sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Jujua vaille Nuppu

Olen aina uumoillut että Onnettarella on jotain minua vastaan. Huvipuistojen ”jokainen arpa voittaa” -kojuista olen kantanut kotiin surkeita avaimenperiä, ja lautapeleissä nopalla on tapana kierähtää aina ykköseksi. Vaikka olen iän kaiken pukeutunut Onnettaren katseelta suojaavaan näkymättömyysviittaan, en ole koskaan kadottanut täysin leikkimieltäni. Olen osallistunut ahkerasti kissablogien arvontoihin ja toivonut salaa, että Nuppu ja Juju onnistuisivat räpsyttämään sinisiä silmiään niin, että leidi Fortuna sokaistuisi edes kerran.
 
Kuka muka voisi olla lahjoittamatta voittoa näille pikku amuleteille?

Maaginen juoneni toimi kuin rasvattu, ja mussukoissani on selvästi enemmän voimaa kuin sadassa jäniksenkäpälässä. Voitimme nimittäin viikko sitten Tassulinna-blogin arvonnassa rannekellon, joka ei ole mikään tavallisen taplaajan aikarauta. Kyseessä on todellinen kissojen aktivointiranneke, joka varmistaa, että Nuppu ja Juju ovat mielessäni (ja ranteessani) vuorokauden jokaisena tuntina, minuuttina ja sekuntina. Kas näin:
 
Hupsujen vuorokausirytmi tunnista toiseen.


Kun kello saapui, minua hieman jännitti, tulisiko Hupsuttamossa kiistaa siitä, pujotetaanko se emon, iskän, Nupun vai Jujun ranteeseen. Talouden mies ei jostain syystä oikeuksiaan puolustanut, mutta minä ja katit aloimme tavoitella palkintoa tosimielellä.
 
Ihana ragdoll-vaavikortti harhautti meidät kaikki hetkeksi...


...mutta sitten me Jujun kanssa nappasimme kellosta kiinni ihan yhtä aikaa!

Huitsipupu oli kuitenkin helppo poistaa kisasta, sillä pakettiin oli piilotettu
myös kissanminttupötkö, joka pökerrytti poitsun huumaavilla tuoksuillaan.


Päihteetöntä Nuppua oli hankalampi huijata. Se pyysi minua solmimaan
kellon trendikkääksi vyöksi sen tiimalasivartalon ympärille. 

 
Selitin, ettei rannekelloa sillä lailla kuulu pitää, joten Nuppu
purki turhaumiaan ripsuttamalla raapimapuuta oikein olan takaa.

Kun Juju selvisi pössyttelystään ja Nuppu oli saanut pahimmat höyryt ulos, katit suostuivat kuuntelemaan järkiperustelut, miksi emon kuuluu saada pitää ihanaa kissakelloa omassa ranteessaan. Nyt en unohda ainuttakaan Nupun ja Jujun päivän kohokohtaa, ja mikä parasta, voin ainakin kerran päivässä hauskuttaa kaikkia ilmoittamalla, että kello on Jujua vaille Nuppu:

 
Venyttelevä laiheliini on tietysti Juju ja etutassuaan lipova pallero Nuppu.

Kaikki ovat nyt tyytyväisiä siihen, että emolla on maailman tyylikkäin kello!

 
Jopa fashionistamme Nuppu, joten suuret kiitokset Tassulinnaan
mahtavasta arvonnasta ja kohdallemme osuneesta jättipotista!

lauantai 21. tammikuuta 2017

Nuppumobiili talviparkissa

Jos Nuppu olisi auto, se olisi beigellä teddykarvalla päällystetty kuplavolkkari. Se huristelisi huolettomasti aurinkoisilla hiekkateillä ja vilkuttelisi valojaan kaikille vastaantulijoille. Perhoset houkuttaisivat Nuppumobiilin joskus kukkakedoille, eikä ole mahdoton ajatus, että se kellahtaisi moottorit huristen sammalpedille lepäämään.
 
Elämä on parasta, kun kiepsahtaa välillä katolleen!
 
Vaikka Nuppumobiili on hyväntuulinen ja katsastuksen selvittänyt menopeli, sitä ei ole missään nimessä tarkoitettu talviajoon. 
 
Nelivetoisella karvasuzukillamme on eräänlaiset nastat läpi vuoden,
mutta lumikinoksissa revittely ei tulisi kuuloonkaan, sillä se rakastaa lämpöä.

Niinpä Nuppumobiili pöristelee kainaloitaan myöten
vain maman lämpimän puffipeiton päällä.

Myös sohva on todettu talviaikaan hyväksi parkkipaikaksi etenkin silloin, kun tarjolla on hohkaavaksi lämmitetty parkkiruutu. Se sijaitsee aivan sohvan keskellä suurten tyynyjen liitoskohdassa, ja lämmitysvastuu on meillä ihmisillä. Kun Nuppu huomaa, että jompikumpi meistä on löhnöttänyt riittävän kauan ruudussa, se alkaa häslätä ja inahdella. Jos ihminen ei ymmärrä siirtää peffaansa syrjemmäs, Nuppu kiipeää leffatykin päälle. Silloin parkkiruutu auttamatta vapautuu ja Nuppu kaasuttaa sitä kohti pinkit anturat ulvoen.
 
