Vaikka blogimme on aina pyrkinyt olemaan hyväntuulinen ja hassu, menneisyyteemme on mahtunut useita vähemmän hupaisia ajanjaksoja. Nupulla on ollut pienestä asti sitkeä ja mystinen tassuvaiva, jota on tutkittu, ihmetelty ja jopa itkeä tihrustettu vuosien saatossa monen monituista kertaa. Pahimmillaan etutassun salakavala tulehduskierre jylläsi yhteen menoon yli puoli vuotta, mutta lopulta allergiatesti toi avun: Nupulla todettiin varastopunkkiallergia, minkä jälkeen kaikki kuivaruoka joutui taloudessamme boikottiin. Kun Nuppu siirtyi syömään pelkkää märkämuonaa ja ruokavalioon lisättiin raakaa lihaa, tassutilanne rauhoittui ja neito on saanut elää pääosin ilman kutinoita ja punoituksia.
Ulkoisesti Nuppu näyttää yhä terveeltä kuin pukki, ei punkki.
Varastopunkkiallergian lisäksi Nupulla on luultavasti herkkyyttä myös joillekin siitepölyille, sillä tassu on oireillut joka kesä juhannuksen kieppeillä. Varvasvaivat ovat onneksi menneet nopeasti ohi ihan vain tassua putsailemalla. Olin jo ajatellut, että meillä on homma visusti töppösessä, mutta jostain syystä Nupun tassu tulehtui nyt hieman pahemmin, eikä pikku desinfiointi ole enää riittänyt. Niinpä kaivoin eilen typerän tötterön kaapin perukoilta ja voitelin Nupun tassun huolellisesti kortisonivoiteella. Kun hoitotoimenpide oli suoritettu, mieleeni juolahti katsoa voiteen päiväys. Se oli mennyt aikoja sitten umpeen, mutta mikä pahinta, voidepurtilon kyljessä luki ”silmätippoja”.
”Hih! Ne oli ne mun simmutipat, mitä sä aikoinaan tiputtelit mun otsalle kastimerkeiksi. Muistatko?”
Muistinhan minä. Mutta kuka kumma neropatti on keksinyt, että tassuvoiteen ja silmätippojen pitää näyttää ihan samiksilta? Molemmat tuubit on stailattu valko-sini-oransseiksi, nimetty kuin siamilaiset kaksoset (Isaderm ja Isathal) ja sekoitettu koostumukseltaan identtisiksi. Salaliitto, sanon minä!
”Niin, sillä lailla ne lääkefirmat vainoaa just sua, äiskä.”
Kun valitin töissä tyhmyyttäni, ihana kollega lohdutti minua, että olisi ollut pahempaa laittaa tassuvoidetta silmään kuin silmätippoja tassuun. Totta sekin, ja Nupun tassu tuskin meni silmätipoista kovin paljon pahemmaksi. Kilautin silti eläinlääkärille, tunnustin silmätippamokani ja pyysin reseptiä oikeaan voiteeseen. Se ei kuitenkaan onnistunut niin vain, sillä Nuppu oli käynyt näytillä viimeksi marraskuussa 2015. Miten aika rientääkään, kun tassut ovat kunnossa, rokotukset voimassa ja mieli pahaenteisen pirteä! Voidetta oli kuitenkin saatava viikonlopuksi, joten varasin Nupulle lääkäriajan ja pyysin, voisiko mies hoitaa reissun tällä kertaa, koska hän oli kätevästi kotosalla.
Mies lupasi tehdä parhaansa ja onnistui sullomaan sinne tänne luikertelevan ragdollin boksiin jo toisella yrittämällä.
Kun saavuin töistä, Juitsi punki ovenraosta minua vastaan. Se oli hengaillut jo pitkään ylhäisessä yksinäisyydessään ja ilahtui selvästi saadessaan maman kotiin. Olin käynyt shoppailemassa Nupun sairastelupäivän kunniaksi lohtuherkkuja, ja Juju seurasi kiinnostuneena kokkailujani. Reseptin varastin Riiviökissojen postauksesta, jossa neuvottiin valmistamaan kypsästä possunsydämestä ihania palkintonameja. Pian asuntoomme leijuikin kattilasta kuvottava kiehuvan siansydämen katku, joka sai allekirjoittaneen kasvissyöjän lähes kakomaan, mutta mitäpä en tekisi pikkumussuja ilahduttaakseni!
