Meille on muodostunut parin viime vuoden aikana syysmuuttoperinne. Kun piha paketoidaan talviteloille ja pimeys saa minut käpertymään sohvankulmaukseen kissa kainalossa, on aika lehahtaa etelään alkuperäiseen Hupsuttamoon. Niin tapahtui tänäkin vuonna, ja laskeuduimme kaupungin välkkeeseen jo kolmisen viikkoa sitten.
Täällä sitä kökötetään kaupunkisohvalla kissa visusti kainalossa!
Nuppu ja Juju osaavat nykyisin matkustaa melkein kuin ammattilaiset ja sopeutuvat nopeasti kerrostaloelämään, vaikka aluksi naapureiden aivastukset ja kolinat saivatkin pikku korvat kääntyilemään. Ensimmäisinä öinä jetlag vaivasi pörryköitä, ja ne tulivat oven taakse naukumaan jo viiden aikaan aamuyöstä. Kerran tällaisen herätyksen kajahtaessa näin unta, jossa soitin viulullani orkesterissa kappaletta ”I left my heart in San Francisco”, ja joku täti alkoi laulaa sitä mukana vonkuvalla äänellä.
Nauratti, kun täti paljastuikin meidän heleä-ääniseksi Juitsiksi!
Viikkojen kuluessa kaupunkielämämme on asettunut tuttuihin uomiinsa. On ollut hassua, miten kaikki vanhat rutiinit löytyvät aina yksi toisensa perään, kuten esimerkiksi kissojen iltahärvääminen. Se iskee noin kahdeksan tai viimeistään yhdeksän aikaan: Nuppu ja Juju ovat kuin tulisilla hiirillä, kuten meillä kaksijalkaisilla on tapana ilmiötä kuvata. Ne tulevat viereemme istumaan, tönivät tassulla, inisevät ja piirittävät meitä kuin hahtuvaiset hait. Silloin on kiire käynnistää vanha tuttu possujuna, tuo rutiinien ruhtinas ja arjen aatelinen! Muistamme iltatoimien koreografian edelleen, ja pisteeksi iin päälle siihen on lisätty pitkä leikityssessio Nupun rakkaimmalla piiperryslelulla, joka saa neitosen yhäkin vaanimaan ja poukkoilemaan kuin pikkuruisen kissanpoikasen. Ja sellainenhan meidän kullannuppu toki vielä onkin!
Kannatti kömpiä boksiin, koska se toi maailman parhaan lelun luo!
Vuosi on taas vaihtunut, ja Hupsuttamossa siirtymä kakskakkoseen tapahtui erittäin rauhallisesti, sillä kaikilla perheenjäsenillämme tuntuu olevan täysimmuniteetti räiskettä, suhahtelua ja ritinää vastaan. Nuppu ja Juippa vetäytyivät unosille jo yhdentoista maissa, emmekä me kaksitassuisetkaan jaksaneet sinnitellä kovin montaa minuuttia yli puolenyön.
Tässä demonstroidaan Hupsujen loistavia unenlahjoja.
Tai ehkäpä meillä on riittänyt unta siksi, että palautuminen joulureissusta on vieläkin käynnissä? Teoria pitää takuulla paikkansa ainakin Jujun kohdalla, sillä pikku kissanretaleella oli hurja vauhti päällä koko loman ajan. Se liikkui huoneistossamme lähinnä juoksemalla, ja aina kun avasimme laatikon tai oven, Juju työnsi päänsä innokkaasti uuteen paikkaan. Mikä hellyttävintä, se naukaisi ilosta löytäessään jotakin jännää tai kivaa!
Juju tutki sisätilat heti läpikotaisin ja piti silmällä myös ympäristöä.
Se tarkasti, että lämpötila pysyi riittävän korkealla...
...ja huolehti, ettei pöytäliinalle jäänyt leivänmurusia.
Yöt Juipsi horrosti emon tassuihin liimattuna...
...ja aamulla se osallistui tietenkin kiinnostuneena aamupalalle.
Nähtiinpä aamupalapöydässä myös tällainen pöffeli.
Nuppu ja Juju kotiutuivat ennätysnopeasti hotellihuoneistoomme, mikä ei ole ihme, sillä ne olivat olleet siellä jo aiemminkin, joskin eri huoneessa. Nyt meillä oli vielä edellistäkin isompi tila, jotta kateilla olisi kunnolla tilaa temmeltää. Puulattia vain tömisi samettisten tassujen alla, kun Hupsut vetivät rallia huoneesta toiseen kuin villit gepardinpennut. Välillä ne myös asettuivat tutkimaan perhesviitin erikoisuuksia:
Jujusta oli hassua, että ison talon sisällä oli pieni talo! Tästä pitää ehkä kysyä lisää Pepsiltä ja Maxilta.
