Tukiopetusta tamrivuohelta

Olen joskus miettinyt, mahtaisivatko Juju ja Nuppu haluta lemmikikseen vuohen. Jos ne joskus alkavat kärttää omaa kiliä, saatan hyvinkin suostua pyyntöön, sillä vuohet ovat niin mukavia eläimiä. Ne ovat älykkäitä ja hauskoja, eikä vuohenjuustoa parempaa herkkua olekaan. Haluaisin meille mieluiten marokkolaisen tamrivuohen, koska se on taitava kiipeilijä. Olen varma, että vuohi viihtyisi kissojemme kiipeilypuissa ja voisi antaa Nupulle yksityisopetusta kapuamisessa ja tasapainottelussa. Nuppu nimittäin on kissaksi hieman maakrapumainen.

Kun Nuppu ja Juju olivat pieniä, niillä oli vain yksi kiipeilypuu. Se oli alle puolitoistametriä korkea, mutta kumpikaan ei rohjennut kiivetä paraatipaikalle. Vasta parin kuukauden totuttelun jälkeen Juju uskaltautui ylätasanteelle, josta tuli heti sen suosikkipaikka. Kun Nuppukin vihdoin oppi keplottelemaan palleroisen vartalonsa hattuhyllylle, alkoi loputon kiista suosikkipaikan herruudesta. Ehkäpä vuohelle olisi siis tarvetta myös erotuomarina…

Tässä Juju on ikuistettu ihan ensimmäistä kertaa
vanhan kiipeilypuun ylätasanteella joulukuussa 2012.

Tässä Nupun vastaava momentti maaliskuulta 2012. Olin juuri
lähdössä töihin, kun näin tämän ja haukoin henkeäni.
Olikohan hiirulaisen surullinen kohtalo saanut Nupun
rohkaistumaan. #youonlyliveonce #carpediemnuppu

Vaikka taso on ajan mittaan kutistunut näin paljon,
Nuppu ja Juju viihtyvät yhä vanhalla lempipaikallaan.

Kissat kuin Barbados

Mitä pidemmälle syksy etenee, sitä useammin huomaan haaveilevani lämmöstä. Haluaisin upottaa jalat auringon paahtamaan hiekkaan, syödä aamiaista parvekkeella kakadujen livertäessä ja kellua silmät kiinni meren lempeissä aalloissa. Mutta ei, kaamosta kohti mennään. Tuuli ulvoo, syyssade piiskaa, eikä aamulla näe nenäänsä pidemmälle.

Toisaalta aamut ovat kuitenkin kissatalouksissa juuri niitä parhaita hetkiä syysahdistuksen päihittämiseen. Meillä ainakin alkaa kaksi aurinkoa paistaa heti kello seitsemältä, kun makuuhuoneemme ovet avataan. Nuppu asettuu kehräten pääni päälle ja lämmittää paremmin kuin Saharan autiomaa. Se nuolee poskeani ja on niin onnellinen, että pakosti tulee itsellekin hyvä mieli. Juju huolehtii nykyisin varpaiden lämmittämisestä, joten kuka tarvitsisi poreammetta tai edes villasukkia? Niinpä olemme päättäneet viettää syyslomamme ihan vain kotona omalla, henkilökohtaisella Barbadoksellamme.

Tämän kuvan taustalla voisi soida Griegin
"Aamutunnelma" näytelmästä Peer Gynt.

Tai miten olisi "Vuorenkuninkaan luolassa"? Niin hyväntuulinen kuin
Nuppu aamuisin onkin, se talsii usein päällämme kuin vuorenpeikko.

Unisen Jujun taustamusiikiksi sopisi Debussyn haahuileva "Faunin
iltapäivä". Onkohan tämän kissan isoisoisoisä ollut huopatöppönen?

The Look of Love

Nykyisin olen jo niin tottunut omiin ragdolleihini, etten enää edes tule ajatelleeksi, miten erilaisia ne ovat muihin kissoihin verrattuna. Minusta on aivan normaalia, että kissat heiluttelevat usein häntäänsä, koska hännän heiluttaminen vain on niin mukavaa. En ihmettele, että miukuleitani saa paijata ja pyöritellä vaikka miten päin ja ne vain kehräävät. Pidän itsestäänselvyytenä myös sitä, että sekä Nuppu että Juju katsovat aina suoraan silmiin – eivät taisteluun haastaen vaan suurta ihailua ja lempeyttä osoittaen.