Jujusta kokkailu oli kivaa, ja mietin, miten mukava Nupun olisi tulla kotiin herkkuja maistelemaan.
Kun Nuppu palasi Hupsuttamoon, sitä kiinnosti lähinnä kävellä häntä matalalla asuntoa ympäri. Reissu oli silti sujunut hyvin, ja mies oli saanut tuta, millaista on kuljettaa Nupun näköistä teddynallea julkisilla paikoilla; se kun vetää magneetin lailla puoleensa ihailijoita. Nuppu oli ollut taas reipas tyttö lääkärin pakeilla, ja tassua lukuun ottamatta pupunen oli priimakunnossa. Mukaansa Nuppu sai oikean voidetuubin, joten viikonloppu saattoi käynnistyä pätevissä merkeissä.
Töttä putkahti päähän, mutta pian päästäisiin herkuttelemaan!
Käytin Riiviökissojen tapaan sydänpaloja vielä uunissakin, jotta niihin tarttuisi ihanan paahteinen maku. Kun namit olivat jäähtyneet, en enää malttanut odottaa, vaan kutsuin testimaistajat paikalle. Odotin, että Huitsi ja Nömpö hotoisivat ahneina sormenikin, mutta katit vain nuuhkaisivat sydänpaloja ja kääntyivät mielenosoituksellisesti anturoillaan!
Mikä pettymys! Jäisivätkö nämä ihanuudet syömättä?
Vai pitäisikö palveluskunnan napostella ne proteiinipitoisina välipaloina?
Onneksi en antanut taaskaan periksi, sillä lopulta keksin, miten saisin pikku höppänät tajuamaan, että sydäntä se on kypsäkin sydän: saksin palat koulutusnamien kokoisiksi ja aloin heitellä niitä lattialle. Juju pinkaisi heti ensimmäisen herkun perään ja lopsautti sen suuhunsa. Ja kuinka ollakaan, namuhan maistui hyvältä! Suupieliä nuoleskellen Justimus ryhtyi kerjäläiseksi – ja silloin myös Nuppu valveutui huomaamaan, että tarjolla oli ruokaa. Tämä kissaemo taas kehräsi onnesta, koska kissojen syöttäminen ”tassusta” nyt vain tuntuu niin ihanalta, erityisesti Nupun, koska se on joutunut olemaan ilman nameja jo monta vuotta.
Näin suuren suosion sydänherkut lopulta saavuttivat!
Aina pussin rapsahtaessa Nuppu kurkistaa tötterönsä suojista kuin söpö pikku mangusti.
Ja näitä terveysnamujahan riittää! Hyvä, Nuppu!
Kiitos, Humina ja Riiviöt, kun vinkkasitte tällaisista herkuista! Nyt Nuppua voi palkita aina, kun tassua joudutaan näpertelemään. Namien voimalla parantelu sujuu varmasti mukavammin! Postauksen loppuun lisään vielä kaikille liikkuvan kuvan ystäville videomateriaalia Possunsydäntä potilaalle -projektista. Varoitukset oravaäänestä ja loppukevennyksen diskobiitistä, sillä tämä kissaemo ei osaa käyttää Snapchatiakaan kohtuudella...
Iloista viikonloppua – ja terveitä tassuja kaikille! Toivottavat Hupsuttamon kermapeput.
Tervetuloa Nupun ja Jujun uuteen, uljaaseen blogiin! Hupsuttamon tähdet ovat yhtä hassuja kuin aina ennenkin, eikä kirjurikaan ole paljon edelliskerrasta viisastunut, mutta blogin ulkoasu on käynyt läpi mullistavan muodonmuutoksen, kuten moni visualisti varmasti jo huomasi. Vielä eilen blogimme oli vain vaatimaton kurpitsankäntty, mutta taikasauvanheilaus teki siitä hulppean prinsessavaunun, jolla Hupsujen kelpaa körötellä vaikka keskiyön tanssiaisiin. Melkein niin myöhään taikoja tehdessä menikin, sillä olin onnistunut sotkemaan Bloggerin html-säätöjä sen verran pahasti, että hyvä haltijataranoppi joutui toden teolla töihin koodiviidakkoa peratessaan.
Nuppukin hoksasi, ettei näin kauniissa blogissa voi enää istua plösöttää selkä kyömyssä. Hyvä ryhti on yhtä kuin tyylikäs blogi.
