keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Pakkasta ja paahtoa

Arktiset pyörteet riepottelevat maatamme, ja vaikka olin onnistunut surfaamaan flunssa-aaltojen ulottumattomissa kiitettävän pitkään, viime viikolla jokin pöpö tarttui kaulahuiviini (luultavasti täpötäyteen survotusta ja miten sattuu kulkevasta metrosta) ja onnistui nujertamaan minut pariksi päiväksi osittaiseen vuodelepoon. Snörppäsin surkeana untuvapeiton alla, mutta onneksi minun ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin, vaan tohtori Juju huolehti taas maman grillauksesta
 
”Ei hätää, äiskä. Mä en päästä sua nousemaan koko päivänä ees veskiin tai juomaan.”

Napsin sinkkitabletteja ja kittasin kuumaa mehua samalla, kun Juju teki taikojaan. Pikku tohtoriherran paahtokyvyt olivatkin sen verran suvereeneja, että keittiössä majaileva leivänpaahdin sai yllättäen kamalan kateuden puuskan. Se tajusi kohdanneensa voittajan ja lopetti tsemppaamisen. Torstaina iltapalapaahdon yhteydessä rakkine sammutti valonsa ja yritti vangita viimeiset leivänkannikat ikuiseen paahtoon. Ymmärsimme yskän: oli aika vetää töpseli viimeisen kerran seinästä ja ryhtyä suunnittelemaan tulevaisuuden paahtoja. 



Selvää oli, ettei pelkkä tohtori Juju riittäisi. Se paahtaa kyllä hienosti mamaa,
mutta veikkaan, ettei ruispuikula lämpenisi sen kyljen alla riittävän rapeaksi.


Olen ennenkin kertonut, kuinka tärkeää paahtaminen minulle on. Käytän paahdinta enemmän kuin kahvinkeitintä tai mikroa pesukoneesta nyt puhumattakaan, joten uuden leivänpaahtimen hankinta oli iso päätös. Perehdyimme huolellisesti tarjontaan ja puntaroimme kuumeisesti vaihtoehtoja. Kokonaisen vuorokauden sietämättömän paahtovajeen jälkeen talouteemme muutti Kitchen Aid.
 
Kuvittelin, että laite olisi joko hopeinen, punainen tai musta,
mutta se olikin toffeelaikukas ja näytti yllättävän ahkeralta.

 
Keittäisiköhän tämä keittiöapuri meille myös aamupuurot,
piilottaisi sekaan mantelin ja ripottelisi hedelmiä päälle?


Pyyntöni taisi olla liikaa, sillä pikku keittiöapuri joutui soittamaan paikalle
toisen pikku keittiöapurin, joka ei näyttänyt lainkaan yhtä palvelualttiilta.


Lohdutin Nuppua ja Jujua, että hassuttelin vain niiden kustannuksella.
Oikeasti Kitchen Aid oli jo kytketty sähköverkkoon ja se paahtoi
ensimmäisiä leipiään. Kun homma oli hoidettu, kuului PIM...
 
...ja kissani olivat hypnotisoidut. Nuppu varsinkin vaipui syvätranssiin
ja aloin jo pelätä, että se muuttuisi paahtoleiväksi tai muhkusämpyläksi.


Uusi paahdin hypnotisoi myös meidät, sillä koskaan aikaisemmin
ei paahtoleipä ole maistunut yhtä hyvältä!

