Dominot nurin!

Onko kukaan muu törmännyt ilmiöön, jossa pienet vastoinkäymiset seuraavat toisiaan kuin dominoletka, jonka ensimmäinen palikka horjahtaa (kenties fuksiflunssan heikentämänä) toista päin niin, että se kaataa kolmannen palikan, joka vuorostaan kumoaa neljännen ja sata muuta? Minusta tuntuu, että olen joutunut syksyn kunniaksi tällaiseen luuppiin, ja toivon hartaasti, että pääsisin pian nostelemaan horisontaalisia dominoitani vertikaalimpaan asentoon. 

 

Nuppu demonstroi tässä paitsi dominoefektiä
myös sen parissa sinnittelevän emon tunnetilaa.

Viimeiset kaksi viikkoa olen luiminut eteenpäin matalilla virroilla, sillä kröhästä toipuminen on yllättävän hidasta puuhaa. En uskaltanut aloittaa heti pyöräilyä, vaan turvauduin aluksi joukkoliikenteeseen. Se sujui muuten hyvin, mutta raitiovaunut eivät kulkeneet ja täpötäydestä suolasillibussista puhkesi kesken kotimatkan rengas. Vielä sumpummassa bussissa ovea vasten liiskautuneena päätin, että tekisin pikaisen paluun pyörän satulaan. Mutta arvaatteko, mitä seuraavaksi kävi?
 

”Mä kerron: emo joutui piikille ja tarttee nyt Juitsi-terapiaa!"

Sitkutin vapaudestani nauttien kohti työpaikkaa, kun rannalta minua kohti laukkasi töpöjalkainen pikku paimenkoira aivan irrallaan ilman omistajaa. Otus esitteli hammaskalustoaan, joten hidastin vauhtini minimiin. Kuvittelin, että minulle vain äristäisiin, mutta hauvapa päätti naksauttaa nilkkaani! Siinä vaiheessa krokokoiran emäntäkin saapui kauhistelemaan tilannetta, ja hauvakaverin kaulapantaan naksautettiin flexi, jonka olisi tietysti suonut olleen siinä kiinni jo aiemmin. Vasta töissä tajusin, että paimennuksen jäljiltä ihooni oli nirhautunut pikkuruinen hampaankuva, ja niin naurettava kuin tilanne olikin, päätin uskoa kollegoita ja käydä työterveydenhoitajan vastaanotolla. Siellä olkaani tuikattiin jäykkäkouristusrokotus, joka kirveli ja jomotti paljon enemmän kuin alkuperäinen raatelujälki.

 

”Isikissi kysyi, oliko emon jalkaa hiertänyt sukka.
Niin hurja se reikä oli! Mä en sitä tosin edes huomannut.”

Kaikista suurin harmi minulle kuitenkin aiheutui siitä, että hukkasin piikitysreissulla rakkaan Buff-kaulurini. Voi olla, että se lojuu nyt työterveyshuollon löytötavaralaatikossa, mutta en ole jaksanut palata sitä etsimään, sillä minulla on ollut mietittävänäni muitakin dominopalikoita. Niistä suurin kellahti nurin toissailtana, kun kylpyhuoneessamme riehui kissageist. 

 

Vai oliko se SE? Kissa se ei ainakaan ollut, sillä Nuppu ja Juju
 kehräsivät emon kyljessä, kun kuului pahaenteinen PLONK. 

Tuuletushormin kansi oli pudonnut lattialle, ja yläkerrasta tip-tip-tippui vettä! Hälytimme paikalle talonmiehen, ja pian niin Hupsuttamosta kuin parista muustakin asunnosta stopattiin vedentulo. Naapuriemme kylpyhuoneremontissa oli mennyt jotakin mönkään, ja niinpä meidänkin pesuhuonettamme odottaa nyt jonkinmoinen tuunaus.

 

”Emo ja iskä ovat halunneet tehdä kylppäriremppaa jo pitkän aikaa,
mutta ei kuulemma tällä lailla ex tempore ja pyytämättä...”

Kun talkkari, putkimies ja ties kuka olivat tulossa maanantaiaamuna tilannetta analysoimaan, minä pakenin paikalta ja aloittelin uutta työviikkoa puhtaalta pöydältä. Mutta ennen kuin ehdin hypätä edes pyöräni kyytiin, pinnojen välistä putosi asfaltille heijastin. Niinpä tietenkin!

