Banaanitassu ja mansikkanenä

Olen kuullut kerran jos toisenkin, että ihminen on sitä, mitä hän syö. Vielä tähän ikään mennessä en ole voinut luopua sanonnan kirjaimellisesta tulkinnasta. Purkkaa jauhaessani toivon, että taipuisin pian hienoihin jooga-asentoihin, ja mehujäätä lipoessani kuvittelen, kuinka viileä tyyppi minusta tuleekaan. Nupun rohmutessa raksuja en taas voi olla visualisoimatta, millainen ruskea raksumonsteripallo siitä ennen pitkää muovautuisi, ellei kulukuuri iskisi aina muutaman palkintonokareen jälkeen.

Pyhiinvaelluskohteessa eli alakaapissamme on Ziwi Peakia, Power of Naturea,
Nuppu of Royal Peakia ja Royal Caninin paheellisia räggäriraksuja.

Viime aikoina olen saanut huomata, että kissat, toisin kuin ihmiset, voivat olla myös sitä, mitä ne eivät syö. Jujusta esimerkiksi tulee mieleen banaani. Vitsi sai alkunsa eräänä aamuna, kun mieheni näki Jujun ja muisti yhtäkkiä, etten ollut pakannut vielä välipalabanaania laukkuuni. En aluksi oikein ymmärtänyt, mikä ajatuspolku johti Jujusta banaaniin, mutta nykyisin minäkin käytän sujuvasti samaa muistisääntöä. Juju on pelastanut monta nälkäistä iltapäivähetkeäni tassuttelemalla aamulla luokseni juuri oikeaan aikaan.

Äkkiseltään on hankala löytää yhtymäkohtia Jujun ja banaanin välillä.
Ehkä banaanin kuori muistuttaa täplikästä gepardin turkkia, ja Juju
taas on formulakorvaspurtatessaan yhtä nopea kuin gepardi..?

Vai onko selitys sittenkin simppelimpi: molemmat ovat juustonaksun muotoisia?

Tai voisiko syy olla ulkona tököttävässä luussa, joka on pitkulainen kuin banaani?

Hähää, tämä taitaa olla oikea syy:
Juju roikkuu verhoissa kuin apina,
ja apinat taas syövät banaaneita.
GOTCHA!

Aloimme heti pohtia, mitä muuta einestä Nuppu muistuttaa kuin raksupalleroa, ja vastaus oli naurettavan helppo: tietenkin mansikkaa. Eikä mitään pientä, vaatimatonta ahon laidassa nököttävää metsämansikkaa vaan isoa, kasvihuoneessa kypsennettyä Polka-mollukkaa. Se on makea, mehevä ja suloinen ja saa totisesti pitää varansa, etten vielä jonain harmaana C-vitamiininpuutteisena talviaamuna popsi sitä puuron seassa parempiin suihin...

Muu maa mustikka, oma Nuppu mansikka! <3

Tähtioppilaan edistysaskelia

Eilen oli tuiki tavallinen toukokuinen tiistaipäivä. Ei mitään uutta auringon alla, kunnes saavuin kotiin töistä ja tanssitunnilta ja sain Jujulta poikkeuksellisen riehakkaan vastaanoton. Se oli selvästi odotellut minua, sillä se suorastaan villiintyi paluustani: juoksenteli ja hyöri ympärilläni ja kiivetä rapisteli kiipeilypuuhun korvat formuloina. Kun silitin sitä, se pötkähti lepotasolle niin riemukkaan velttona, että oli vähällä lerpsahtaa reunan yli. Samalla sen pikkuinen kehruumoottori käynnistyi, ja Juju sulkeutui pehmoiseksi keräksi käteni ympärille.

Jujun vaihtoehtoinen leikkiinkutsu näyttää tältä. Se kuulostaa narinalta
ja ilmenee myös viherkasvien nakerteluna.

Yltiöpäisen villistä tervetulotoivotuksesta innostuneena päätin järjestää Jujulle erityismukavan illan, johon kuuluisi koulutusta, leikkiä, harjausta ja yleismaailmallista suukottelua. Juju taas oli varannut minulle monta tähtihetkeä, joita olen odottanut jos nyt en koko elämääni niin ainakin useita kuukausia. Viime marraskuussa kirjoitin päivityksen kissankouluttajan aivopähkinöitä, jossa tunnustin ikuisuusongelmamme: olen opettanut Jujun nostamaan lelun suuhunsa, mutta minulla ei ole ollut aavistustakaan, kuinka saisin sen tuomaan lelun minulle. Vaan nytpä on! Eilen Juju hoksasi homman sattumalta itse, ja minä olin skarppina naksuttimen kanssa. Pudotin lenksun Jujun sivulle ihan sen viereen, joten Juju vain kääntyi paikallaan, nosti lenksun suuhunsa, suoristautui ja pudotti lenksun eteeni. Silloin naksautin, kehuin kamalasti ja annoin ruhtinaallisen palkinnon. Juju tajusi jälleen homman heti, ja kun tuo piste saavutettiin, saimme tempun hallintaamme! Nyt voin lisätä vähitellen välimatkaa, kun Juju ymmärtää, että naksaus tulee vasta silloin, kun lenksu nököttää nenäni alla.