Miten te muut olette huolehtineet riittävästä paahteisuuden asteesta näin helmikuun pakkasilla?

perjantai 23. helmikuuta 2018

Kissanpentuja kidnappaamassa

Nuppu ja Juju ovat täysi-ikäisiä kissanmötiköitä, mutta se ei ole viimeiseen viiteen vuoteen estänyt minua kutsumasta niitä emon pörröisiksi pikku kissivaaveiksi. Beibipuheisiini tuli kuitenkin uudenlaista perspektiiviä, kun pääsin helmikuun alussa hypistelemään ihan oikeita kissanpentuja. Vaikka Kiskatit-blogin rokkimimmit ja pikkurokkarit eivät aivan meidän nurkilla tassuttelekaan, naukaisin erittäin myöntävästi kyläkutsuun ja varasin bussiliput Hupsujen hoodeilta aina Rokkarien maille saakka. Matkaa ei suinkaan tarvinnut taittaa yksin, sillä Ame ja Tuike lähettivät edustajansa samoille seuduille, ja loppumatkan taitoimme Olgan ja Sofian palvelijan kyydissä. Komppaniamme saapui lopulta määränpäähän rokkisöpöleitä ihkuttamaan, ja vähältä piti, etten pökrännyt heti ensimmäisten pentuhavaintojen kynnyksellä!

Yllätimme Eddien ja pienokaiset päivänokosilta!

Olen seurannut rokkipentujen taivalta aivan Eddien ja Asa-isin ensitreffeistä lähtien Kiskattien blogissa. Niinpä oli todellinen unelmien täyttymys päästä paijaamaan pikkuisia ihan oikeassa elämässä. Herättyään ne hiipparoivat
 meitä tervehtimään, ja aloin salaa miettiä, kuinka monta pikkurokkaria saisin sujautettua kenenkään huomaamatta laukkuuni.
 
Ensimmäinen oli jo valmiiksi pussukassa. Check!

Toisen saisi kaapattua lattialta kainaloon, eikä kukaan huomaisi mitään,
sillä valaistus oli juuri sopivan hämärä ja kissa kätevän pieni...
 
Ja tuo laatikko täytyy varmaan viedä pahvinkeräykseen?
Ei hätää, voin hoitaa tällaiset kotityöt oikein mielelläni! :)

Ennen kuin minua torutaan kissanpentukidnappausten suunnittelusta, on pakko puolustella, etten suinkaan ollut se kaikkein nokkelin rokkarirosvo. Mielestäni Sofin ja Olgan äiskä oli otteissaan paljon ammattimaisempi, minkä seuraavat kaksi kuvaa selvästi todistavat:
 
Tuollaiset sukat houkuttelevat viattomia kisuja kuin hunaja mesikämmeniä!

Miukumaan mamin villatakki taas oli erinomainen kissanpentukatiska.

Painoin mieleeni parhaita pyydystysmetodeja samalla, kun leikitin pikku vilpereitä ja ihmettelin, kuinka ne painoivat sylissä mönkiessään korkeintaan kahden höyhenen verran. Yritin opetella erottamaan pentuja toisistaan, mutta tehtävä osoittautui mahdottomaksi. Syy oli varmaankin se, että pikku punanutut saivat aivojeni ihastussynapsit ylikuumenemaan.

 
Katsokaa nyt, miten täydellinen pikkukissa! <3

Mutta onko tämä se äskeinen täydellinen pikkukissa
vai joku toinen yhtä täydellinen pikkukissa?

Ja entäpäs sitten tämä kolmas täydellinen pikkukissa?
Ymmärtänette pulman.

 
Onneksi pentueen esikoinen, Pertti, oli sentään helppo erottaa!

 
Uskaltaisin myös kuvitella tunnistavani joukon vaaleaverikön, Kuohun?


Kun pikkukisujen silmiä alkoi taas luppaista, me fanikerholaiset siirryimme nauttimaan Kiskattien herkkupöydän antimista. 

 
Minulle tuskin olisi voinut valita osuvampaa kahvimukia!

Nämäkin punatabbyt olivat syötävän suloisia!

Oli mukavaa höpötellä kissoista ja bloggaamisesta, ja kun pikkuiset taas heräilivät, ne saivat tuta hassuttelevien kissabloggaajien höpsötysvimman. Innostuin rokkipentujen mammuttimaisesta nallekarhuveljestä, ja keksimme kutsua sen kylään pentujen huoneeseen. Pääsin pöhköihin kuviin nallukan kanssa, mutta niin pääsi eräs toinenkin:
 
Suuret kontrastit oli tietysti ikuistettava blogeihin!

Eddie-emon mielestä hassuttelu sai riittää, ja se haki pienokaisensa turvaan.
 
Onneksi pikkuista itseään vain huvitti. Kilttihän tuo nalle on,
ja kissatäditkin oikein (Marie-)mukiinmenevää sakkia.

Suurkiitokset Kiskattien jengille, että saimme tulla kylään ja pitää hyvänä Eddien vauveleita! Niin kovasti kuin olisinkin halunnut salakuljettaa Nupulle ja Jujulle pikkusisaruksia, kaikki kuusi pienokaista jäivät visiitin päätteeksi Eddien hellään huomaan.

 
Hetken näytti siltä, että Pertti oli kateissa, mutta se ei löytynyt
laukustani tai kissanpentukatiskasta vaan korkealta katonrajasta!

Musikaalisesti nimetyt rokkipennut ovat nyt muuttamassa omiin koteihinsa, mutta iki-ihana Juno eli Vinhaviiksen Sävelkarva odottaa yhä, milloin sille löytyy oma palvelija. Haluan vielä toivottaa onnellisia kissanpäiviä jokaiselle pennulle ja heidän omistajilleen! Eddie, Eppu, Rudi ja Pate - teidän kanssa nähdään viimeistään seuraavissa kissanristiäisissä! :)
 
PS. Rudi oli menossa mukana niin kuin kunnon tädin kuuluukin!

PPS. Ja niin oli myös söpönpöppylä Pate!

tiistai 13. helmikuuta 2018

Nuppudofilus Jujudus

Löysin noin vuosikymmen sitten jogurtin, johon rakastuin. Kyseessä ei ollut mikään superdeluxe kuningatarkiisseliunelma vaan hyvinkin arkisen näköisessä pönikässä säilytettävä Pirkan rukiinen pähkinäjogurtti, jonka asidofilus bifidus -partikkelien luvattiin olevan hyviä vatsalle. Lusikoin rukiista pähkinänamia autuaana kuukausi- ja varmaan vuositolkulla, kunnes lopulta tuli seinä vastaan. En muista, muutettiinko jogurtin koostumusta, vai kyllästyivätkö makunystyni iänikuisiin asidofiluksiin ja/tai bifiduksiin, mutta jostain syystä pöniköitä ei enää jääkaapissamme näkynyt.
 
Nyt ne ovat kuitenkin tehneet paluun vuosien asidofilus-vajeen jälkeen! 

Älkää hätääntykö! Nuppu ei ole kutistunut, vaan
pähkinäjogurtti vain pakataan ämpärin kokoiseen sammioon!

Kissoille on periaatteessa aivan sama, mitä maitotuotteita mama masuunsa kiskoo, mutta pönikän ilmestyminen ruokavaliooni on tuonut niiden arkeen uusia ulottuvuuksia. Kun jogurttitonkka täräytetään pöydälle, sen viereen lehahtaa myös Nami nami -vanukkaan värinen karvapörriäinen. Kun avaan pönikän kannen,  Nuppu nappaa sen tärkeänä suuhunsa, laskeutuu tasapainotellen lattialle ja katoaa kauas horisonttiin. Se ei katso taakseen tai pyydä meitä mukaansa, mutta emme kaipaa aamupalahaavereita, joten jompikumpi lähtee aina varjostamaan Nuppua.

 
Se on kuin pieni ahne harakka, jolla on nokassaan hopealusikka.
Mitä Nuppu sitten aarteellaan tekee? Jos sillä olisi pieni lapio ja asuntomme lattia olisi multaa, olen lähes varma, että se ryhtyisi merirosvottareksi ja kaivaisi saaliinsa talteen sedimenttikerrosten väliin. Koska me mokomat olemme kuitenkin asentaneet väliin parketin, Nupun on otettava heti ilo irti ryöväämästään härvelistä. 
 