 

”Joo, irti on, äiskä! Munko tämä nyt sitten pitää korjata?”

”Ookkei, tökkään sen nyt paikoilleen...”

”...ja sun menopeli on kuin uusi!”

Olin jo varma, että ärsyttävästi lakoavien pikku palikoiden letka oli asettumaan päin, mutta sählääminen tuntuu vain jatkuvan. Olin tänään lähdössä toimistolta elokuvaa katsomaan, kun tajusin, ettei hommasta tule mitään, sillä olin kadottanut avainnippuni! Tyhjensin repun ehkä kolme kertaa ja käänsin kaikki taskut ympäri. Tutkin takkini läpikotaisin, kurkistin pyöräilykypärään ja lapasten sisään. Siivosin hullunmylläkäksi muuttuneen työpöydän ja tajusin, että elokuviin en ehdi enää mitenkään. Lopulta satuin heilauttamaan reppua juuri oikealla tavalla, ja sen sisältä kuului maaginen kilahdus. Hoksasin, että avaimeni olivat päätyneet vuorin sisään, vaikka yhdessäkään taskussa ei ollut reikää. Korvistani nousi savua, ja mieleni teki ottaa sakset käyttöön, mutta pitkän pyörittelyn päätteeksi selvitin henkilökohtaisen älypelini: reppuni ulkopuolella oli tasku, jonka olemassaolosta en tiennyt ennen tätä päivää. Älkää edes kysykö, miten olen siis voinut sujauttaa avaimeni sinne.

 

”Meidän äiskä hukkaa hevosetkin... Onneksi Choco löytyi
eikä joutunut samaan harhaan kuin Buff-kauluri!”

 

”Teitä saattaa nyt huolettaa, miten tuo meidän emo tokenee tästä kaikesta...”

”...mutta ei hätää! Niin kuin tämän postauksen kuvista voi huomata,
niin Hupsut ovat aina valmiina silityksiin, pusuihin ja haleihin!”

Onnekkaampia syyspäiviä teille lukijoille!♥

Painajainen Nuppu Streetillä

Eilen Nupun lähes täydelliseen hilebile-elämään tuli kammottavan epätrendikäs särö, mikä on tosi inhaa, ikävää ja ennen kaikkea noloa. Siitä ei voi olla puhumattaan, sillä usein kurjista asioista tulee öriseviä mörköjä, jos niitä vain panttaa sisällään. Tämä juttu on lisäksi sellainen, jota Nuppu ei kykene edes piilottelemaan, sillä emo toitottaa uutista kaikille ja on siinä harhakäsityksessä, että kyseessä on oikein kiva ja tervetullut ylläripylläri. Ikään kuin maaginen merkki siitä, että kuluvasta vuodesta on pakko kehkeytyä parempi kuin ”ihan kiva”.

Kaikki alkoi niin, että ihanasti joulupyhinä nuuttuuntuneet lakanat kiskottiin juuriltaan...

Jopa herra ja rouva Tunneli joutuivat hilaamaan itsensä hetkeksi
pystyasuntoon, jotta monsteriauto Dyson pääsi huristamaan vapaasti
Hupsuttamon matoilla. Kaiken tohinan ja pörinän keskellä emo kiljui
yhtäkkiä onnesta, sillä yöpöydän takaa löytyi mytyssä Reilun kaupan
 kangaskassi,  jonka sisällä oli jotakin, jonka luultiin jo iäksi kadonneen:

Vaikka Idän pikajunaa nauratti, Nuppua huippasi kauhusta niin,
että se näki kaameuden kahtena! Tämä painajainen ei voi olla totta!

Tyylilyylimme sulki tiukasti silmänsä ja potki itseään topakasti takaraivoon...

...mutta siltikään se ei saanut NIITÄ katoamaan!

Yhtäkkiä jotain naksahti kohdilleen. Tajusiko Nuppu vanhan viisauden
”If you can't beat them, join them” vai oliko sillä mielessään jotakin muuta?