Eivätkö kaikki kissat muka lepäile tällä tavalla bloggaavien emojensa sylissä?

Kun näin Jujun ensimmäisen kerran, muistan ihmetelleeni silmiin katsomista. Aiemmin tuntemani kissat eivät ole napittaneet minua koskaan samalla tavalla, ja tuntui kummalliselta ja melkein ihmismäiseltä, että pieni kissa katsoi minua niin kauniisti ja rehdisti. Aluksi meille tullessaan Nuppu vältteli suoraa katsekontaktia, mutta kun tulimme kunnolla tutuiksi, myös Nuppu alkoi katsoa silmiin. Nykyisin osaamme keskustella lempein katsein: siristelemme toisillemme ja annamme luomien lupsahtaa hitaasti kiinni. Suurin silmin tuijottaessaan kissat yleensä viestivät, että ne haluaisivat kellonajasta riippuen joko ruokaa tai leikkiseuraa. Vielä tähän päivään mennessä en ole koskaan saanut osakseni vihaista katsetta, sillä raggarini ovat täynnä rakkautta.

Tämä katse sulattaa minut kerta toisensa jälkeen.

Näillä safiirisilmillä kelpaa tuijottaa myös naapurit pyörryksiin

Katse voi myös välittää viestin "Nämä pienet ragdollit on
hylätty tähän keittiön matolle ihan ilman ruokaa ja paijausta..."

Vähärottainen ruokavalio

Nuppu rakastaa raksuja, ja voi sitä onnen päivää, kun ostimme kissoille seitsemän kilon satsin emon hyväksymiä papanoita. Olen käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa pähkiessäni kultamussujeni ruokavaliota ja todennut, että sen säätäminen on kissanomistajuuden hankalin osa-alue. Kun keskustelin aiheesta erään eläinlääkärin kanssa, hän totesi minulle hauskan nasevasti, että rotta on kissan ruokaa. Harkitsin rotanloukkujen virittämistä kerrostalomme vintille tai lähikahvilan roskisten juureen, mutta päätin kuitenkin antaa rottien elää onnellisina yhdyskunnissaan. Ideaalissa maailmassa kissaeläimet söisivät toki vain savannilta kaappaamiaan gaselleja ja aavikkorottia, mutta en ole täysin varma, mitä esimerkiksi Nuppu tekisi oikean hiiren nähdessään. Se voisi joko sanoa ”skviik” ja köpöttää karkuun tai suikata suukon hiirulaisen pienelle, karvaiselle otsalle.

Niinpä meidän kissojemme liha kulkeutuu ruokakuppiin pakastearkusta. Vaikka veriset broilerinsydämet hieman puistattavat minua, ne saavat niin Jujun kuin Nupun suun napsumaan. Juju jäytää oman liha-annoksensa kuin raavas leijona, kun taas Nuppu napostelee hienon neidin tavoin. Kaunis käytös unohtuu siinä vaiheessa, kun raksut rapsahtavat kippoon. Nuppu saattaa joskus ahneuksissaan työntää veljensä syrjemmäs niin, että Jujun tassut vain liukuvat laminaatilla. Tätä emme tietenkään suvaitse vaan huolehdimme, että Jujukin saa aina oman osuuden ruoastaan, joka maistuu ilmeisen hyvältä vaikka rotatonta onkin.

Nuppu teki Grumpy cat -imitaation, koska en
avannut raksusäkkiä kyllin nopeasti...