Sitä on kiva näkertää...

...sillä voi pelata jääkiekkoa...

...ja sitä voi käyttää suurennuslasina. Toivottavasti sänkymme ei syty pian tuleen!
Nuppu myös piilottelee kantta riemastuneena tyynykasan alle, miehen laukkuun tai oven taakse nurkkaan. Kaikkein hauskinta kuitenkin on, kun se saa itse rääppiä kannen takaisin hyppysiinsä monen ”vähältä piti” -katoamistilanteen päätteeksi.

 
Nupusta näyttää siltä, että asidofiluksella leikkiminen on muokannut
sen vartaloa kauniin solakaksi, mutta entäs sitten se bifidus?
 
Nuppu naurahtaa moiselle kysymykselle, koska ainesosahan on tietenkin Jujudus!

Niin ihanaa kuin Nuppudofilus Jujudus -jogurtti onkin, sen nauttimiseen liittyy eräs suuri riskitekijä: aamupalat venyvät ennätyspitkiksi, jos näiden ultrasöpöjen probioottien leikkejä ei raaski keskeyttää.

Onneksi terveelliseen ruokavalioon voi palata taas iltapalan yhteydessä!
Pelaavatko teidän muiden lemmikit jogurtinkansicurlingia talviolympialaisten kunniaksi? :)

torstai 8. helmikuuta 2018

Plussa ja tosi plussa

Hupsuille tuli pitkästä aikaa toivepostauspyyntö, jota olen nyt hautonut ja mutustellut useamman viikon ajan. Ragdolleista haaveileva lukijamme ehdotti, että kirjoittaisin räsykissojen omistamisen plussista ja miinuksista, ja lupasin ilman muuta tarttua aiheeseen. Vaikka tuntuu siltä kuin kissojen kotiutumisesta olisi vasta pari viikkoa, olen oikeasti ollut räggärien armoitettu palvelija jo viisi vuotta ja kolme kuukautta. Siinä ajassa olen ehtinyt nähdä omat höffispöffikseni niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin, joten asiantuntemusta pitäisi löytyä jo roppakaupalla.
 
Omien kokemusteni valossa ragdollien plussalista on
huimasti pidempi kuin Mummi Poppasen neuloma joulusukka.

Aloitetaan katsaus siis ragdollien parhaista puolista: Nuppu ja Juju ovat rotumääritelmänsä mukaisesti ihmisrakkaita, oppivaisia ja koiranpentumaisen seurallisia karvapalleroita, jotka ovat kaikessa mukana. Nupulle saattaa tulla suunnaton ikävä, jos se ei pääse vessaan seuraneidiksi, ja Juju kitisee kuin uhmaikäinen taapero, jos se ei ole saanut riittävästi aktivointia. Minusta ragdollien lähes liimautuva rakkaus on hellyttävää, mutta joku toinen saattaisi toivoa kissoiltaan itsenäisempää otetta.

 
Tuskinpa vain, mama! Kuka muka ei tykkäisi
Suuresta Rakkaudesta ja non-stop-suukoista?”
 
”Läheisyys lämmittää ja kainalokanuus on in.”

”Mutta vaikka me rrrrakastetaan ihmisiä tosi paljon,
niin kissakaveria ei mikään voita. Samaa mieltä ovat
varmaan kaikki meidän lajitoveritkin.”