Yleisön pyynnöstä aiheesta on viritetty juuri kysely blogin yläreunaan. Jos sinulla on aavistuksia siitä, mitä Nupun päässä mahtoi tämän järisyttävän löydöksen jälkeen liikkua, ota ihmeessä osaa suureen kissapipogallupiimme tai avaudu aiheesta kommenttiosiomme puolella! :)

Hupsujen hurja halloween-pläjäys

Hupsuttamossa ollaan jännityksestä pinkeinä, sillä elämme vuoden ehdottomasti haamumaisinta aikaa. Kummia on tapahtunut asunnossamme pitkin syksyä. Milloin on kadonnut pipo, milloin naksutin. Toisinaan jopa Nuppu-niminen kissaneiti on ollut kateissa mutta löytynyt aina joko sohvan, nojatuolin tai sängyn alta. En ole varma omasta suhtautumisestani yliluonnollisiin voimiin, mutta kultamussukkani päättivät halloweenin kunniaksi kutsua koolle omituisten otusten kerhon, joka selvittäisi perinpohjaisesti, onko kissageistia olemassa vai ei.

En saanut itse kutsua kokoukseen, mutta paikalla olleet kertoivat, että Juju oli pitänyt lähes hurmoksellisen puheen muinaiskantonin kielellä. Lopuksi puheen ydin sentään tulkattiin selvälle sarjiskielelle:

Spiritismilaudalle oli väsätty ystävällinen viesti kissageistille, mutta Nuppu viis veisasi ouijasta. Sen oli päästävä äkkiä keskelle lautaa kysymystään esittämään.

Kuuluiko ritinää tai rätinää? Lensikö kissageist käkättäen paikalle resuisella luudallaan?

Juju on kuitenkin intuitiivinen kissa ja tunsi movemberia varten suituissa viiksissään maagista värinää. Niinpä se lähti etsimään vieraaksi kutsuttua räyhähenkeä asuntomme synkimmistä sopista.

Jujulla oli aavistus, missä pahikset (miksei siis myös kissageist) polttavat tupakkaa...

Pettymys oli suuri, kun pesutiloissa ei havaittu mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Juju ei halunnut antaa periksi, vaan pyysi Nuppua liittymään etsintöihin. Katit vaihtoivat suuremmalle vaihteelle ja terästivät karvaisia korviaan:

Nuppu tiesi kertoa, että kyseinen ääni kuului sen masusta, jonne ei ole lastattu raksuja pitkään aikaan. Juju huokaisi pettymyksestä ja erkaantui korvat hörössä omille teilleen. Nuppu taas vaelsi makuuhuoneeseemme, joka oli muuttunut talven ihmemaaksi:

Nupun mielestä oli ok lopettaa hetkeksi yliluonnollisten voimien etsintä, sillä kuinka usein kissa pääsee nauttimaan lumituiskusta uusi, trendikäs kaulaliina yllään oman kodin lämmössä? Se kyhäsi matolle pienen lumiräggärin ja jatkoi sitten illanviettoa perinteisin menoin:

Juju väitti yliluonnollisen väreilyn voimistuneen. Siitä tuntui siltä kuin jokin vaanisi sitä. Nupusta ajatus oli niin hassu, että se heittäytyi laskemaan rempseästi leikkiä:

Ilta vaihtui yöksi, ja kissojen oli pakko luopua haaveistaan. Ne myönsivät, että emon puheet kissageistista saattoivat olla samalla tavalla legendoja kuin kertomukset ajoista, jolloin ragdollit vaelsivat villeinä laumoina Afrikan savanneilla. Mutta juuri silloin alkoi tapahtua, ja maahan muodostui kryptinen kuvio:

Hupsuilla meinasi lirahtaa pisut yli hiekkiksen laidan, sillä kissageistilla oli karmivan harvat hampaat ja hurjan kumea kollimouru. Onneksi keskustelun aikana saatiin vastaus siihen suurimpaan mieltä kalvaneeseen mysteeriin:

Kissageist peuhasi aikansa asunnossamme: tyhjensi Nupun ja Jujun ruokakupit, käytti niiden hiekkistä, raapi sohvaa ja kallistushalasi emoa, mutta sen jälkeen kuului ”pufff”, ja olento haihtui Feliwayna ilmaan. Jännittävää kyllä, jälkikäteen vierailijasta paljastui pehmeä puoli:

Kukapa olisi osannut kuvitella, miten taitava sanankäyttäjä kissageist onkaan, sillä juuri samoin termein me hupsutkin halusimme toivottaa kaamean kivaa halloweenia teille blogimme ihanille lukijoille!