Idea ulkoasun muutokseen lähti liikkeelle pikkuruisesta asiasta, joka kasvoi päässäni möhkömammutiksi. Huomasin sunnuntaina, että blogini kaikkiin linkkeihin oli ilmestynyt sietämättömiä sinisiä alleviivauksia. Niitä ei näkynyt koodissa, mutta ne lällättelivät silti minulle blogin sivulta ja alleviivasivat kiukkuani. Sain onneksi tukea ja apua muilta kissabloggaajilta, joten ärtymys muuttui pian innokkaaksi blogipohjien tutkimiseksi ja uudesta ulkoasusta haaveiluksi. Ennen kuin ehdin ostaa päräyttää uutta pohjaa, apuumme liihotteli Nupun ihastukseksi sen oma, ihana anoppi Marraskuun murusista.
Nuppu odotti, että Messengeristä putoaisi myös sen oma rakas Rufus.
Haltijataranopilla oli heti loistavia ideoita, kuinka Hupsulan suursiivous kannattaisi organisoida. Aloitimme pölyjen pyyhkimisen bannerista, johon minä valitsin fontin ja anoppi muun stailauksen. Kirurgin tavoin hän siirsi pipetillä Jujun kuonosta hempeää pinkkiä otsikkoon, ja henkäisin ihastuksesta, kun kissojen korvat lerpsahtivat bannerin reunojen yli niin, että hupsut melkein humpsahtivat kuvasta syliin.
Jujun nenulin sävy on #a37b77, ja se on myös uusi lempivärini.
Kun banneri oli valmis, tajusin sen olevan aivan liian kaunis cácánruskealle taustatapetille. Niinpä annoin Murusille vapaat tassut valita meille jonkin tyylikkäämmän pohjakuvan. Anoppi koodasi ripeästi Hirviöksi ristimänsä tapetin pois, ja pian tilalla olikin jo Kaunotar. Suuret linjat oli nopeasti säädetty, mutta loppuillan koodasimme hurjapäisesti pikku detaljeita: minä siis soittelin ukulelea, leikitin kissoja ja ihastelin pää kallellaan uutta sivuamme – ja anoppi raksututti aivorattaitaan ja nakutti koodia koodin perään.
Tältä Hirviö näytti, mutta hurjan ulkokuoren alla asusti silti hempeä ja hyvää tarkoittava blogi.
Olin autuaan onnellinen uudesta blogi-ilmeestämme jo eilen, mutta tänäänkin anopilta tuli vielä koodia, joka loihti linkkeihin Jujun nessuväriä.
Samaa ihanaa sävyä on tuputeltu myös Jujun pehmoanturoihin.
Sanomattakin on selvää, että olen hurjan riemuissani blogimme uudesta ilmeestä, mutta olisi kiva kuulla, mitä te lukijat siitä pidätte! Entä löytyykö joukostanne koodiguruja, vai ovatko koodit hepreaa muillekin kuin minulle, Juitsille ja Pöpperströmille?
Kiitos vielä, ihanat Marraskuun muruset! <3 Nuppu jo odottaa, milloin sille ja Ruffelle koodataan unelmahäät!
Meille on saapunut kesän aikana vaikka minkälaisia lähetyksiä. Posteljooni on raahannut Hupsuttamoon kaikenlaista kivaa puurosta kirjoihin ja lenkkareista langattomiin kuulokkeisiin. Paras paketti saapui kuitenkin lomani lopulla ja sisälsi vempeleen, josta olen unelmoinut aina siitä saakka, kun Tallin tarinoita -blogin musikatit Misu ja Misse esittelivät havaijilaiskämppiksensä Jamesin. Koska Nupulla on muutenkin kytköksiä Havaijiin, oli selvää, että meillekin tulisi lopulta vastaavanlainen kukkaissaaren komistus.
Jujua vähän ihmetytti, miksi Ittybittykitty-sandaalit oli pakattu näin suureen lootaan.
Kyseessä oli kuitenkin eräänlainen maatuska: loota, jonka sisällä oli loota – ja kohta myös kissa!
Viimeisen pahvin pimennoissa piileksi vielä pussi, mutta sen sisältö ei enää kiinnostanut Jujua.
Kun tulokas plinkautti ensimmäiset epävireiset sointunsa, Juitsu suikki sängyn alle ja Nuppu saapui uteliaana paikalle.