Nuppu ja Juju ovat molemmat aivan omanlaisiaan persoonia – Juju on ujo sporttipoika ja Nuppu rohkea höpöstiina – mutta oletan, että ragdolleudella on jotain tekemistä sen kanssa, että molempia katteja on ollut aina helppo hoitaa. Ne ovat pennusta asti tottuneet käsittelyyn, joten vaikka olin aluksi kissanomistajana täysi keltanokka, Jujun ja varsinkin Nupun kanssa oli helppo opetella kaikki perushuoltotoimenpiteet hampaiden pesusta matolääkkeiden syöttämiseen. Kissat eivät ole koskaan tahallaan raapaisseet ketään, ja hampaitakin ne naksuttavat vain silloin, kun ne haluavat vinkata, että silityssessio on jatkunut yliajalle. Paljon useammin legoja käytetään hellyysnäkertelyyn, ja varsinkin Nuppu saattaa haukata meitä hennosti nenästä tai poskesta, kun sillä on erityisen hempeä mieli tai se vaatii ruokaa.
 
 
Näin lungisti Juju suhtautuu kynsien leikkaamiseen.
”Hyvä, äiskä! Nyt katot vaan sitten tarkkaan, missä
suoni menee, ja nirhaiset vain terävimmän kärjen...”

”Just noin, emo! Saat palkaksi pusun!”
 
Ragollien turkki saa minut häilymään harmaalla alueella plussien ja miinusten välimaastossa. Superpehmoinen karva tuntuu ihanalta poskea, kättä ja paljasta säärtä vasten, mutta silmäripsissä, kielellä ja sierainten sisäpinnoilla karvat hieman häiritsevät. Pitkissä villapöksyissä piilee myös lemuava vaara, sillä niihin saattaa tarttua hiekkalaatikolta epämääräisiä nökäreitä, jotka kulkeutuvat paikasta A paikkaan B – tai joskus jopa C, joka on ihmisen sukka. Valkoiset villahousut ovat myös ngjäh niinä päivinä, kun kissojen vatsa on löysemmällä. Nupulle ja Jujulle on onneksi löytynyt hyvä ja luonnollinen ruokavalio, jonka ansiosta niiden pökäleet pysyvät kiinteän palleroisina, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että muonakartoitukseen kului aikaa. Nuppu ja Juju ovat yhä herkkävatsaisia, mikä on tietenkin miinus, mutta plussapuolikin herkkyydessä on: sen ansiosta olen lukenut paljon kissojen terveellisestä ruokinnasta ja oppinut tärkeitä asioita. Sama pätee Nupun varastopunkkiallergiaan (miinus), jonka ansiosta meillä kuitenkin siivotaan nyt himpun verran useammin (plus). 

 
Jos en muistanut vielä kehua niin ragdollin turkkihan on upeaa katsottavaa!
Minua viehättää myös Nupun ihana naamioväritys ja suloiset sukat.

Ragdollien yhteydessä ei voi olla ylistämättä niiden lumoavan sinisiä
silmiä, jotka peilaavat vielä kauniimpaa sisintä! PLUS!

 
Suuri kokokin on plussaa, jos haluaa sylin täydeltä halinallea, mutta tämän kokoiset
möhkikset tarvitsevat myös tukevarakenteisen puun ja riittävän ison kantokopan.

Lentokonetermeillä ilmaistuna ragdollit ovat todellisia jumbojettejä. Ptsiuuuuh!

Olen itse aika stressiherkkä, joten Nupun rotutyypillinen makaronimaisuus
on oikea superplussa. Selvisin joulukuussa hengissä hammaskiven poistosta
vain sen ansiosta, että kuvittelin itseni yhtä rennoksi kuin Nuppu.

Ei räsynukkekaan silti käskien velttoile, vaan Nuppu osaa venkoilla
hyvinkin tomerasti, kun se kyllästyy löllyttelyyn.