Käytöskukkasia

Suloiset pikku miukumaukuni ovat ehdottomasti salonkikelpoisia karvaturreja. Niiden turkki kuohkea ja kammattu, eikä kumpikaan niistä livahda silmän välttäessä pesukoneen taakse tupakoimaan (tai ainakaan käry ei ole koskaan kantautunut sieraimiini saakka). Eilen kuitenkin huomasin, että olettamukseni hienokäytöksisyydestä oli vain viisikymmentäprosenttisesti oikea.

Kumpi ei pääse salonkiin? Kas siinä pulma!

Juju tunnusti heti, että sen turkki oli tänään
päikkäreiltä noustessa aika pörrössä, mutta
 kyse ei ole nyt niin pinnallisista seikoista.

Saimme eilen iltapäivällä vieraaksi hyvän ystäväni, jota Juju kiiruhti heti huomaavaisesti tervehtimään. Täysipainoinen hurmaaminen alkoi ensihetkestä ja jatkui läpi koko vierailun molemminpuolisena hellittelynä. Juju kuuli olevansa komea, taitava ja ihana, ja ystäväni sai vastineeksi nuuskukutitusta, kiehnäilyä, nenusuukkoja ja jopa harvinaisia kallistushaleja (= kissapoika istuu pöydällä ja näyttää suopealta. Kun ihminen menee lähemmäs, nuorukainen aiheuttaa onnellisella kallistuksellaan suloisen yhteentörmäyksen). Mutta entä se toinen katti? Se Nuppuna tituleerattu? Oliko se paikalla ollenkaan?

Kuka kaipaa Nuppua, kun Juju on täällä valmiina kallistumaan?

Anna sinisten silmien, pinkin nöpönenän ja maidonvaalean toffeeläikkäturkin hurmata!

Kun ystäväni alkoi kysellä Nembo-Embosta, pelästyin ensin, että kissageist on anastanut koko neitosen. Olin kuitenkin väärässä, sillä Nöppersön röllytteli karva-ameebana sängyn alla. Non-stoppina pyörivä touhotus oli kerrankin tyrehtynyt, ja kattiin tuli liikettä vasta, kun lattialle nostettiin pallorata. Hetken palloa laiskasti töppäiltyään Nuppu kuitenkin vetäytyi sängylle palautumaan sosiaalisesta uroteostaan. Vakuutin ystävälleni, että Nuppu on yleensä oikein pirtsakka hassuttelija, mutta kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja sillä hetkellä visuaalinen viesti oli se, että Nuppu on satavuotias mummeli, jonka virkein teko on virsien vapiseva veisaus puoliunessa.

”Mömmömmöö”, Nuppu ynisi ja jatkoi lojumistaan.

Vaan toista oli meno esimerkiksi pari viikkoa sitten, kun kylässä oli miespuolinen vieras. En ollut itse paikalla, mutta mieheni kertoi, kuinka Nuppu oli häikäilemättä liehitellyt hänen kaveriaan. Neiti oli sipsutellut viehkosti vieraan ympärillä häntä pörheänä ja istahdellut likelle silitysten toivossa. Olen myös itse todistanut, kuinka Nuppu kiehnää kahdeksikkoa isäni jaloissa ja kehrää hempeästi veljeni kainalossa. Vaikuttaa siis siltä, että Marilynimme räpyttelee suloisia sinisilmiään aina, kun paikalla on kaksilahkeista yleisöä. Mutta toki Nupulta riittää rakkautta muillekin. Se on esimerkiksi kiepauttanut molemmat mumminsa hellästi tassun ympärille, eikä Nuppu Poppanen ole koskaan liian kiireinen lastenvahdiksi. Jos Nupulle vielä antaa kämmeneltään pari raksua, saa kuka vain siitä uuden, parhaan ystävän.

Nuppu on erittäin suosittu tyyppi kaveripiirissään.

Jos salongin ovet avautuvat, niin kyllä sinne otetaan mukaan sekä Hinku että Vinku! <3

Varokaa kissageistia!

Vain muutama viikko sitten riemuitsin uudesta päähineestäni, joka sai Nupulta täystyrmäyksen. Se oli musta, pehmoinen, korvakas ja kaikin puolin suloinen. Ihan vain muistin virkistykseksi, tältä se näytti:

Herkimmät lukijat voivat varmasti aistia
Nupusta hohkaavan paheksunnan.

Olin onnellinen niinä tuulisina syyspäivinä, kun kissapipo kehräsi pähkinän kokoisen pääni ympärillä. Kukapa olisi arvannut, että iloni lakastui kuin lokakuinen lehti, joka leijaili toiveikkaana raikkaan syysilman halki mutta lässähtikin sitten kuvottavaan mutaliejuun. Vähemmän proosallisesti ilmaistuna tilanne on siis se, ettei pipoa ole nähty yli viikoon. Olen tutkinut takkien hihat, kääntänyt jumppakassit nurin, tonkinut pyykkikorin, tyhjentänyt naulakon, kurkkinut joka paikkaan, jopa sohvan alle, mutta turhaan. Piponi on tassutellut niin hyvään piiloon, etten kykene sitä jäljittämään. Vai onko joku pihi, paleleva rosmo pöllinyt 4,95 euroa maksaneen aarteeni?

Pikku Brutukseniko? Äh, ei sentään.
Yllätin Jujun vain tiputtelemasta tavaroita.

Epäiltyjen listalla oli kaksi yli muiden. Tietty Nuppu mutta myös mieheni, joka ei ole aina lämmennyt hattumuodilleni. Miehen kunniaksi on tosin sanottava, että hän osasi nokkelasti ehdottaa, että koluaisin työpisteeni läpikotaisin ja tutkisin myös liikuntatilojen kaapit ja löytötavaralaatikon (joka on minulta vielä kateissa). Aloin juuri sopeutua ajatukseen omasta hajamielisyydestäni, kun varas iski uudestaan! Tänään kohteena oli Jujun naksutin, joka on haihtunut kuin tuhka tuuleen. Mieheni ei koskaan kähveltäisi Jujun rakkainta harrastevälinettä, ja keittiön yläkaappi on Nupulle kuin Mount Everest, joten sekin vapautuu syytöksistä. Pelottavaa kyllä, asunnossamme taitaa hääriä kissageist, joka on poltergeistin kissoihin erikoistunut serkku.

Älkää peljästykö, vaikka otus näyttää hurjalta! Se kykenee tuskin pahempaan kuin
piilottamaan epämuodikkaita kissa-asusteita ja yliaktiivisten bordercollieiden leluja.

Päätimme  kuitenkin Jujun ja Nupun kanssa näyttää kissageistille pitkää nenää ja vipattavia viiksiä, sillä meitä ei niin vain nujerreta. Kun ykkösnaksuttimemme häviää, kaivamme salamana tilalle kakkosnaksuttimen:

Aloitimme treenit ”palloantennin” kanssa ylimielisinä. Tokihan Juju nyt osaa töpätä sitä nenulla.
Vai osaako sittenkään? Solttupojalle tulikin kullanarvoinen kertausharjoitus.

PIM! Olet hypnotisoitu. Vai tekeekö Sininen haltijatar Jujusta Oikean Pojan?

Kun yksi lelu viedään, tilalle saa joskus uuden, esim. radio-ohjattavan Nupun.
Sellaisen olenkin aina halunnut!

Niin hauskaa kuin meillä kosketuskeppinaksuttimen kanssa olikin, esitän kissageistille yhden kauniin pyynnön: ”Okei, pidä se nätti kissapipo, mutta pliide, tuo takaisin Jujun naksutin, koska sen avulla saadaan treenattua lisää tämänkaltaisia tähtitemppuja”:

Tässä Juju pujottelee Heja Sverige -keppejä:

Seuraavaksi suihkittiin emon askelten välissä. Sivussa Nuppu protestoi tylsyyttään uudenlaisella tassunpäällisnuolulla:

Ja loppuun vielä todistusaineisto, että Juju osaa yhä myös nenutempun:

Rakkaat lukijat, muistakaahan pitää kissoistanne, kissatavaroistanne ja erityisesti kissapipoistanne hyvää huolta näinä kissageisteille altistavina syksyisinä iltoina!