Ensimmäisen musisointi-illan aikana opin kokonaista neljä sointua, joita rämpytin niin kauan, että sormenpääni kuluivat puhki. Kissat väittivät, että niiden korville kävi yhtä kurjasti, ja ne mököttivät uhmakkaasti sängyn alla, kunnes suostuin nostamaan uutukaisen ukuleleni kaapin päälle hiljentymään. En kuitenkaan suostunut antamaan lellikkipupuille periksi, vaan päätin solmia ystävyyttä niiden ja Travisiksi nimetyn musamasiinan välille.
Aluksi oli tärkeä näyttää, että Travis on ihan samanlainen kuin me muutkin. Se tykkää uinua lämpimässä tassupedissä ja on yltä päältä räggärinkarvassa.
Nupun mielestä Travis vaikutti heti hyvältä tyypiltä.
Niinpä se meni hieromaan tuttavuutta ja totesi, että tassupedissä on aina tilaa ukulelle, joka sopii värisävyihimme ja soi jo hivenen kauniimmin.
Sinnikkäiden YouTube-treenien päätteeksi sain Travisin plinkahtelemaan Beatlesin tahdissa, ja ilokseni huomasin, että Nupustakin kehittyi musikatti. Se tuli yhä useammin pötköttämään viereeni soittosessioiden ajaksi, ja tunsin itseni melkoiseksi Hamelnin ukuleleviikariksi. Tai olisin tuntenut, ellei joku toinen pikku jyrsijä olisi mulkoillut puuhiani korvat ja alahuuli lerpallaan.
Kyllä Juju niiiiin mielensä pahoitti! Rips, raps ja ärrin murrin!
Kuten ehkä taannoisesta kokkauspostauksesta huomasitte, en ole helposti luovuttavaa sorttia. Siksi kehittelin suunnitelman, jonka avulla Jujusta ja Travisista tehtäisiin bestikset. Listasin aluksi Jujun lempiasioita (namit, mama ja agility) ja yhdistin Travisin kuvioihin tähän tapaan:
Musiikillisten päämäärien sijaan meillä oli liikunnalliset ambitiot.
Juju lähestyi rohkeasti aivan uudentyyppistä estettä, ja mama tanssi varpaat kippurassa paljasjalkabalettia!
Iisipiisiä! Ja parasta oli, ettei samalla rämpytetty mitään biisiä!
Hoppatiti! Juitsi surffasi Travisin yli letkeämmin kuin Havaijin rantaan lyövät laineet.
Namit maistuivat, ja Juju rakasti mamaa taas pari rämpsäystä enemmän.
Vaikka sporttipoika Jujusta ei tullut hetkessä maman ykkösbändäriä, jää murrettiin Pikkukissin ja ukulelen väliltä. Vähä vähältä Juitsi alkoi sietää Travisin plonkahtelua paremmin. Se ei enää rypistellyt korviaan ukulelen sulosävelille, vaan suostui jopa jatkamaan päikkäreitään vain parin metrin päässä rämpytyskeskuksesta. Varsinaisen läpimurron teimme Travisin kanssa, kun Nuppu esitti sympaattisen biisitoiveen:
”Soitapa, äitsy, se meidän tunnusbiisi!”
Tein työtä käskettyä, ja Nuppu-popin jälkeen huoneistossamme raikasi myös Huitsi-hop. Sen jälkeen Jujukin oli vannoutunut Travisin ystävä ja suorastaan sulautui yhteen ihailemansa soittopelin kanssa:
Uudenlainen soitin sai myös uuden nimen. Nykyisin meillä soi jujulele!
Rakastuessaan ihminen katsoo maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi, ja kaikki näyttää silloin virheettömältä ja ah-niin-ihanalta. Samat lasit on päässään myös jokaisella lemmikkeihinsä hurahtaneella kissaemolla kattejaan lellivistä kissi-isukeista nyt puhumattakaan. Kun oma karvaturilas ribbaa eli ripsurapsuttaa sohvaa, huomio kiinnittyy vain sen söötteihin pikku tassutumppuihin ja hellyttävän keskittyneeseen naamatauluun. Korkeadesibelinen ruokavonku taas kuulostaa lasien tai tarkemmin sanoen niiden korvan päälle yltävien sankojen ansiosta herkältä kuin euroviisujen imelin balladi. Vaikka vaaleanpunaiset lasit keikkuvat non-stoppina nenälläni, haluan tänään raportoida toisestakin kapineesta, jonka avulla maailman näkee varsin vinkeästä vinkkelistä:
Hyvät naiset, herrat ja kunnianarvoisat kattimatit: tässä on hupsuskooppi!