Ja kun Nuppu menee parkkiin, se syöttää mittarin täyteen kolikoita.
 
Niinpä ruutu on varattuna hamaan ikuisuuteen saakka.

Onneksi perheen toffeevolkkari on sään kestävää mallia,
sillä sen ei auta muu kuin parkkeerata nietosten keskelle...

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Kohteliaasti pöpi

Onko kenellekään muulle käynyt niin, että on moikannut jotakuta saamatta tervehdystä takaisin? Siitä tulee vähän höhlä ja aavistuksen reppana olo. Koska kyseinen fiilis on niin epämiellyttävä, en itse halua aiheuttaa sitä toisille, vaan olen erittäin tehokas tervehtijä niin töissä, raitilla kuin kotonakin.
 
”Moissan, Pikkukissi!” kähisen peiton alta jo ennen kuin olen edes herännyt.

”Mitä Nuppu? Onko aamu alkanut mukavissa merkeissä?”

Koska vastavuoroisuus on minulle olennainen kommunikaation osa, olen joutunut joskus Nupun ja Jujun kanssa vaivaannuttaviin tilanteisiin. Mitä esimerkiksi tehdä, kun kissa hurisuttaa ilmoille kultaisinta kehräystään eikä itse pysty tuottamaan vastineena kuin epämääräistä piipitystä? Söpönöpöhöpö-juttelu tuskin on mikään märkä rätti kuonoa päin, mutta kohteliaampaa olisi vastata kehräykseen kehräyksellä. Niinpä turvaudun usein seuraavanlaiseen metodiin: painan poskeni hurisevaan kissaan ja kuiskailen ”purrr purrrrrr purrrrr” niin lempeästi kuin osaan. Tänäänkin kehräsimme Jujun kanssa toisillemme pitkän tovin, ja olen varma, että poitsu arvosti lämmintä elettäni.

 
”Onko kellään muulla yhtä pöhköä mamaa?”

Kiusallisen yksipuolisia hetkiä on koettu myös silloin, kun Nuppu on ryhtynyt pesemään minua. Se saattaa nuolaista nenääni tai poskeani – tai nähdä silmittömästi vaivaa puhdistaakseen tassuni. Mutta mitä minä teen? Otan vastaan kaiken hoivan ja huolenpidon kuin mikäkin prinsessa sen sijaan, että puunaisin vastavuoroisesti Nuppua. Mutta ei hätää, sillä tähänkin on ratkaisu! Olen kehittänyt kyseisiä tilanteita varten erityisen ”nenänuolutekniikan”: silitän hellästi nenälläni Nupun pehmoista otsaa niin, että Nuppu kokee sen kohteliaana vastaputsauksena. 
Samalla voin nuuhkia, tuoksuuko Nuppu kyseisenä päivänä ruusunnupuilta vai pähkinäsuklaalta.
 
”Tosi söpöä, äiskä, mutta ei pliis ikkunalaudalla, koska talkkari näkee, ja
kohta me suitaan toisiamme pyöreässä huoneessa, jossa on pehmoiset seinät.”


Saattaa olla, että Hupsuttamossa kohteliaisuus on kiepsahtanut jo hulluuden puolelle, mutta mielestäni naukumaukumania on pöpiyden ehdottomasti suloisin muoto.
 
Rakkaudesta se ihminenkin kehrää!

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Radal eka, radal vika!

Vuosi on vaihtunut, ja jumppasaleissa kautta maan sulatetaan nyt kohinalla kaikkea kinkusta piparkakku-ukkeleihin. Minäkin olen osallistunut hoikennustalkoisiin sen verran, että olen yrittänyt karistaa Fazerin joulusuklaita vyötäröltäni kävelemällä joka päivä töistä kotiin. Vaikka ansaitsen mielestäni kissapinssin ja taputukset päälaelle, kukaan ei vedä treeneissään vertoja Toffeelaikukkaalle Barbaarille. Se asuu täällä meillä ja mouruaa sydäntä särkevästi, jos se ei saa mielestään riittävästi hikiliikuntaa.
 
Toffeelaikukas Barbaari löysi lahjapaketeista herkkuja,
jotka kasvattivat sen muskeleita. Siksi se jaksaa bodata!

Koska lupasin kissoille joulun kunniaksi kaikenlaista aineetonta ihanuutta, olen yrittänyt pitää huolen myös Puippanan tehorääkeistä. Räppäri-Jujulla on nimittäin tapana naukua, ettei ”tuloksii saada ilman duunii”. Jostain syystä minusta silti tuntuu, että vaikka pumppaisin lihaskimppuamme kuinka paljon tahansa, se pyrähtää esteiden yli kuin tropiikin kovakuntoisin varpunen.

 
”Ei tunnu missään! Lal-lal-lal lala-lal-lal laa!”

Koska Juju haluaa levittää sporttista ilosanomaa kissablogistaniaan, se antoi luvan ottaa vuoden 2017 ensimmäisen treenin videolle. Salilla näytti tänään tältä:

 
Kuka tarvitsee kahvakuulaa, kun bodypump-laatikkokin on keksitty?

Pidemmittä puheitta Juju näyttää nyt, kuka on radal eka, radal vika: