Onneksi mies on noina hetkinä minua herkempi huomaamaan Jujun eleet ja ilmeet ja rientää aina hylätyn Pikkukissin avuksi. Hän on keskeyttänyt useammankin kerran puhetulvani nostamalla paitsioon jääneen karvapallon aivan silmieni eteen, niin että tajuan tehdä pikaisen korjausliikkeen.
Kaikki höpinät jäävät sikseen, kun otan pienen reppanan syliini pusutettavaksi. Rapsutan sitä leuan alta, nuuhkin sen turkkia ja kysyn, nukkuiko se työpäiväni aikana hyvät päikkärit ja mitä se haluaisi seuraavaksi puuhailla. Vastaus on melkein aina sama: agilitya, vaanimisleikkejä, yhteisruokailua ja lopuksi rentoutumista maman jalkojen päällä. Ja sehän sopii, sillä mitäpä en tekisi hyvitykseksi törppöilystäni!