Huoneistossa asusti lisäksemme myös hieman erikoisia tyyppejä. Muistaako Juipsi, mitä isikissi sanoi tästä kyseisestä nukesta?
”Joo, se kuulemma näyttää ihan sulta, mama, kun asiat ei mene just niin kuin haluat!”
Jep jep. No mitähän tästä nukesta voisi vastineeksi lohkaista?
”Ainakin se on isikissiä tyylikkäämpi ja juoksee maratoninkin ehkä kovempaa?”
Meillä oli hupaisia hetkiä nukkejen kanssa, mutta illan pimetessä mietin, lähtisivätkö ne vaappumaan sänkyämme kohti ja tukistaisivat hiuksiani pulleilla pikku nyrkeillään kostoksi hihittelystä, mutta niin ei onneksi käynyt, vaan nukuimme yömme jälleen niin levollisesti kuin me Hupsut suinkin osaamme.
Kroohheli pyyhheli!
Seuraavassa postauksessa kerromme vielä, mitä kivaa joulukolli toi pienille matkailukateille ja millainen on Jujun uusi serkku, mutta nyt toivotamme teille kaikille oikein ihanaa alkanutta vuotta...
...ja paljon uusia seikkailuja, jotka saavat naukaisemaan ihastuksesta!
Nupusta on kehittynyt vuosien saatossa aikamoinen höpöttelijä. Sillä riittää nykyisin niin paljon asiaa, että meillä pistäytyvät vieraatkin saavat usein kuulla hassunkurisen ääninäytteen. Nuppu on kuin karvainen pikku satakieli, sillä se osaa livertää, inahdella, ähhätä, piipata, mihhata, piristä, kurahdella ja tietenkin komentaa ärhäkästi sanomalla ”mörriuh!”
Kissa ei ole vienyt kieltä tältä kissalta!
Nupun suvusta löytyy eräs toinenkin kauniin äänen omaava söpöläinen. Sinfoniaa korvilleni tarjoili kesälomareissullamme myös Hupsujen upouusi serkku – maailman hellyttävin minishettis Prinssi!
Ponipoika on muistaakseni 88 cm korkea ja osaa hirnahtaa niin söpösti ”iiiiiiiiiii-hhhihihi-hiii”, että sitä on muisteltu monta kertaa jälkeenpäinkin.
Prinssissä ihastutti paitsi söpön kompakti koko myös valloittavan kiltti ja suloinen persoonallisuus.
Kukaan tuskin ihmettelee, miksi tätä unelmien Prinssiä oli pakko kyykistyä nuuhkimaan, halaamaan ja pussaamaan...
”Saattoi toi meidän äiskäkin inistä useamman kerran iiiiiii-i-i-iiihana ponipoikaa paijatessaan. Ja sama hihkuminen kaikuu täällä kotonakin...”
Mutta kuka sanoi ”vufff”? Ettei vain olisi jo meidän seuraava serkku...?
Marraskuun kaamos ja yyteen viimeiset viikot heittelevät synkkiä varjoja maailman ylle. Kun aamulla polkaisee pyörällä pimeään, kylmään ja sateeseen, saattaa muuttua itsekin mustanruskeaksi mutapaakuksi. Jottei niin kävisi, Hupsujen emo on päättänyt paitsi näkyä ja kuulua myös pysyä lämpimänä. Ja sen kaiken voi tehdä totaalisen kissamaisesti:
Äitini neuloi minulle ihanat lapaset, joista heijastuu sinisimmuinen Juju kuin peilikirkkaan lammen hennosti väräjävästä pinnasta.
Älä pölli niitä, kulta! Ne on emon lapaset! Sulla on karvatumput omasta takaa!
Lämpimien kissalapasten lisäksi on ehdottoman tärkeää varustautua kunnollisella lampulla. Ostin sellaisen lokakuussa työmatkaltani Frankfurtin kirjamessuilta, eikä kyseessä olekaan ihan mikä tahansa tuikku vaan kissa-led, joka tuijottaa vastaantulijoita säkenöivillä silmillään ja naukuu kaikki tupeksijat syrjään reitiltäni.
Kun välkkyvä miukumauku ei ole hommissa, se lojuu Jujun rahilla...
...ja leuhottaa hämmästyttävällä pimeänäöllään.
Jujua vähän hirvitti, kun sen paikan oli vienyt musta, sliipattu kolli.
Onneksi Nuppu tarttui tunkeilijaa korvasta ja antoi pienen kurinpalautuksen.
