Hupsnauskis!

Ei ole kovin kauan ajoista, jolloin kuvittelin, että kissakahvila on paikka, jossa höpsähtäneet kaupunkilaiskissatädit nauttivat kermaista cappuccinoa samalla, kun heidän rusettipäiset persialaiskissansa nököttävät Vuitton-kasseissaan nojatuolien juurella. Ihmettelin hiukan, millä perusteilla kissat päästettäisiin kahvilaan, jotta kissatätien keskustelut eivät täysin hukkuisi sähinän ja murinan alle, mutta ennen kuin keksin ainuttakaan järkevää kissantestausmenetelmää, joku ystävällinen sielu kertoi minulle, mikä kissakahvila oikeasti on.

Kissakahvilaan EI mennä oman kissan kanssa.

EI, vaikka kissa itse olisi kuinka halukas tahansa.

Kissakahvilassa asustaa valmiiksi kissoja, jotka ovat rentoja ja ihmisystävällisiä. Kahvila on kattimattien koti, jonne ihmiset saavat tulla niitä ihailemaan, kunhan jättävät kenkänsä eteiseen ja pesevät kätösensä. Cappuccinon lisäksi tarjolla on monenlaista muuta juomaa ja herkkuja keitoista jälkiruokiin. Tämän kaiken pääsin kokemaan lauantaina, kun Tassulinna ja Elämää ja elämyksiä -blogit järjestivät suuren ja uljaan kissablogitapaamisen Tampereen Purnauskiksessa.

 

Nuppu pahastui hieman tajutessaan, että se ei pääsisikään Fifinä emon
matkaan, ja kysyi, miksei oma kissakahvilamme Hupsnauskis enää kelpaa. 

Porisee se kahvi täälläkin...

 

...ja kookoskeksejä on jäljellä vielä muutama.

 

Hupsnauskiksessa on aina taattua kissaseuraa,
ja sumppiin saa lisäaromiksi pari räggärinkarvaa.

Pysyin silti poikkeuksellisen jämeränä ja sanoin, ettei miuku tai nauku auta, vaan emo lähtee oikeasti Tampesteriin tapaamaan Ruffen äiskää (= Nupun anoppia) ja muita kissablogituttuja.

 

Mahtoikohan neiti Hörökorva nyt kuulla ihan oikein?!

Kun Nuppu tajusi, että Ruffe liittyy jotenkin asiaan, se alkoi koutsata emosta seurapiirikelpoista: ei saa olla ekana paikalla, ei saa laittaa päähän kissapipoa ja pitää uskaltaa avata suunsa edes kerran – mielellään niin, että sieltä pulpahtaisi jokin viehättävä viisaus nolon kissalässytyksen sijaan.

Juitsia vähän ahdisti, menisikö mama suukottamaan
vieraita pupusia. Lupasin, että pusut säästettäisiin kotiin.

 

Kissakahvilapäivälle sattui ihana syyssää, ja opiskeluaikainen kotikaupunkini näyttäytyi kauniimpana kuin muistinkaan.

 

Tepastelinko minä Suomessa lainkaan? Lämmin keli, pittoreskit maisemat ja autuas olo. Aah!

Mitä lähemmäs kissatreffien ajankohta tuli, sitä pahemmin hymyni alkoi kuitenkin hyytyä. Perhoset läpsyttivät vatsassani, ja Nupun ja Jujun ”sturtsihiiri” vilisti sisuksissani vinhaa rinkiä. Jalkani köpöttivät silti määrätietoisesti Tammelaan, ja vapisevaan nyrkkiin puristettu käteni kopautti lopulta Purnauskiksen oveen. Kun kissaparatiisin portti avattiin, jännitys muuttui pöllämystyneeksi äimistelyksi. Olin kuin Liisa ihmemaassa, mutta virnistelevän Irvikissan sijaan näin miljoona kissaesinettä, kissataulua, kissakorua, kissakiipeilytasoa ja kissatätiä. Lopulta silmäni tavoittivat myös ihka oikeita kissoja, ja tajusin olevani oikeassa paikassa.