Oikeaoppinen alkutilanne on siis tämä. Aiemmin tein virheen heittämällä lenksun
liian kauas tai pudottamalla sen liian lähelle eteeni. Molemmissa tapauksissa Jujun
oli lähes mahdoton tehdä vahingossa oikein.

Kun lenksu oli nyt riitävän lähellä, Jujulle tuli houkutus
tarttua siihen. Mutta kuka kissa nyt mutkalla tykkäisi olla?

Niinpä Juju sitten oikaisi itsensä! HEUREKA!

Olisin tyytynyt tähän oivalluksen tuomaan riemuun, mutta Jujulla oli vielä hihassaan yksi ihana yllätys, joka nostatti hellyttävyydessään kyyneleet silmiini. Kirjoitin helmikuussa hieman katkerahkon tilityksen Mato Matala matkustaa, jossa kerroin Jujun ja mieheni yhteisestä rituaalista nimeltä matkustus. Siinä Juju hilautuu mattoa pitkin kyljellään ja ponnistaa aina vauhtia mieheni käsistä. Kesti kauan ennen kuin edes näin tuon tempun, eikä Juju suostunut tekemään sitä ikinä minulle, vaikka kuinka kerjäsin. Mutta eilen tähänkin tuli muutos: kun tulin hampaita pesemästä, Juju odotti minua oven toisella puolella ja kellahti kyljelleen eteisen matolle. Mieheni sattui näkemään tilanteen ja väitti, että Juju haluaa matkustaa. Kyykistyin äkkiä ja asetin innosta tärisevät käteni ponnistuslaudaksi varmana, että Juju huomaisi haparoinnin ja jättäisi reissut väliin. Se teki kuitenkin matkustustempun pariinkin kertaan, enkä olisi voinut kuvitella hupsumpaa ja suloisempaa päätöstä päivälle, jolloin tehtiin historiaa monella tapaa.

Iltaleikkeihimme kuului myös tämä kilisevä pallo,
jota Juju osaa työnnellä pyynnöstä kuonollaan.

Jujusta on myös ihanaa pudotella palloa tunneliin tai
hyökätä sen kimppuun tunnelista käsin niin, että pallo
sinkoutuu ilmaan kuin tykin suusta.

Kun minä ja Juju leikimme ja kouluttauduimme, Nuppu luki Madonnan elämäkertaa.
Toivottavasti kirjastossa ei huomata lievästi järsittyä päänauhaa. Jujun mielestä
taas on ajanhukkaa lukutoukkailla, kun tarjolla olisi sporttistakin ajanvietettä...

Nasta muumio

Jujulle yksi päivän kohokohdista koittaa heti aamulla. Kun se havaitsee tyynyjen pöyhintää, se töpsöttää paikalle häntä terhakasti pystyssä. Täkin hulmahdus saa sen suorastaan ekstaasiin, eikä se voi muuta kuin hypätä sängylle spurttailemaan – korvat formuloina totta kai. Tästä syystä petaaminen ei ole koskaan nopea operaatio, mutta mikä vauhdissa hävitään, se hupsuudessa voitetaan.

Päiväpeitto on petaamisen paras osio. Kun se on paikoillaan, Juju löytää aina reitin pitsipäällisen alle. Se möyrii matalana muumiona pitkin sänkyä, ja jos erehdyn nostamaan peittoa, Juju tarttuu siihen pikku tassullaan ja kiskoo sen takaisin päälleen. Välillä muumiomöyrintää kestää vain hetken, mutta toisinaan Juju jopa nukkuu päiväunet suloisen pitsisenä pikku möykkynä.

Mustanaamioinen Nuppu ja nastamuumioinen Juju

Formulakorvat

Jos on koskaan tarkkaillut villin kissanpennun spurttailua, on takuulla nähnyt myös tiukasti päätä vasten painetut formulakorvat. Lookkiin kuuluvat myös lautasen kokoiset silmät, jotka pälyilevät näkymättömiä perhosia, kimalaisia ja avaruusaluksia. Kissanpentu sinkoilee kynnet rapisten päiväpeitolla, loikkii kuin nelitassukenguru ja kirmaa sitten ympäri huoneistoa mattoja rullaten. Kaikkein hauskinta kaahailu on kissakaverin kanssa.

Meillä vauhtipyrähdykset aloittaa yleensä Juju, joka haastaa Nuppusenkin villiin menoon. Kerran jos toisenkin olen yllättynyt kesken hammaspesun, kun vessan hyllykön alle sujahtaa kissa piiloon. Harmi vain, että Nuppu mahtuu kaapin alle vain puoliksi. Kukaan ei ole raaskinut kertoa, ettei piilo ole kovin hyvä. Kun jahtailut on jahtailtu ja pörhistelyt pörhistelty, kaverukset vetäytyvät sulassa sovussa sängyn päälle toisiaan putsailemaan ja ihan vähän painimaankin.

Paikoillanne...

Valmiit...

HEP!

Tunnelmat painiottelun päätteeksi