Myrskyn jälkeen

Nuppu ja Juju ovat saaneet selvästi kevätintoa, kun kerroin niille, miten Kanarian kukkaset loistivat jo terälehdet pinkkeinä, sinisinä ja keltaisina. Kukkaispoikamme vakuutti, että sekin uskaltautuu kevään saapuessa ulos leskenlehtiä nuuskuttelemaan, eivätkä valjaatkaan kuulemma enää vie jalkoja alta.

 

Jujun kaulassa koreilevat jo orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu.

 

Nuppu ei malta odottaa, että se pääsee froteepyyhkeensä kera hiekkarannalle.

 

Se voisi myös kuvitella istuskelevansa tällä kukkulalla peppu auringon paahtamalla kalliolla.

Jostain syystä kevät ei kuitenkaan tunnu saapuvan tänne Suomeen, joten kissoja rohkaistakseni kerroin niille hieman toisenlaisen matkatarinan. Se alkoi Ressua siteeratakseni sanoilla ”Oli synkkä ja myrskyinen yö...”

Sade piiskasi aavemaisesti Las Palmasin kalseita kivikatuja, ja palmut
riutuivat  myrskytuulen lujassa otteessa. Emo ja iskä nököttivät hulppean
 katedraalin suojissa, sillä heillä ei ollut mukanaan sateenvarjoa.
Olivathan he tulleet etelään ihanasti aurinkoa ottamaan.

Lämpimikseen pariskunta kipitti katedraalin portaat ylös autioon torniin.
Lopputulos oli tämä kuva ja hiljakseen kipeytyvät pohkeet.

Koskaan ei silti kannata antaa masennukselle valtaa, sillä jos tarpeeksi kauan jaksaa odottaa, jotain arvaamatonta saattaa mönkiä esiin pilviryppään takaa:

Aurinko alkoi taas paistaa lomalaisten niskaan, ja he tarkenivat puljata altaassa uikkareisillaan.

Nuppu ehdotti, että sekin voisi kevään tullessa vaihtaa valjaat biksuihin. Asia on vielä harkinnassa.

Tarinani opetti siis kissoille positiivisuutta, mutta onnistui se hieman järkyttämäänkin. Kerroin nimittäin myös sen, että Kanarialla kissat ottavat aurinkoa paitsi ylä- myös alaosattomissa!

¡No mutta vamos!

Kolmen T:n tuliaisia

Hupsuttamossa ovat taas hammasharjat alkaneet rahista ja kakkapussit rapista tuttuun tapaan. Kahdeksan päivän talviloma sai koko neljän hengen joukkiomme rentoutumaan ja nautiskelemaan elämästä. Nuppua ja Jujua trimmattiin, paijattiin ja leikitettiin joka päivä, ja mummi oli kertonut niille väliaikatietoja palmujen juurella rötköttävistä emosta ja iskästä. Kotona meitä odottikin torstai-iltana kaksi pehmoisiksi kammattua, tyytyväistä karvapalleroa, jotka olivat hitusen hämillään tulostamme. Juju varsinkaan ei voinut uskoa, että emo tosiaan palasi mestoille. Se antoi minulle heti tusinoittain kallistushalauksia, kunnes kirmasi lopulta raapimaan vimmatusti kiipeilypuuta.

Nuppu yritti esittää tuikeaa kysellessään, missäs sitä on luuhattu. Se ei silti kauan
pystynyt pidättelemään hyväntuulista hurinaa, joka koveni sitä myötä, kun Nupun
kuppiin alettiin lappaa niin ruokaa kuin pari lepytysraksuakin.

Viimeisetkin hämmennykset katosivat, kun Nuppu sai hipelöidä emon ”raybaneja”.