 

Kissoja on siinä monenlaisia, moo-nen-lai-siaaa... Enkä laulanut tätä Nupun helpotukseksi ääneen.

Kun katselin näitä hyppelytasoja, olin helpottunut, ettei Purnauskiksen
kissavalikoimasta löytynyt ainuttakaan putoiluun taipuvaista ragdollia.

Ja siinä niitä kanssabloggaajia nyt sitten on! :)

Muut kissabloggaajat olivat juuri niin ystävällisiä kuin heidän blogeistaan ja kommenteistaan (ja yllä olevasta kuvasta) voi päätellä, mutta muutaman tunnin aikana ei suinkaan ehtinyt tutustua läheskään kaikkiin. Nupun harmiksi en sanonut kenellekään mitään kovin fiksua tai filmaattista – ja huomasin hyvin aikaisessa vaiheessa piipittäväni hellyyssanoja tälle herttaiselle pöytäkaverille:

Merimieskissa Evolla oli hurja määrä varpaita ja varmasti yhtä
paljon jännittäviä muistoja piraateista, aarteista ja papukaijoista.

Miculle kerroin, että jos Nuppu ei olisi varattu, niin joku hänen sorttisensa
 hapan mutta hellyttävä karvaturilainen voisi olla pätevä sulhaskandidaatti.

 

Peruin puheeni myöhemmin, kun näin, mitä Micu teki! Huuh! Tällaista esimerkkiä
Nuppu ei kaipaa nyt, kun se on vihdoin taas pääsemässä tötteröstä eroon.

Jujulle näppäsin tällaisen kuvan suloisesta Viirusta ja kauniista taulusta.
En oikein tiedä, kummasta artistipoitsuni on lopulta kiinnostuneempi.

 

Ikuistin myös kissojen illallishetken, mutta olin aistivinani, että filmaamisen
 sijaan ihmistenkin suotiin vähitellen siirtyvän omien herkkujensa pariin.

Olen monta kertaa sanonut, että Nuppu ja Juju ovat niin suloisia, että voisin syödä ne.
Toistaiseksi olen vain pusitellut niitä, mutta tämän pienen kissanpentuparan minä popsin.
Ja se oli tosi herkullisen kurpitsainen. Njam njam!

Tassukoristeista juustokakkua hotkiessani lähetin parantavia ajatuksia Nupulle.
Tiikerikakkua rohmutessa taas muistelin omaa kotitiikeri Jujuani.
Mutakakku ja mansikka olivat muuten vain maukkaita vyötärönleventäjiä.

Iltaan mahtui arvontaa, höpöttelyä, kissapaijausta ja kivat yllärikassit, joiden herkkuvalikoimaan Juju pääsee jo lähiaikoina tutustumaan. Ilo oli ylimmillään, kun saavuin vihdoin ja viimein iltahämärissä kotiin. Molemmat kissat tunkivat itsensä ovenraosta jalkoihini, ja sain niin monta suukkoa ja halia, että tunsin itseni erittäin kaivatuksi ja rakastetuksi. Ehkäpä minun täytyykin lähteä kotoa vähän useammin kissabloggaajarientoihin – ja sen teen tietysti mielihyvin.

Kiitos siis vielä tilaisuuden järjestäjille, Purnauskiksen mukavalle henkilökunnalle ihmisineen ja kissoineen sekä kaikille kanssabloggaajille. Toivottavasti pääsemme pian tutustumaan lisää! =)

Kissatkin ovat sitä mieltä, että emo saa lähteä liesuun, kunhan muistaa tuoda tuliaisia.
Nuppu käski, että seuraavan kerran kassista olisi parasta löytyä yksi kappale Ruffea.

