel Karvatassun.
Jotta Jujun ja Nupun ei tarvitsisi taas nolostella hömpänpömppää, jota tänne blogiin suollan, päätin tuottaa vaihteeksi jotakin jalompaa: kissoilleni omistettuja, aistillisia haikuja, jotka
tuovat esiin yhteiselomme erilaisia sävyjä ja merkittäviä hetkiä japanilaisen tavutuksen keinoin (linkkivinkit uusille lukijoille, jotta kukaan ei putoa kärryiltä):
Kun lausuin tuotokseni ääneen, yleisönä oli kaksi kulttuurinnälkäistä kattia, jotka hotkivat joka sanan kuin ne olisivat olleet tonnikalaliemessä dipattuja broilerinsydämiä:
Nupun mielestä hiekkisruno ei ollut korkeakulttuuria. No, makuasioista ei voi kiistellä.
Kun minun vuoroni oli ohi, Nuppu halusi esittää vielä bravuuritemppunsa. Siinä ballerinamme nousee kurottavaan asentoon ja heiluttaa tassujaan kuten Joutsenlammessa kuuluukin. Arkisemmassa yhteydessä käyttäisimme tempusta nimeä "leijona":