Atlantin tuoksuja piti nuuskutella moneen otteeseen niin emon kasvoilta kuin hiuksistakin, ja matkalaukkuja kierreltiin hanakasti tuliaisten toivossa. Jouduin kuitenkin heti tunnustamaan kissoille, ettei meillä ollut niille kuin aineettomia kolmen T:n matkamuistoja: tunteita (kuten hellytystä, ikävää ja suurta rakkautta), tuoksuja (mm. merituulta, vieraskissavivahteita ja kookoksista aurinkovoidetta) ja tarinoita (joita lupaan jakaa tulevissa postauksissamme). Lisäksi kissat saivat erityisluvan nukkua yön makuuhuoneessa kanssamme, ja se oli varsinkin Jujulle paras mahdollinen lahja. Se käytti lisenssinsä huolellisesti eikä poistunut viereltämme yön aikana hetkeksikään.

Meillä meni Jujun kanssa rakkaudentunnustukset
vähän överiksi, mutta minkä sille voi, kun ikävä
oli päässyt kasvamaan niin suureksi!

Olisi kiva sanoa, että Nuppukin osasi nukkua kanssamme nätisti. Rehellisyyden nimissä en
kuitenkaan voi sitä tehdä, vaan joudun kantelemaan, että Nuppu ramppasi tyynyillämme
ja kiusasi varsinkin miestä niin paljon, että yöstämme tuli varsin rikkonainen. Vasta hiukan
ennen herätyskellon soittoa Nuppu vihdoin asettui kauneusunilleen, joita se sai jatkaa,
kun me ihmiset raahauduimme zombeina työpaikan huiskeeseen.

Ensimmäisenä iltana olin niin väsynyt pitkästä matkasta, ettei iltasatuja kuultu vielä kovin paljon. Näillä pikku lomamaistiaisilla rentouttelin kuitenkin kissoja yöunille...

Kerroin pikkuisilleni, että Kanariansaarten yllä pilvet ovat melkein
yhtä pehmoisia kuin untuvakarvaiset ragdollit.

Paljastin, että Puerto de Mogánin rinteillä kasvoi hahtuvaisia
kasveja, jotka toivat mieleen ragdoll-pentujen huitulahännät.

Mutta vaikka mitä tahansa uutta ja jännää näkyi,
emo ei unohtanut omia muruja hetkeksikään.

Yön tullessa lähetin aina hyvänyönsuukot Atlantin yli
Nupulle ja Jujulle ja näin niistä suloisia unia...

Possujuna parkkiin

Ennen lomalle livahtamista haluaisin kirjoittaa muutaman ylistyssanan arjelle. Sitä syytetään aina harmaaksi ja tasaiseksi, mutta loppujen lopuksi elämä muodostuu isoksi osaksi rutiineista, jotka ovat parhaimmillaan kuin viimeisen päälle rasvattu, iloinen possujuna.

”Onko tuo se pienen pieni possuveturi? Ainakin se on niin pinkki kuin possu vain voi olla.”

 

”Tuut! Tuut! Onko muita possujunaan tulijoita?”

No totta kai on, mutta valitettavasti Hupsut ymmärsivät
nyt ihan väärin. Kysehän ei ole emon laukusta.

Meidän ikioma possujunamme puksuttaa arki-iltaisin niin hilpeästi aina samoja raiteita, että siitä saisi tehtyä sympaattisen jatko-osan leffalle ”Päiväni murmelina”. 

Nupun jokainen päivä on murmelipäivä, onhan se niin
pörröinen murmeli possunpinkissä rantahameessaan.

”Kerro jo, mikä se possujuna oikein on!"

Iltatoimemme alkavat aina hammaspesustani, jota Juju tuijottaa intensiivisesti ja sanoo lopuksi ”puu”. Silloin siirrymme keittiöön harjaamaan sen hampaat, ja mieheni pesee samalla omaa purukalustoaan. Käyn välillä huuhtomassa kissojen harjan ja lataan siihen uuden pikku satsin tahnaa Nuppua varten. Tässä välissä Juju töykkää miestä jalkaan ja Nuppu menee pöydän alle. Minä taas voivottelen joka ilta lähes samoin sanoin, että ”miten ne hampaat nyt saa harjattua?” vaikka homma onnistuu aina hienosti Jujun sähläilyistä huolimatta.
 