Blogimme tarina

Olipa kerran räggäreihin höyrähtänyt hömppä, joka sai vuosikausien haaveilun, unelmoinnin ja uneksinnan päätteeksi kaksi ikiomaa höpönöpöä. Siitä onnenhetkestä alkoi huuma, joka ei ottanut laantuakseen vaan vyöryi yli äyräidensä. Kännykkä täyttyi kissakuvista, tekstareissa kerrattiin kattien uusimmat kujeet, Facebook-seinä peittyi kissanpentulällytykseen, eikä hömppäemo osannut käydä enää ainuttakaan keskustelua ymppäämättä mukaan N- ja J-alkuisia perheenjäseniä. Niinpä kymmenen kuukautta myöhemmin oli aika suitsia lapasesta livennyttä kissatykitystä ja osoittaa sille oma kanava, johon saisin tuutata ihkutusta ja söpömössötystä oikein olan takaa. Näistä lähtökohdista syntyi pari vuotta sitten Hupsu ja tosi höpsö, jonka tarinan Popot pogoillen -blogin Anna on haastanut minut kertomaan.

 

Ikimuistoinen hetki, jolloin silmäni menivät ihastuksesta kieroon.
Aivotkin taisivat vähän vinksahtaa ja sydän löllöytyä.

Nuppu ihan ensimmäistä kertaa emon sylkässä ja ilma rakkaudesta sakeana.

Kun aloitin bloggaamisen, olin täysi keltanokka, eivätkä Nupun tai Jujunkaan some-taidot olleet häävit. En ollut lukenut ainuttakaan blogia, mutta olin tietoinen, että niitä oli olemassa, koska työtoverini oli keväällä osallistunut blogikurssille. Keskustelin hänen kanssaan usein bloggaamisesta, ja aloin pohtia, uskaltaisinko pystyttää oman, Jujulle ja Nupulle pyhitetyn pikku nettinurkkauksen. Olen tottunut suoltamaan paljon tekstiä, mutta bloggaamisessa hirvitti se, että kuka tahansa voisi kommentoida heti kirjoituksiani ja sanoa jotakin lannistavaa. Siksi päätin, etten kirjoittaisi koskaan ohjeita kissanhoitoon (sillä olen siinäkin täysi aloittelija) tai muihinkaan vakavahenkisiin aiheisiin. Koska Nuppu ja Juju ovat oikeita ilopillereitä, halusin ottaa hyvän mielen ja hassuttelun blogin lähtökohdaksi. Ajattelin, että jos edes yksi lukija joskus hymyilisi kissakaksikkoni puuhille, blogi olisi täyttänyt tehtävänsä.

Nuppu oli varma, että ekat naurut saataisiin, kun lukijat näkisivät,
millaisessa kärryssä se joutui vauvana asumaan.

Perustin siis Bloggeriin tilin ja päätin pitää identiteettini täysin salassa, jotta kaikki kimppuuni hyökkäävät nettikiusaajat eivät tulisi heristämään minulle sormeaan jostakin epämääräisestä, jota olen sivuillemme kirjoittanut. Ihmetys oli suuri, kun viikot vierivät, eikä kukaan sanonut postauksiini mitään ikävää. Tai ylipäänsä yhtään mitään! Ja kun ensimmäiset kommentit lopulta saapuivat, hämmennyin täysin. Nehän olivat niin ihania ja kivoja, etten ollut pysyä nahoissani. Tajusin vihdoin myös itse mennä kommentoimaan muiden blogeja ja huomasin, että blogimaailmahan on sympaattinen verkosto, jossa kannustetaan toisia ja vaihdetaan tietoja, kuulumisia ja tietenkin kissamaisia hupsutuksia.

 

Onni on esimerkiksi blogiystävä, jolle voi lähettää tällaisen kuvan ja joka osallistuu myötäiloon
täydellisestä pötkylästä. Raakaruoka ei olekaan sekoittanut Nupun masua toisin kuin pelkäsin! Jee!

Ajan myötä bloggaaminen on muuttanut väkisinkin muotoaan. Alussa asiaa oli kertynyt paljon ja tuntui, etten koskaan saisi kerrottua kaikkea, mitä halusin. Saatoin räpeltää kerralla jopa viisi postausta ja julkaisin niitä peräkkäisinä päivinä. Tekstit olivat lyhyitä ja kuvat nopsia kännykkäräpsyjä. Vasta muiden hienoihin blogeihin löydettyäni tajusin, että kuvillakin voisi tuoda blogiin uutta, kiinnostavaa kulmaa. Haaveilin pitkään järkkäristä mutta päädyin lopulta ostamaan pokkarin, johon sain kiinni myös ulkoisen salaman. Valokuvien laatu parani heti huimasti, ja lukijoitakin kömpi jostakin lisää. Liekö se pikselien ansiota vai silkkaa sattumaa?