Töpsöttävä Sergei ja sipsuttava sisko

Kissan liikkuminen on iloista katsottavaa, varsinkin jos omistaa hoikan mutta jäntevän pikku gepardin. Juju on juuri sellainen. Sillä on notkea, ruikalemainen keskivartalo ja ponnahdusvoimaa puhkuvat takatassut. Niinpä se kykenee hypähtämään keittiötasoille ja ikkunalaudoille kuin Sergei Bubka ennätysvuosinaan. Jos kotigepardi on jujumaisen hyvin koulutettu, se ei kuitenkaan loiki holtittomasti ruokapöydälle vaan lähestyy hyvältä tuoksuvia ruoka-aineksia kohteliaasti tuolin ja pöydän välistä luikerrellen:

"Good morning, mama!"

Tämän aamiaisbuffetin vetonaulan piti olla
mansikkapuuro eikä purkkitonnikala.

Ei sillä, että ne mansikatkaan olisivat pieniä kissoja varten!

Jaahas. Tähän päättyi tämä seikkailu. Huomenna taas uusi luikerrus!

Olemassa on myös toisen tyyppisiä kissaeläimiä. Niitä, jotka tarvitsevat jalkarahin päästäkseen ikkunalaudalle ja jotka saattavat joskus tipahtaa sohvalta. Meiltä löytyy kotoa tällainenkin otus. Sen vartalotyyppi on pötkömäisen pörheä, ja keittiön pöydälle se pääsee tilaamalla hissin. Kun Nuppu sanoo napakasti ”mörriuh”, kaikkien on toteltava.

Tuima nallukka tilaa tässä hissikyydin. Tai suukkoja.
En osaa erotella, sillä ilme on aina jotakuinkin sama.

Vaikka Nuppu ei ole kovin ketterä, sen eteneminen on lähes äänetöntä sipsutusta. Nuppu ilmestyy jalkoihini kuin aave, ja olen joskus meinannut jopa kompastua siihen. Hiippailun toinen miinuspuoli on, että keijukaisemme on joutunut vahingossa vangiksi niin vaatekaappiin, pesuhuoneeseen kuin vessaankin. Koska Nuppulainen on aika iso ja helposti bongattava, epäilen sen myös käyttävän jonkinlaista näkymättömyysviittaa. Koskaan ei silti ole käynyt köpelösti, sillä Juju huolehtii sisarensa vapauttamisesta raapimalla milloin minkäkin vankilan ovea. Jujua emme ole vielä onnistuneet telkeämään mihinkään, sillä se askeltaa terhakasti töpsöttämällä. Meninpä minne tahansa, korvissani kuuluu aina ”töps, töps, töps” ja tiedän, että Juju on taas ”maman” kintereillä…

Toisinaan Nuppu katoaa kaikessa hiljaisuudessa.
Useimmiten se onneksi löytyy täältä.

Yin Yang Nuppu

Olisi mahtavaa, jos kykenisin joskus sulkemaan ajatusteni virran ja saavuttamaan henkistyneen tilan. Viime viikolla päätin taas kerran kokeilla, olisiko minussa epäilyistäni huolimatta ripaus syvällistä joogia, sillä päätäni särki ja kaipasin kipeästi rentoutumista. Kuuntelin silmät kiinni sängyllä kiinalaista rentoutumisliverrystä ja solisevaa puroa ja tein harjoitusta, jossa jokainen kehonosa rentoutetaan yksi kerrallaan.

Olin juuri pähkäillyt oikean jalan varpaita ja päässyt henkisellä matkallani pohkeeseen, kun aloin kyseenalaistaa koko puuhaa. Vaikka kuinka yritin, jalkani ei tuntunut painavalta tai rennolta – kunnes tapahtui jotakin todella kummallista: Yhtäkkiä Nuppu nousi vierestäni, asteli vasemman  jalkani yli ja lötkähti oikean pohkeeni päälle rentona kuin rentukka! Kyllä, nyt minäkin tunsin, kuinka painavalta oikea jalkani tuntui. Rentoutumisharjoitus muuttui nauruksi, mutta mikäs sen parempi jännityksen ja päänsäryn karkottaja! Ehkä jooga voisi sittenkin olla minulle sopiva liikuntalaji – ei hatha tai astanga, vaan Yin Yang Nuppu.

Silmäluomet painavat sata kiloa... Anturat on valettu
betoniin... Häntä on tehty lyijystä... Zzzz...

Etualalla roikkuu Yin ja takaa kurkkii Yang.