Juju pikku velmu tietää, että jos se osallistuu Nupunkin hammaspesuun,
se saa palkinnoksi ylimääräisen kanapalan.

Seuraavaksi possujunamme klonksuttaa keittiöön: mies tiskaa kissojen ruokakupit sillä välin, kun minä haen lapion ja kakkapussin ja menen tonkimaan kissadyynejä. Kun arkeologiset kaivaukset ovat ohi, solmin pussin kiinni ja siirrän sen tuulikaappiin roskiskeikkaa odottamaan. Kun saavun lapion kanssa keittiöön, mies on juuri vetänyt rullasta uuden pussin esiin ja pitelee sitä auki, jotta voin työntää lapion siihen ja viedä setin roskakaappiin seuraavaa iltaa odottamaan.

Kuvan auringossa paistatteleva kissa ei liity mitenkään
hiekkalaatikolta löytyviin kakkapötkylöihin.

Possujunamme on siis herttainen arjen vempain, joka saa kaiken tapahtumaan ilman odottelua, ihmettelyä tai turhaa säätöä. Se on meistä kaikista ihanan tuttu ja turvallinen, mutta välillä menopeli on hyvä siirtää hetkeksi parkkiin, jotta se jaksaa taas jatkaa yhtä pontevasti matkaansa. Toisin sanoen Hupsuttamo hiljenee nyt reiluksi viikoksi, sillä edessä on kauan odotettu talviloma. Kissat viettävät laatuaikaa täällä kotona mummin kanssa sillä välin, kun me metsästämme lepoa ja aurinkoa. 

Nuppu löysi ne molemmat jo ihan omasta kodista!

Mukavan keväistä viikkoa kaikille ja hupsutellaan taas pian!

”Cheerios, amigos! Muchos sunshine und molto schwimmos!”

Lälly lauantai

Koska lomamme häämöttää jo viiden päivän päässä, olen alkanut höllentää otettani arjesta. Aiemmin olen vetänyt itseni usein piippuun juuri ennen lomaa ja tuntenut kauhukseni kurkun kaiherrusta heti maiseman vaihduttua. Tällä kertaa toivon välttäväni moisen kohtalon, sillä olen ottanut viikonlopun viettoon mallia kahdelta rötkäleeltä, joita stressi ei onneksi lähtökohtaisesti paina.

Tämä näky saa kierrokset heti laskemaan, ja rentous valtaa mielen ja kehon.

Olemme nauttineet tänä aamuna elämän pienistä iloista lepäilemällä viltillä, jota ikkunan takaa helottava aurinko on ihanasti lämmittänyt. Samalla olemme höpötelleet hempeitä.

Lepertelin kissoille iät ja ajat, koska ne nyt vain ovat niin mahdottoman suloisia, ja päädyin
kysymään omalta mammanpojaltani, mikä sen mielestä on Nupussa kaikkein söpöintä.

Kysymys oli selvästi vähän hankala, koska söpöjä juttuja on niin paljon, ettei Juju voinut valita
vain yhtä. Onhan Nuppu esimerkiksi kaunis ja rohkea, ja se osaa piipittää ja kujertaa
raksukaapin edessä kuin ennenaikaisesti etelästä palannut muuttolintu.

Niinpä Juju vaihtoi puheenaihetta ja näytti, mikä on mamassa kaikkein ihaninta:
lämmin, seepraleggingsillä päällystetty sääriluu, jonka päälle on hyvä kellahtaa.

Pyysin Jujua palaamaan aiempaan aiheeseen, ja yhtäkkiä se muisti Nupusta yhden
supermegasöpön jutun, jota emme ole muistaakseni edes esitelleet vielä blogissa...

Juju pyysi nätisti, että Nuppu näyttäisi maailmalle suloisen kauneuspilkkunsa.

Nuppu-kulta, tämä poseeraus me ollaan jo nähty ”pari”
kertaa, ja kauneuspilkku pysyy yhä piilossa.

Ei, ei, ei... Söpöysmerkki ei valitettavasti ole masussakaan...