Askartelin teille pienen videon, jotta saisitte paremman kuvan Frankfurtin ihmeestä työn touhussa. Siinä näette myös Nupun ja Jujun ensireaktion, kun ne kuulivat kollegansa puhuvan saksaa:
Työmatkapyöräilyni sujuu siis loistavan lämpimissä ja naukuvissa merkeissä. Ja koska olemme tänään niin kovin välkyllä päällä, Nupun mieleen putkahti yksi muistutusluontoinen asia:
Heppakirja-arvontamme on käynnissä sunnuntai-iltaan 19.11. asti. Vielä ehtii osallistua edellisen postauksen alle!
Valoisan välkkyjä kaamospäiviä teille lukijoille. Muistakaahan laittaa kissaheijastimet heilumaan! :)
Omistan kaksi hyvinkin puheliasta kissaa. Nuppu livertää kuin höpötintti: sen suusta kuuluu mitä erikoisempia vikinöitä, piippauksia, mihhauksia ja mähhäystä. Juju taas keskustelee joko naukumalla, narisemalla, mouruttamalla tai sanomalla kaksi sille tärkeää sanaa: ”mama” ja ”puu”. Mammanpoikuus on jopa pahenemaan päin, sillä viime viikolla Juju huusi minulle eteisestä tuplakonsonantillisen hellittelysanan ”mamma”. Vähemmästäkin menee polvet mämmiksi, mutta tämän postauksen aihe on kuitenkin ”puu”, jonka perään Juju on kysellyt jo monta vuotta. Figon ja Frieden suloisen pääsiäisrunon luettuani lamppu alkoi syttyä hitaasti pääni päällä. Koska Juju ei ole uuden Natural Home IV -raapimapuun saavuttua päässyt ”puusta pitkään”, päätin tehdä sille pienen keväisen puutestin.
Pyysin Jujua laittamaan silmät kiinni, sillä luvassa olisi yllätys!
Saa avata simmut! Voisikohan paju olla se sun kuuluisa PUU?
Aluksi vaikutti siltä, että Juju haastoi riitaa risun kanssa.
Onneksi meno tyyntyi, kun Juju tajusi, että oksiin oli takertunut pieniä kissoja, jotka olivat melkein yhtä pehmeitä kuin se itse.
Jujua alkoi hymyilyttää, niin suloisia jujunkissat olivat!
Mukaan kutsuttiin myös yksi lisäpehmo, Pumpa Pumpernikkeli.
Juitsi ei edes huomannut, miten kovaksi peli Bostonissa muuttui!
Onneksi MAMA oli nopea ja veti PUUn ja jujunkissat turvaan jättitassuttajalta!
Juju äkämystyi höykyttämiseen. Niinpä se kutsui jujunkissat koolle ja kuiskutti niiden korvaan, että Pumpalle pitää panna kampoihin.
Kuulin pientä sähinää, suhinaa ja jopa murinaa, kun jujunkissat lukivat lakia Hubbabubballe.
Helpotus oli suuri, kun hurja metsästäjä kesyyntyi ja vaihtoi eskimopusuja jujunkissojen kanssa.
Mutta onko paju Jujun puu? Uskaltaisin melkeinpä liputtaa asian puolesta. Viimeisestä kuvastamme näkyy se suurenmoinen riemu, jota Juju tuntee löydettyään vihdoin hengenheimolaisia pienistä jujunkissoista:
Pääsiäisilta on kulunut rattoisasti pajunvitseille nauraen!
Tällä viikolla sain taas huomata, etten ole kovin hyvä nukahtamaan. Jos joudun vieraaseen petiin, eivät luomeni liimaudu millään kiinni. Tästä syystä unet jäivät työreissulla hatariksi, mutta onneksi olen nyt loppuviikosta onnistunut makselemaan velkoja korkojen kera takaisin. Toissa yönä en herännyt edes siihen, kun eräs nimeltä mainitsematon kissaherra keksi läiskytellä eteisenmattoa villisti parkettia vasten. Tänä aamuna taas nautiskelin vielä kahdeksan jälkeen virvoittavasta unesta, jossa osallistuin taitavan laulajattaren konserttiin. Joku moukka kuitenkin suhahti yleisöstä ja herätti minut. Olin hetken pökerryksissä, kunnes tajusin, että mieshän se vain hyssytteli makuuhuoneen oven takana mouruavaa Jujua!
Meitä nauratti melkein yhtä paljon kuin sillä kertaa, kun mies havahtui eksoottiseen papukaijauneen.
Onko teille muille käynyt yhtä hassusti, vai erotatteko heti kissat papukaijoista ja poptähdistä?