Mitä syvemmälle plussien ja miinusten maailmaan uppouduin, sitä vaikeammalta tämän postauksen laatiminen alkoi tuntua. Pohdin paljon sitä, mikä kissoissani johtuu rodusta ja mikä persoonasta, mikä sattumasta ja mitkä seikat taas ovat vain omia näkemyksiäni, ja lopulta menin aivan solmuun. Erilaisia ominaisuuksia listatessani ymmärsin, että ne voivat liittyä kissaan kuin kissaan tai vaikkapa koiraan tai kakaduun. Eläin on aina yksilö, edustipa se jotain rotua tai ei. Toivoin itse kissaa, joka innostuisi tekemään kanssani temppuja, mutta vain 50 % ragdolleistani on osoittanut kiinnostusta agilityyn. Vastaavasti monet maatiaiskissat ovat aivan yhtä innokkaita estehirmuja kuin Juju – ja niiden joukossa on myös yhtä löllykkäisiä rapsuttelupupusia kuin Nuppu. Tästä aasinsillasta pääsemmekin erääseen moraaliseen miinukseen, jota joskus mietin.

 
”Ei voi olla mitään miinusta, eihän?!!”

Kun näin Nupun ja Jujun ensimmäisen kerran, ne tassuttelivat heti sydämeeni. Ne ovat olleet kaikin puolin juuri meille sopivia kissoja, ja ne hurmaavat minua päivä päivältä enemmän. En kadu ainuttakaan niiden kanssa vietettyä hetkeä. Silti poden välillä huonoa omaatuntoa, että hankimme aikoinaan rotukissat sen sijaan, että olisimme pelastaneet heitteille jätetyt kissat ja tarjonneet niille rakastavan kodin. Pahimpina syyllisyyden hetkinä yritän kuitenkin muistaa, etten tiennyt kissoista viisi vuotta sitten murto-osaakaan siitä, mitä tiedän nyt. Kärsivällinen kasvattaja auttoi minua monien aloittelijahuolieni kanssa, ja parhaita kissatieteen opettajia ovat tietenkin olleet Nuppu ja Juju. Oma kokemukseni on ollut se, että ragdollit olivat erinomainen valinta ensimmäisiksi kissoiksi, koska niillä on jo sukujuuriensa ansiosta lempeyttä ja kärsivällisyyttä haparoivan ihmisemon ohjaamiseen. Yhtä lailla kuitenkin myös rescue-kissojen joukosta voi löytyä se täydellinen ensi lemmikki – ja apua saa varmasti löytöeläintalojen henkilökunnalta siinä missä kasvattajaltakin.
 
Mieltäni kaihertaa vieläkin tämä Tolkkisissa näkemäni kissa,
jolla ei ollut vielä kotia. Kunpa sillä olisi nyt kaikki hyvin. <3

Tällaisia murujakin oli kotia vailla, ja ihmisten
piittaamattomuuden takia niin on varmasti nytkin.

Pitkän plussien, miinusten ja moraalisten dilemmojen välillä rönsyilyn jälkeen loppupäätelmäni on kuitenkin se, että valitsi niin tai näin, kolikolla on aina kääntöpuolensa: kun saa monta plussaa, mukana tulee myös aina jokin miinus. Koskaan ei myöskään voi tietää täysin, minkälaisia yksilöitä elämänkumppaneikseen saa, mutta toki kannattaa tutustua eri vaihtoehtoihin ja pohtia, minkälaiselle lemmikille voisi tarjota parhaan mahdollisen elämän.

 
Mitä tahansa yhteiselle taipaleelle mahtuukin, niin luulen,
että rakkaudella ja hyvällä hoivalla pääsee aina pitkälle. 

Kuten huomaatte, tämä postaus taisi olla hupsun blogimme ensimmäinen vakavahenkinen pohdinta. Toivon, että onnistuin ilmaisemaan ajatukseni oikein, ja mielelläni juttelen kommenteissa aiheesta lisää. Muut räggärien omistajat saavat mielihyvin listailla plussia ja miinuksia tästä nallukkaisesta rodustamme, ja olisi mukava kuulla, miksi te päädyitte juuri ragdolleihin.
 
”Pssst! Me oltais Jujun kanssa ihan just yhtä suloisia
vaikka don sfinkseinä, maatiaisina tai hauveleinakin.”