Eikä se sijaitse peppukannikassakaan. Eikö Nuppu tosiaan muista paikkaa,
jossa se pieni, suloinen kauneuspläntti pitää matalaa majaansa?

No niin, hyvä Nuppu! Kymmenen pistettä ja Marilyn-merkki! Nupun vasemman etutassun
alapintaa koristaa värivirheeksikin tituleerattu valkoinen täplä, joka on emon ja Jujun mielestä
kerrassaan ihastuttava ja persoonallinen yksityiskohta mallitypymme unelmakropassa.

Kun kysyin Nupulta, mikä on Jujussa kaikkein ihaninta, siihen iski yhtäkkiä
niin suuri hellyyspuuska, ettei höpöttelystä enää tullut mitään. Jujukin vallan
hiljeni vastaanottamaan kaikkien aikojen hempeintä keväsiivousta.
Sen myötä myös emolta hävisi mielestä viimeiset stressipölypallukat!

Katse karvoihin!

Nupun  elämä on ollut identiteettimielessä helppoa, sillä sen ei ole tarvinnut ikinä perustella räggäriyttään. Sitä on toki luultu supikoiraksi ja ahmaksi, mutta yleensä kaikki lopulta myöntävät, että Nuppu on pörröinen rötkäle, joka näyttää juuri siltä niin kuin perinteisen ragdollin kuuluukin. 

Mikään tavishan Nuppu ei silti missään nimessä ole!

Jujun kohdalle tilanne on ollut vauvasta asti hankalampi. Se oli jo meille tullessaan pieni, hoikka rääpäle, jolla oli huitulainen hännänruoto. Vaikka poika kuinka kovasti kasvoi ja kehittyi, se sai tuon tuostakin kuulla epäilyksiä räsynukkeudestaan. Voiko ragdoll muka olla noin lyhytkarvainen ja siro? Tuleeko siitä koskaan isoa ja pörheää karvamötikkää? 

Juju tietää, ettei kissaa ole aina karvoihin katsominen...

Niinpä se kokeili, olisiko kissaa karvoihin nuuhkiminen. Käyttääkö Nuppu parfyymia?

Vai yrittääkö Juju imeä siskostaan lisää ragdollin perusolomuotoutta?

Emolle Jujun karvatilanne on se ja sama. Kissapoika olisi ihan yhtä rakas ja ihana, vaikka se päättäisi sheivata itsensä siiliksi. Niin ei kuitenkaan ole käymässä, sillä junnupoikamme on päässyt siihen teiniyden vaiheeseen, jossa tukan annetaan liehua vapaana tuulessa ja leuan alle alkaa ilmestyä hienovaraista haiventa jos nyt ei parraksi niin ainakin kauluriksi.

Katsokaapa nyt oikein tarkasti komeaa, nuorta kolliamme!
Eikö sille olekin muodostunut viehkeä pikku kauluri?

Enää Jujua ei voi mitenkään luulla lyhytkarvaiseksi kissaksi. Se on virallisesti puolipitkäkarvainen.

Jujusta oli hassu ajatus, että vanhetessaan siitä tulee yhä pörheämpi.
Niinpä se kokeili, miltä uusi pöyhöturkki näyttää pappailmeen kera.

Pituutta on myös Jujun iki-ihanissa ripsiräpsyttimissä.

Nassualueen karvoituskin on uljas: on viiksiä ja tuntokarvoja vaikka muille jakaa
puhumattakaan suloisesti rehottavista korvakarvoista.

Nuppu halusi osallistua kuvasarjaan näyttämällä, miten se antaa
kainalokarvojensa kasvaa vapaina kuin villiviinit.

Edes Jujun sääret eivät ole enää yhtä siloiset kuin pentuna.

Nuppukin halusi esitellä sulosääriään siinä toivossa, että Ruffelta tulisi taas flirttiä.