 

Aloittelijoitahan tässä vielä ollaan, mutta kyllä Juitsi näyttää
jotenkin todellisemmalta ilman kohinaa, särinää ja väpätystä.

Useimmiten kirjoittaminen on minulle kivaa ja rentouttavaa puuhaa. Pidän listaa hassuista jutuista, joita Nuppu ja Juju touhuilevat, ja yritän edes pari kertaa viikossa istahtaa koneen ääreen niistä kertomaan. Kirjoitan tekstit aina Wordiin, koska Bloggeriin ei voi luottaa ja haluan nähdä mahdolliset kirjoitusvirheet heti nakuttelun lomassa. Välillä sormeni kiitävät vinhasti ja juttu syntyy kerralla, mutta toisinaan jaarittelen pitkät pätkät, kunnes tajuan, ettei tekstissä ole päätä eikä häntää (tai edes tassuja tai löllömahaa) ja tuhoan kaiken. Silloin on yleensä pidettävä parin päivän pituinen pääntuuletustauko. Välillä parhaat postausideat syntyvät kuvia katsellessa ja käsitellessä, sillä Nupun ja Jujun ilmeet, asennot ja touhut ovat oikeaa hassutuspolttoainetta.

 

Eikö tämä ojennus suorastaan houkuttele kirjoittamaan postausta
syksyn uudesta trendijumpasta, koipibicistä? Vai onko kyseessä Lick and kick?

Niin mukavaa kuin bloggaaminen onkin, olen joskus lillunut synkissäkin vesissä ja pohtinut, ovatko ideani ehtyneet ja olisiko jo aika peitellä Hupsuttamo hiekkiksen uumeniin. Varsinkin Nupun sairastelut ovat vetäneet mieltä matalaksi, ja olen ihmetellyt, kuinka voin ilahduttaa muita, jos olen itse surullinen. Siihen apu on onneksi löytynyt aina Nupusta itsestään. Kun pujotan kyynelet silmissä sen päähän tötterön, se katsoo minua nätisti ja tekee sitten jotain niin hömelöä, että purskahdan väkisin nauruun ja mietin, että tästä on pakko kirjoittaa blogiin. Myös jokainen ihana kommentti on kannustanut ylläpitämään tätä harrastusta, ja toivon, että tarinamme jatkuu vielä pitkään.

 

Tassua päälle, ettei me olla lopettelemassa vaan hoidetaan
tämä töppönen kuntoon ja blogataan entistä enemmän! :)

Olen hieman huono haastamaan ketään, mutta koska ohjeissa niin pyydetään, niin kerään rohkeutta ja vienosti kysäisen, haluaisivatko Marraskuun muruset, Liinukka, Tassulinna ja Tallin tarinoita tarttua haasteeseen? Mielelläni kuulisin silti tarinat kaikkien muidenkin blogien takaa... Ohjeet tulevat tässä:

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen).
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.
3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsin, voit haastaa jonkun toisen.
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.
5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina-haasteen käynnisti: kototeko-blogi.

Silkkistä silkkua

Tänä aamuna olisi ollut kiva nukkua pitkään. Olen stressannut viime aikoina monestakin syystä, ja energiaa on palanut isolla liekillä. Ekstrauni olisi tullut tarpeeseen, mutta katit päättivät toisin. 

”Shh! Me ollaan ihan hiljaa, jotta mama ja iskä saavat nukkua.
Ei ku... ei ollakkaan. Iiiihhhihihihihihi! Tsembalot alkakoot!”

Normaalitapauksessa olisin antanut höyhenten pöllytä ja norsulauman jymistää pitkin asuntoamme, mutta koska Nupun suloinen pää verhotaan edelleen yön ajaksi tötteröön, alkoi uniseen mieleeni nousta kauhukuvia painivasta kaksikosta, joista toisella on kypärä ikävästi vinossa. Niinpä avasin makuuhuoneen oven ja tarjosin pottapäälle suojapaikan kainalostani. Se ei kuitenkaan kelvannut, vaan neiti meni hyppimään mieheni vatsan päälle samalla, kun Juitsi sovitteli tekareita hänen pohkeeseensa. Arvasin, että minun ja karvakerien oli aika siirtyä makuukamarista muihin maisemiin.

 

Jaahah. Tekstiin tuli heti korjauspyyntö. Toisin kuin aiemmassa kappaleessa väitimme,
Jujulla ei ole tekohampaita. Mutta näyttää erehdyttävästi siltä, että poitsulla on robottihäntä.

Suoritin hellävaraisen tötterönpoiston ja tarjosin aamupalan, josta eräs nälkäinen pehmonalle imuroi heti sydänsiivut parempiin suihin. Sen jälkeen menimme eteiseen hengailemaan. Aloin ihan muuten vain silitellä Nuppua, ja se katsoi minua niin kauniisti, että meinasin sulaa hellytyksestä. Pehmoinen nöpöneiti kävi makuulleen ja nautti silmät viiruina, kun liu'utin kättäni hitaasti ja hellästi sen korvien takaa kylkeä pitkin aina takajalkojen varpaisiin saakka. Nupun pehmokarva tuntui ihanan silkkiseltä, ja lempeän kissan hyvä olo tarttui minuunkin. Nuppu painoi pään tassujensa väliin ja sulki silmänsä, ja niin vaivuimme yhdessä silkkisilkkuhypnoosiin. Se tuli aivan pyytämättä ja yllättäen ja latasi meihin molempiin tuiki tarpeellista voimaa. Muistin, että tämä juuri on lemmikinomistajan onnea: molemminpuolinen luottamus ja sydäntä pakahduttava hellyys.

Onhan tästä nöpönenusta ollut hurja määrä huolta ja tulee varmasti aina olemaankin,
mutta vaikka saisin palata ajassa taaksepäin kaiken tulevan tietäen, en valitsi toisin.
Nuppu on ainutlaatuinen persoona, jota ilman maailma olisi ihan kurja paikka. <3

Nuppu sydän sydän

Ruokavalio on supertärkeä juttu. Jos ei muulloin, niin ainakin silloin, kun sitä aletaan härppiä ikävämpään suuntaan. En esimerkiksi itse ilahtuisi, jos herkulliseen lounassalaattiini piilotettaisiin rapeaksi paahdetun halloumin sijaan vaikkapa käristettyjä torakoita tai leivitettyjä sisiliskonhäntiä. Tästä syystä valmistauduin pahimpaan, kun päätin esitellä Nupulle ja Jujulle uusia makuja lihatiskin uumenista.

Vaikka Nuppu pitää kovasti herrrrrkullisista varastopunkeista, päätin allergian pelossa
lopettaa niiden tarjoilun. Tilalle ruokavalioon kärrättiin tämännäköisiä kummajaisia. 

Uudet, verta tirskuvat namupalat saapuivat kissojen ruokaympyrään lihalastujen jättämää lovea täyttämään. Täysbarfaukseen ei tällä ruokintanoviisilla riitä vielä tiedot, taidot tai itseluottamus, mutta Nupun iki-ihanan anopin (= Ruffen äiskän) rohkaisun siivittämänä kampesin itseni paitsi netin ihmeellisiin syövereihin barf-asioita opiskelemaan myös ihan oikeasti lihatiskien tarjontaa kummastelemaan. Eläinkaupan jättimäiset kalkkunankaulat saivat minut melkein yökkimään, mutta mukaan lähti sentään raakaa broilerinsydäntä sekä jäinen siipimurskapötkö, jota pilkkoessani tunsin itseni kiilusilmäiseksi moottorisahamurhaajaksi. Asettelin sydännokareet keittiössä mahdollisimman houkuttelevasti kuppeihin, ja ravintolan puolelta kuuluikin heti ihastuneita hoputuksia:

 

”Uuu! Tuoksuuko täällä lämmin, viimeisiä sykähdyksiään
pamppaileva sydän?” vampyyrikreivitär Nuppu Nuppula kyseli. 

Kun sisäelinkaukalot laskettiin kattien nenän eteen, Nuppu heitti yltään söpönöpön höppyli-pöppyli-pusukisun viitan. Alta paljastui raavas ja ronski barf-katti, joka jäyti ja narskutti lihaa kuin mikäkin safarin sakaali. Sydämellinen ateria näytti maistuvan myös vieressä nassuttavalle, lihapoikana tunnetulle Juippu-puikulalle: 

 

Jäysk, jäysk, aah! Tätä lisää joka aterialla!

Juju on aina tähän päivään saakka ollut tunnettu rakkaudestaan liharuokiin. Iskän hienostuneet kalkkunanfilepihvit ovat olleet sen suuri intohimo jo pitkään, eikä poika tiedä mitään maukkaampaa kuin vähärasvainen naudanpaistijauheliha. Mutta tällä kertaa koimmekin yllätyksen, sillä liika oli liikaa Jujullekin. Kun herkkä Pikkukissi näki verta ja tajusi, että sydän on oikeasti tumpsuttanut jonkin suloisen, höyhenillä peitetyn ystävän rinnassa, sitä alkoi vähän heikottaa.

 

Ehkä joku on ollut juuri tämän sydämen ikioma sydänkäpynen!

Sillä välin, kun romanttinen poju vaipui
mietteisiinsä, eräs ripeä typsykkä hoiteli jo tiskitkin.

Koska sydämenmuotoiset kyynelet sumensivat Jujun näön,
se ei huomannut kupposellaan vierailevaa karvaista jättipapua.

Papu olikin oikeasti pupu, joka ei takuulla popsi popsi porkkanaa!

Noitatohtori hakusessa

Olen ollut suurimman osan elämästäni kauhulakossa. En lue Stephen Kingiä tai katso Ghostbustersia kaameampia elokuvia, koska jos mielikuvitukseni ja järkeni joutuisivat vapaapainitantereelle, edellinen mätkäisisi jälkimmäisen kanveesiin nanosekunnissa. Koska kammoan aaveita, mörköjä, zombeja, muumioita, merihirviöitä (jotka saattavat jopa lammessa uidessa tarttua jalkaan kiinni ja vetää uppeluksiin) ja rumasti irvisteleviä klovneja, tuntuu hieman hälyttävältä, että olisin silti valmis istahtamaan vaikka heti spiritismilaudan ääreen ja manaamaan esiin noitatohtorin.

Kukaan ei varmaan osannut arvata, että tämä kissa on syypää epätoivonsyövereilleni. Sen nimi
on Nuppu, ja se on tosi nätti ja palleroinen, mutta sen tassu leimuaa taas kuin juhannuskokko!

Ihminen voi tulla hulluksi pohtiessaan, kumpi oli ensin, muna vai kana, mutta Nuppu-ongelmaan verrattuna tuo vanha kananmunajuttu on ihan helppo nakki. Muna oli tietysti ensin. Se oli aluksi vain jokin pieni elonsiemen, joka alkoi vähitellen kehittyä suojakerroksen sisällä. Lopulta siitä muodostui munan sisällä kököttävä pikkukana eli söpö tipunpörryläinen. Kun aika oli kypsä, tipunen nakutteli reittinsä ulos, ja siitä kanojen vallankumous sitten alkoikin! Ongelma ratkaistu, jihaa!

 

Kotkottajat valtasivat lopulta myös kaikki orret ja puut.

Nupun tilanne on kuitenkin kinkkisempi kuin kanojen ja munakkaiden. Kaksi vuotta on kulunut niin, että jompikumpi etutöppönen tulehtuu ilman järjellistä syytä, ja terveitä jaksoja on tulehdusten välissä viikosta yhdeksään kuukauteen! Ruokavalio ei ole vaihdellut, elämässä ei ole ollut muutoksia, kotiin ei ole tullut mitään uusia aineita, kaikki on ollut niin kuin aina ennenkin. Nyt sentään on tiedossa jotakin tuoretta spekuloitavaa, sillä kahden ja puolen viikon piinaavan odottelun päätteeksi eläinlääkäri vihdoin soitti Nupun allergiatestin tuloksista.

Vaikka Nuppu toivoi viimeiseen asti, että koko juttu olisi jo unohdettu,
näyte ei ollut kadonnut eivätkä raksut ole tekemässä comebackia.

Saimme varmistuksen, ettei Nuppu ole allerginen millekään siitepölyille tai ulkoilman allergeeneille. Se oli kuitenkin saanut lievästi positiivisen tuloksen kategoriassa ”sisätila-allergiat”. Näihin kuulemma kuuluvat kuivaruoissa lymyävät varastopunkit, sängyssämme tutivat pölypunkit, kuvottavat jauhomadot (joita en pystynyt edes googlettamaan, koska madot puistattavat minua enemmän kuin raivopäiset poltergeistit!) ja ties mitkä muut inhottavuudet. Jäin myös pohtimaan, voiko Nuppu olla allerginen meille ihmisille?!

Mitä jos Nupulle joudutaan asettamaan porttikielto emon ja iskän sänkyyn?
Entä jos Öppönöppöä ei saisi enää suukotella? Se olisi paha paikka
paitsi emolle, myös iskälle ja Nuppu-suukkosuulle itselleen.

Jos joku ei muuten ole vielä nähnyt suurennettua kuvaa pölypunkista eikä haluakaan nähdä, niin nyt kannattaa scrollata alaspäin vähän matkaa silmät kiinni...

 

Tosi puistattavaa, I know. Mutta siinä se punkki nyt äheltää vaatekaappiini.
Pahoittelen kuvan laatua, mutta valtava suurentaminen aiheutti kohinaa.

Jotta allergiahomma vain ei menisi liian helpoksi saati sitten edulliseksi, Saksassa jatketaan Nupun verinäytteen tutkimista, jotta saamme tietää, mitkä sisätilaällötykset kissaparkaamme allergisoivat. Mahdollista silti on, ettei kaikesta tästä ole mitään hyötyä. Vaikka Nuppu olisi varastopunkille allerginen, eivät ötökät välttämättä edes liity tassujen nuolemiseen. Ehkä nörkkäyksen aiheuttaa jokin muu kipu tai kutina. Voihan Nupulla olla vaikka masu kipeä, mutta tassu on aina se reppana, johon pahat olot puretaan.

 

Toisaalta sitten tulee sellainen olo, että voiko Nuppu oikeasti olla kovin kipeä,
sillä leikkisämpää ja hyväntuulisempaa kattia en ole nähnytkään...

 Tältä Nupun leikki näytää mp4-muodossa:

Tarvitsisin nyt siis noitatohtorin, joka katsoisi rähmäisillä silmillään maailman ytimeen ja kertoisi minulle lyhyesti ja ytimekkäästi, mitä voisin Nuppuni hyväksi tehdä. Jos ratkaisu on barf-ruokavalio, niin hyvä on, käytän koko loppuelämäni fosforeihin, kalkkilisiin, aminohappoihin ja tauriiniin perehtymiseen ja niiden suhteiden laskemiseen. Jos taas pölypunkit ovat oikeasti syyllisiä, olen valmis kuuraamaan asuntomme seitsemän kertaa päivässä lattiasta kattoon. Jos kyse on ihmishilseestä, voin pukea itseni (ja miehen) (ja ehkä Jujunkin) ilmatiiviiseen avaruusasuun, ja jos jossakin muualla typykän elimistössä on jokin vaiva, teen ihan mitä tahansa, jotta se saataisiin hoidettua. Mutta ihan kaikkea tätä en pysty toteuttamaan ainakaan samanaikaisesti, joten hyvät vinkit olisivat nyt tarpeen. Mistä edes voisin aloittaa? Mitä kokeita meidän pitäisi ottaa? Kenelle soittaa, ketä konsultoida, miten, miksi ja millä tavalla? Kysymyksiä on satamiljoonaa, joten hulluksi tulon uhka vaappuu pääni päällä ja rymähtää niskaani hetkenä minä hyvänsä. Onneksi ulkona sentään paistaa aurinko!