Voin kokemuksesta kertoa, että ragdollit ovat pääosin kilttejä ja herttaisia kissoja. Ne eivät moukaroi huonekaluja lommoille, spraymaalaa seiniin kissanviiksiä tai näytä omistajalleen keskivarvasta. Suurimman osan ajasta ne ovat hellyyttä uhkuvia pehmopalleroita, joiden pään päällä hohtaa kirkas sädekehä. Mutta mitä kulissien takana tapahtuu niinä nanosekunteina, kun räggäreistä tuleekin raggareita?
”No ehdottomasti pahin juttu, minkä oon tänä kesänä tehnyt on se, kun tupeerasin peppukarvoja ja niihin tuli ekaa kertaa niin iso takku, että sen sai pois vain leikkaamalla”, Nuppu kertoo.
”En tykännyt yhtään, kun emo kaivoi sakset esiin. Louskautin hampaitakin yhteen nipsimisen aikana, mutta nyt kelpaa taas esitellä siistejä villapöksyjä.”
Vaikka Nuppu luulee, että se on aina kiltti ja ihana, se osaa välillä olla myös tuhma ja ihana. Nälän yllättäessä kultaiset käytössäännöt törkitään tassulla maton alle ja Nupusta tulee jääräpäinen iilimato. Se kiinnittyy imukuppina tietokoneen näyttöön, inisee korvan juuressa kuin menneen kesän hyttynen ja ripsuttaa huonekaluja selkä sinnikkäästi köyryssä. Paras kurinpidollinen keino on ohjata kärttäjättären huomio vaikkapa leluhiireen, kunnes käytös palautuu taas enkelimäiseksi, ja neito palkitaan runsaalla ruokakupin täytöllä.
Onko Nupun ruokakuppia täytetty liiankin hövelisti, vai vääristääkö kuvakulma neidin muodot kovin pyöreiksi?
Siinä missä Nupun karvaisesta päästä sojottaa sarvipari vain nälän tullen, Juitsipuppana transformoituu sietämättömäksi pehmopaholaiseksi paljon useammin. Silloin sitä kutsutaan hellittelynimellä Elukka.
Elukka osaa samanaikaisesti sekä kerjätä ruokaa, näyttää söpöltä että rääkätä kilttiä systeriään.
Karva pöllyää, ja Neppo-raasu vikisee.
Elukka hei!! Nyt saa riittää. Nuppu ei tykkää liian rajuista leikeistä.
Nupulla on parempaakin tekemistä kuin inahdella veikan potkupussina.
Jälkikäteen Elukkaa usein ihmetyttää, mikä meni vikaan.
Jos Elukka ei saa huudattaa Nuppua, se keksii uusia konnankoukkuja, jotta mama huomaisi sen. Juju kirnuttaa, minkuttaa ja mouruaa, ja jos sekään ei auta, se hyppää emon kirjan, iPadin tai tietokoneen päälle ja pönkkää pienellä päällään pingispallon kokoisen kuhmun emon otsaan.
Elukka osaa tarvittaessa järsiä puuvärejä ja parkkeerata keskelle värityskuvaa.
Viikkauslaudan päältä löytyy myös keskimääräistä parempi jumituspaikka.
Ehkä Elukka voisi ottaa vähän siskosta mallia ja auttaa joskus laskostamisessa?
Elukka tietää, että iskän saa parhaiten liikkeelle kiipeämällä leffatykin päälle, ja emo taas nostaa pehvelinsä penkistä heti, kun Puippa vilauttaa hammaskalustoaan lampun johdolle. Välillä pikku naskalit naksuttavat helliä reikiä myös palvelusväen pohkeisiin, kantapäihin ja varpaisiin.
Eikä unohdeta sitäkään, että Elukka on loputtoman utelias. Se seikkailee mikron päällä...
...ja valtaa vaatekaapin heti, kun silmä välttää.
Elukalla on toki aina hyvät perustelut touhuilleen, ja jos kupissa on hyvää ruokaa (eli ei mitään perusmössöä vaan jotain, joka herra Nirppanenulle sattuu juuri sillä hetkellä maistumaan), agilityrata on viritetty valmiiksi tai Jujua luvataan wuu-juoksuttaa asuntoa ympäri, ei Elukkaa näy mailla halmeilla. Sen tilalla käyskentelee vain elämäänsä tyytyväinen kollinkutale:
”Mmm, tuoretta meribassia!”
”Ettei mama vain olisi pyydystänyt sitä omin kätösin Sea Lifesta?”
”Jos keksin hyvät kepposet, niin ehkä saan seuraavalla kerralla narskuttaa sen huonomuistisen välskärikalan siitä uudesta Nemo-leffasta...”
”Sen Dorin. Tai kyllä mulle Nemo ja Marlinkin kelpaisivat.”
Älä pahastu, Nuppu-pieni. Se oli Juitsin huumoria. Kuka nyt piirrettyjä söisi!