Vaikka kaikkialla muualla on siis pörheyttä havaittavissa eivätkä edes niiden varpaat ole säästyneet tupsuilta ja hapsuilta, on molemmilla kissoilla yksi hieman ”nakuhko” kohta:

Jos jollakulla on idea, miten korvien taustoihin saa vähän lisätuuheutta,
saa luvan ottaa yhteyttä Hupsuttamon kahteen karvankasvattajakattiin!

Maailman rasittavin nainen

Meilläpäs aloitettiin tänä vuonna naistenpäivähulinat jo viiden aikaan aamulla! Heräsin makeimmista unista kaaputusääniin, joita säesti uskomaton inahtelu, eikä voinut mieskään olla heräämättä järkkyyn mekkalaan. Sanattomassa yhteistyössä jähmetyimme pakoillemme, jottei oven ulkopuolella hilluva komentelijanainen tajuaisi saaneensa meitä hereille. Pidätin hengitystä, kunnes ininä loppui, ja ehdin jo toivoa, että bluffimme oli mennyt läpi. Silloin makuuhuoneen toisilta ovilta alkoi kuitenkin kuulua entistä riipivämpää raavintaa, karmin nakerrusta ja käskytystä suurinpiirtein näillä sanoin: ”Miiip miiip, ihhh, mmmäääiihh, tsirp!” 

Runsaista kielikylvyistä huolimatta viesti jäi meille vähän epäselväksi, joten käännyimme
asiantuntijan puoleen. Konsekutiivitulkilta tulikin suunnaton apu, ja sain teitä lukijoita
varten tällaisen sanasta sanaan -suomennoksen. Viesti lienee nyt kaikille selvä.

Varoimme edelleen liikahtamasta, sillä yksikin varomaton peiton kahaus saisi Nupun ratkeamaan voitonriemuisiin karkeloihin, joiden jälkeen ei ole enää paluuta Höyhensaarille. Seuraavan puolen tunnin aikana kävi ilmi, ettei Nuppu vähästä lannistu, vaan se hiissasi uskollisesti ovelta ovelle, kunnes onnistui yllyttämään Jujunkin kaverikseen. Muuten niin kiltti poitsu viritteli ilmoille puoli kuuden kunniaksi surullisen Nälkäkurkisinfonian, joten lopulta meidän oli pakko antaa periksi. Seuraavan edes auttavasti hiljaisen hetken tullen avasin oven, ja Nuppu töpötti selkä syyllisessä köyryssä makkariin salamana niin, etten tiennyt itkeäkö vai nauraa.

 

Ei kelvannut tämä peti, vaan oikeaan sänkyyn oli ihan pakko päästä.

Olin sen verran loukkaantunut unieni katkaisusta, ettei kumpikaan katti saanut aamupusuja tai rapsutuksia, vaikka ne pötkähtelivät kilpaa eteeni. Houkuttelin ne keittiöön, annoin niille robottina aamumuonat ja palasin kiireesti takaisin nukkumaan. Kuin ihmeen kaupalla neiti Älämölö vihdoin rauhoittui ja sai seuraavan ovenrapsutuskohtauksensa vasta kahdeksan maissa. Silloin se pääsi vihdoin viereemme ja kehrätä huristeli niin onnellisena, etten voinut enää kantaa sille kaunaa. Onhan nyt sitä paitsi naistenpäivä, ja Nuppu on paitsi maailman rasittavin myös maailman ehdottomasti söpöläisin nainen!

 

Ensin naisen piti saada pikkuinen masunsa ihanasti pömpölleen.

Sen jälkeen maistuikin uni lämpimien lakanoiden välissä. Tämä se vasta on elämää!

Kun puheeksi tuli, että emo oli horissut aamuyöstä levottomia Nuppu-rukkasista,
meinasi rakkauteemme tulla ryppy. Mutta kuka nyt leikistä suuttuisi!

Juju pyysi herrasmiehenä anteeksi mourujaan ja toivotti emolle oikein mukavaa naistenpäivää.
Samaa se ja myös me muut toivotamme kaikille lukijanaisille ja teitä tomerasti
komenteleville tyttölemmikeille! Nukkukaatte paremmin kuin me! :)