Ja onneksi kyse ei ole luultavasti mistään vaarallisesta, ja vaikka juuri nyt ollaan
umpikujassa, löydämme ehkä joskus vielä tiemme ulos. Avaruusasuissa tai ilman.

Viitteitä viihteestä

Viime viikonloppu hujahti ohi kissamaisesti, sillä mieheni lähti muihin maisemiin ja jätti minut toipumaan flunssasta Nupun ja Jujun seuraan. Ajatus tuntui hyvältä, sillä Nupusta oli sairasteluni aikana kuoriutunut erityislempeä hoitaja, joka piti huolen, ettei minun tarvinnut homehtua hetkeäkään yksin punkan pohjalla. Parhaimmillaan se nukkui pieni pörröinen naama kasvojani vasten, ja tasainen hurina tuuditti minut ihanasti uneen. Nupulla oli varmasti mielessään tassuvaivat, joita olen koko kesän hoitanut, joten se päätti maksaa huolenpidon moninkertaisena takaisin. Neiti jopa nuoli jalkapohjaani siltä varalta, että sitä sattuisi kutittamaan.

 

No siinä vaiheessa ainakin kutitti, kun tuo vaaleanpunainen
pikku raastinrauta kosketti jalkapohjani herkkää ihoa!

 

Nupun vasen etutassu on pysynyt kunnossa, mutta nyt tarkkailussa on
oikea, joka on toistaiseksi ehjä ja vaalea mutta parturoitu jostain syystä
lähes karvattomaksi. Allergiatestistä taas ei ole vieläkään tullut tuloksia,
vaikka niistä piti ilmoittaa jo yli viikko sitten ja olen peräänkin soitellut.

Herää kysymys, onko Nuppu lahjonut labran henkilökunnan hävittämään todistusaineistot,
jotta se ei muka olisi millekään allerginen ja saisi taas kanaraksut ruokavalioonsa.

Ehei, Nuppu. Emo ei nyt anna tässä periksi, mutta hiiriä saa ilman muuta puputtaa!

Aloin virkistyä viikonlopun (ja kissojen kanssa onnistuneesti vietetyn yön) aikana, ja sunnuntaina olin jo niin vakaasti tolpillani, että päätin tehdä kissojen ja miehenkin iloksi suursiivouksen. Vaikka en olekaan keittiön pikku hengetär, jaksan tarvittaessa luututa, puistella, pölyttää, puunata ja somistaa kuin paraskin Tuhkimo.

Apuna minulla oli prinsessojen tapaan eläinystävä, joka osoittautui melko kriittiseksi.
 Se kysyi, miten puhtaassa lakanassa voi olla heti ihan järkyttäviä karvatuppoja.

 

Apulaispiika ei joko kuullut tai ymmärtänyt kysymystä.

Kun saimme asunnon puhtaaksi, Nuppu oli haljeta riemusta. Se juoksi ripeästi Cooperin-testin ja harjoitteli pöydän alla vauhdikkaan näköistä steppausta:

Olisiko tämä sopiva tervetuliaistanssi iskälle, vai ovatko nuo punaisina
 palavat monsterisilmät vähän liikaa, kun halloweeniinkin on vielä aikaa?

Kun kotiamme alkoivat viimein lähestyä tutut askelet, molemmat katit olivat hetkessä eteisessä. Ne väittivät miehelleni, ettei kukaan ole siivonnut kämppää, leikittänyt niitä tai antanut niille ruokaa. Viimeisen pointin todistaakseen Juju meni äärimmäisyyksiin tällä kerjäläissinfonialla:

 

Melko uskottavaa, vai mitä? Pieni kissa ja niin iso nälkä, että iskän poimimat tyrnitkin kelpaisivat.

Tässä kohden haluaisin silti huomauttaa, että Juju oli juuri ennen miehen tuloa esittänyt samanmoiset rituaalit minulle ja saanut vaivanpalkakseen ison satsin herkkuruokiaan. Pienen, söpön huijarin show tallentui onneksi myös videolle, ja tältä se näytti:

Onko vastaavanlaisia ohjelmanumeroita nähty 

lähiaikoina myös muissa kissatalouksissa?