Oikeasti hupsuskooppi on pieni pahvilaatikko, joka on tyhjennetty puuroleseistä ja avattu sekä ylä- että alareunastaan. Näiden alustavien toimenpiteiden jälkeen laite on heti valmis käyttöön, eli mitään piuhoja, pattereita tai propelleja ei tarvita.
Aluksi hupsuskooppi kannattaa silti laskea lattialle, jotta perheen kissaväki voi säätää sitä haluamaansa formaattiin.
Kun hupsuskooppia on tallottu, näkerrelty ja heitelty, se on vähitellen valmis varsinaiseen käyttöön, eli on aika kurkistaa sen sisään ja nähdä suloisia asioita:
Oikeaoppisesti hupsuskooppiin katsotaan silmät hyväksyvinä viiruina. Silmiä lupsautellaan rauhallisesti kiinni ja auki, jotta sen keskiössä näkyvä kissa innostuu tulemaan lähemmäs.
Alkunäkymän pitäisi olla jotakuinkin tällainen. Kuvaa voi yrittää tarkentaa silmiä villisti räpyttämällä ja hellittelysanoja sopottamalla.
Joskus hupsuskooppi saattaa valitettavasti pätkiä ja kakoa...
...ja pahimmillaan se näyttää jopa pelottavia kuvia!
Hupsuskoopista kuuluisi heijastua vain hempeyttä, joten jos niin ei ole, koko laite kannattaa resetoida. Parhaiten se onnistuu tarkentamalla hupsuskooppi kokonaan toisenlaiseen murmeliin:
Tässä hyvä esimerkki onnistuneesta uudelleenkäynnistyksestä.
Yhteys on saavutettu, ja hupsuskoopin kummassakin päässä hymyillään.
Eikä kannata säikähtää, vaikka kuva näkyisi jättimäisenä, sillä...
...hupsuskoopin läpi esineet, asiat ja varsinkin kissat näyttävät usein olevan lähempänä kuin ne todellisuudessa ovatkaan!
Tasan vuosi sitten Juju vietti ihanan salasynttäripäivän. Se sai erityishuomiota ja leikitystä ihan vahingossa, mutta häpeän puna loimotti kasvoillani, kun tajusin pari päivää myöhemmin unohtaneeni pienen kissipojan juhlat! Ohjelmoin saman tien kissojen syntymäpäivät kännykkäkalenteriini ja asensin vielä muistutukset, jottei moista kömmähdystä pääsisi enää käymään. Suunnitelma toimikin mahtavasti, sillä juhlimme Nupun synttäreitä ihan ajallaan ja Jujua jo etukäteen: kun saavuin eilen töistä kotiin, repussani köllötti purkillinen tonnikalaa ja kullankeltainen krysanteemi. Herkkuateria säästettiin täksi illaksi, mutta krysanteemi viriteltiin heti hyllylle suuria synttärikuvauksia varten. Sainkin hurjan söpöjä otoksia Jujusta, joka oli eilen 4 vuotta ja 364 päivää - ja komeampi kuin koskaan:
”Melko näppäriä rehuja, mama!”
”Nämähän ovat kuin pieniä synttäriaurinkoja. Tosi nätisti ajateltu. Kiitos vaan!”
”Mutta oisit sä voinut tuoda iskällekin kukkia, kun sillä oli pari viikkoa sitten synttärit...”
”Se kun näyttää tuolla nyt niin kateellista nassua.”
”Kukkien sijaan isikissi sai lahjaksi uuden kirjan, koska sillä ei niitä ennestään ole.”
”Mutta ehkä se kirja oli aika kiva lahja, koska sen kanssa ei tarttenut poseerata. Joko saa mennä leikkimään?”
Totta kai saa! Onnea maman rakkaalle Juju-pojalle, joka täyttää tänään 5 vuotta! <3 Ihanampaa pikkusiiseliä ei tämä kissaemo olisi voinut elämäänsä saada! Muisk, muisk, muisk!
Kesken yltiöpäisen rakkausvuodatukseni Juju lönkytteli jo uuteen seikkailuun. Se sai nimittäin iskältä maailman parhaan lahjan: