Rapisevan rotan salaisuus

Viime postauksessa kerroin ihanasta hauvelista, joka kävi Nuppua ja Jujua moikkaamassa, mutta nyt on pakko paljastaa, että ei siinä vielä kaikki, vaan kevään korvilla Hupsuttamossa rapisi, ripisi, kahisi ja nakersi niin, että kissaemo oli jo saada pienimuotoisia puistatuksia.

 

”Kannattaa laittaa kissakuulo päälle, jos pelottaa liikaa!”

Kaikki alkoi eräänä aamuna, kun me perheen kaksijalkaiset valmistelimme lähtöä kaupunkikotiin. Mummi Poppanen oli tilattu pikkukissoja kaitsemaan, ja olin karstannut Hupsuttamoa mahdollisimman vieraskoreaan kuntoon. Ala- ja yläkerta oli imuroitu, jääkaappia täytetty ja vessatkin kuurattu. Olimme myös Jujun kanssa vaihtaneet puhtaat vuodevaatteet, joita Juju oli testannut möyrimällä niissä leikkisästi. Mutta siihen hymy sitten hyytyikin, sillä sivu-ullakolta alkoi kuulua kummallista narskutusta! Painoin korvaani seinään, ja ääni kuului hyvin selvästi: se oli tassujen rapinaa ja talttahampaiden rouskutusta. Kissatkin kuuntelivat korvat pystyssä ja varmasti pohtivat, että nytkö vihdoin koitti se hetki, kun niiden olisi tehtävä se, mitä kissojen on jo vuosituhansien ajan odotettu tekevän: pyydystettävä rotta!

 

Nuppu ainakin oli jo saalistusasemissa.

Kiljuin tietenkin miehen heti apuun, ja hän lohdutti, että joskus jokin yksittäinen hiirulainen saattaa eksyä talon rakenteisiin, eikä se ole niin vaarallista. Hänkin kuunteli otsa kurtussa nakerrusta ja asteli sitten rohkeasti sivu-ullakolle. Rapina jatkui vain, ja mies ihmetteli, miten se on mahdollista, koska mitään ei näkynyt seinän toisella puolella. Selitin, että siellä on varmasti jokin kolonen, jossa keltahammas nakertaa, ja aloin jo kauhistella, ettemme mitenkään voi lähteä pois ja jättää Mummi Poppasta valtavan rotan armoille. Kuvittelin, miten se söisi reittinsä seinän läpi, ja järkeilin, että olisi varmasti parasta ottaa kissat yöksi makkariin, koska varmastihan ne hätyyttäisivät rotan tiehensä. Paitsi jos se hätyyttäisi katit ja Mummin tiehensä!

Nupun mielestä ei ollut edelleenkään syytä hätäännykseen.

Mielikuvitukseni laukkasi jo värikkäissä sfääreissä ja rotta oli paisunut majavan kokoiseksi, kun puhelimeeni yhtäkkiä kilahti viesti. Kauhuskenaarioiden maalailu keskeytyi, kun kiiruhdin noukkimaan puhelimen yöpöydältä. Viesti oli keneltäkäs muulta kuin Mummi Poppaselta, joka kehui, miten hienosti Juju oli pedannut vuoteen. Silloin tajusin myös, että rotan rapina ja kaapsutus seurasivat minua: ääni kuuluikin puhelimesta petausvideolta, jonka olin lähettänyt äidilleni vähän aikaisemmin ja joka oli jostain ihmeen syystä jäänyt pyörimään, vaikka ruutu oli pimeänä! Isikissin ilme oli eeppinen, kun tunnustin selvittäneeni rapistelevan rotan salaisuuden. Kukapa olisi uskonut, että rotta olikin meidän ihana pikku Juitsi!

 

Kukkuu, mamman suloinen silkkihiirihän se siinä!

Ja vielä tarinan opetus: Jos joskus jossain rapisee, paina etsivähattu päähän ja aloita tutkimukset aina puhelimen tuoreimmista kissavideoista...

    

Nuppua nauratti, eikä se malttanut olla sanomatta,
että mitäs mä sanoin...

Onnetar on naukunut!

Tämä viikko on ollut jännittävä meille Hupsuille. Pakko tunnustaa, että nakertelimme vähän kynsiämme ja jotkut meistä terottivat niitä jopa eteisen tapettiin, kun odottelimme, ilmoittautuisiko kukaan edellisessä postauksessa polkaisemaamme kirja-arvontaan. Kissojen ihka oma Mummi Poppanen piti huolen, että ainakin yksi innokas osallistuja saatiin mukaan, mutta viikon aikana löytyi onneksi lisää heppakirjojen ystäviä niin täällä Bloggerissa kuin Nupun ja Jujun Facebookissa ja Instagramissa ja vielä omassanikin. Sainkin askarrella neljän maissa kokonaista 15 lappusta, ja sen jälkeen olikin vain odoteltava, että Onnetar heräisi.

Onnenpojan virallinen nimi on teemaan sopivasti Unelma Onnesta,
ja tänään se jujutti emoa kääntämällä kylkeä, vaikka olisi pitänyt arpoa.

Reilu tunti meni vielä söpösti tuhisten, mutta sen jälkeen Juju oli valmis käärimään varvaskarvat ja starttaamaan illan työrupeaman. Se katsoi, miten sheikkasin lippusia ja lappusia käsieni välissä ja ilmoitti, milloin virallinen arpomishetki oli kypsä.

”Joo, nyt vois pyöräyttää nuo lottopallot laarista lattialle!”

Annoin lippuslappussateen laskeutua Jujun kuonon eteen ja pyysin sitä valitsemaan voittajan. Juju kehräsi kovaan ääneen ja osoitti tassullaan selvästi yhtä paperimyttyä. Otteet olivat niin varmoja, että vähän pelkäsin, löytyykö lapusta Mummin nimi, koska silloin Jujulle saattaisi napsahtaa syytteet vilunkipelistä ja oman perheenjäsenen suosimisesta. Käärimme kuitenkin esiin meille täysin uuden tuttavuuden:

Onnea, Sanni! Olemme ottaneet sinuun Instagramissa yhteyttä! 

Ilahduimme jokaisesta arvontaan ilmoittautuneesta ja kaikista teistä muistakin, jotka olette kirjan jo lukeneet tai aikeissa lukea sen. Niin mielellämme antaisimme Sonjia ihan kaikille. Jos teitä inspiroi lukea tämä kirja, niin suosittelen ensi viikolla käymään Kustannus-Mäkelän ständillä Helsingin kirjamessuilla, koska siellä ainakin Sonja-kirjoja taatusti myydään. Myös Helsingin Akateemisessa olen nähnyt kirjoja hyllyssä, mutta muuten pientä kirjaamme (tai no, aika paksu siitä tuli!) on hieman vaikea löytää. Siksi kerroimme kirjasta nyt enemmän täällä blogissakin ja toivomme, että joku löytäisi Sonjat tätäkin kautta ja tykkäisi niistä. En saanut arvontavideota siirrettyä koneelle, mutta Instan puolella sen voi käydä katsomassa!

”Joko riittää nämä kirjapuheet? Ja hevoset? Tilalle kissoja - ja piraijoitakin hei pyydettiin!”

Nuppu on ihan oikeassa: tästä eteenpäin keskitymme taas blogissa Hupsujen hupsutteluihin ja pehmopalleroiseen räggärielämään. Toivottavasti sieltä ruudun takaa löytyy yhä kuulumisistamme kiinnostuneita lukijoita - ja yritämme itsekin taas valpastua täällä blogirintamalla.

Ihania syyspäiviä kaikille teille, jotka vielä meitä käytte moikkailemassa! <3

Reissukissat Nuppu ja Juju

Hupsut eivät ole koskaan olleet suuria maailmanmatkaajia. Jos emo ja iskä ovat tarvinneet maisemanvaihdosta, karvapalleroille on hommattu aina vakihoivaajaksi Mummi Poppanen. Viimeisen puolentoista vuoden aikana sekin vaihtelu on hävinnyt kuin karvatuppo tuuleen, koska Hupsuttamossa on pidetty yhtä matalaa profiilia kuin muuallakin maailmassa. Juuri missään ei ole piipahdettu, eikä meilläkään ole vieraita poikennut. Yksi uusi perheenjäsen meille tosin saapui… Kuka haluaa kertoa lisää?

 

”Ai, joo. Se on harmaa, ja sillä on kumiset tassut.”
”Ja sekin hurisee ja pörisee. Vähän niin kuin me.”

Vaikka hankimme auton melkein vuosi sitten, Hupsuille koko juttu oli silkkaa urbaania legendaa aina helatorstaihin saakka. Vasta silloin pörrykät nimittäin vietiin ensimmäiselle ajelulle, jota oli valmistettu huolellisesti jo pidemmän aikaa. Boksi ja kuljetuskassi olivat olleet näkösällä yli viikon, niitä oli sisustettu kotoisaksi ja niissä oli tarjoiltu herkkuaterioita.

 

”Let's go!” Juju sanoi kärsimättömästi, ja kieltämättä meillä muillakin oli jo kova matkakuume.

Herkkähermoisena emona olin stressannut jonkin verran, miten kaikki sujuisi, mutta saimme katit helposti bokseihin ja turvavöihin, ja menin vielä itse takapenkille henkiseksi tueksi. Sitä tarvittiin ainakin Lahteen asti, sillä Jujun kuonosta karkaili tasaiseen tahtiin mourahtelevia ääniä. Lauloin Pientä ankanpoikasta ja muita Jujun lempilauluja, ja lopulta se uskoi, ettei välitöntä vaaraa ollut. Nuppu oli jo monta kertaa nukahtamassa, mutta lopulta Juitsi aina herätti siskon kysymällä, oliko vielä pitkä matka.

Ja kyllä muuten oli!

Lopulta kuitenkin koitti se suuri hetki, kun saavuimme itäiseen Mummilaan! Nuppu ja Juju eivät olleet käyneet siellä sitten ensimmäisen joulunsa, mutta tuntuivat muistavan vielä paikat ja tietenkin tutut ihmiset. Nuppu kiersi heti kaikki huoneet läpi lasitettua parveketta myöten, mussutteli Mummin kanssa, moikkasi pappaa ja meni sitten sohvalle sukimaan reissussa rähjääntynyttä turkkiaan.

Nupulla alkoivat heti todelliset kissanpäivät.

Mummikin oli jo ikävöinyt pikku turrikoita. <3

Olin kuvitellut, että Juju ei uskaltautuisi ollenkaan kassista ulos, mutta tällä kertaa pieni punanenäpoitsu sipsutteli melko rohkeasti heti näytille. Se tutki varovasti paikkoja, jumittui joksikin aikaa sohvan taakse mutta hiippaili sitten muiden seuraan. Se kävi jopa Mummin vaatekaapeissa! Kaikki sujui täydellisesti, kunnes jatkosuunnitelmat löivät varsinkin Nupun ällikällä: pyydystimme sen ja Juitsin uudestaan bokseihin, sillä jatkaisimmekin matkaa vielä vähän: olimme nimittäin varanneet meille huoneistohotellista perhehuoneen, jossa voisimme levittäytyä ihan rennosti kimpsuinemme, kampsuinemme ja tietenkin katteinemme. Ja Nupun mielestä se oli kaamea vääryys! Se olisi halunnut jäädä Mummilaan, mutta onneksi Mummi lähti saattamaan pieniä kisuja uuteen paikkaan.

 

Se oli huoneistohotelli Marja Mikkelin kasarmialueella!

Emme olleet koskaan aikaisemmin olleet hotellissa kissojen kanssa, mutta vastaanotto oli lämmin ja paikka vaikutti juuri meille sopivalta:

Meille oli kaksi huonetta ja kylppäri - ja tilaa Nupun ja Jujun omille tavaroille,
kuten veskille, pedille, raapimakaktukselle ja punkeromaiselle kissanhoitorepulle.

Perhehuoneessa lapsille oli tietenkin kerrossänky,
jossa oli hupaisat Itse ilkimys -lakanat....

 

...ja leikkisät nokkamukit!

Katit tosin päätyivät käyttämään enimmäkseen näitä hauvakuppeja.

 

Maisematkaan eivät olleet lainkaan hullummat!

Hotellissa Jujusta kuoriutui hurjan rohkea reissukissa. Se oli selvästi innoissaan ja tutki paikkoja siinä, missä Nuppu mökötti yhä sängyn alla ja kantoi meille kaunaa, kun ei ollut saanut jäädä ikuisiksi ajoiksi Mummin luo. Onneksi se kuitenkin antoi kaiken anteeksi päästessään nukkumaan viereemme koko yöksi. Aina välillä heräsin siihen, kun Nuppu mönki naamani yli, mutta muuten kissat osasivat käyttäytyä melko hyvin. Paitsi Juju, joka herätti meidät ensimmäisenä aamuna antamaan ruokaa viiden maissa!

”Ootko mama koskaan kuullut aikaerorasituksesta eli jet lagista?”

Vietimme Mikkelissä kokonaista kolme yötä, ja kissat tykästyivät majapaikkaamme. Ne olivat ihanan reippaita, ruoka ja leikit maistuivat - ja tuntui hellyttävältä lomailla kerrankin niin, että pikkuhöppänät olivat mukana menossa ja virkistyivät siinä missä palvelusväkikin.

Tältä näytimme vain sinä ekana aamuna, kun heräsimme viideltä!

 

Ensin piti lepäillä arjen väsymykset pois.

 

Sitten jaksoi katsella historiallisia rakennuksia ja vilkutella pörriäisille.

 

”Äiskä, voidaanko me muuttaa tänne?”

”Ai ei? Miksei?”

Jujunkin mielestä paikka oli ihan kuin Hupsuille tehty,
sulautuihan se näppärästi osaksi huoneistohotellia

 

Nukkumapaikoissa oli ihanasti valinnanvaraa. Ja kuvittelenko vain, vai...

...oliko Nupun naamalla muikea kestohymy?

Virkeys ja tyytyväisyys paistoivat myös Juitsin nätiltä nassulta!

Loma hujahti ohi ihan liian pian, mutta näin jälkeenpäin tuntuu siltä kuin olisimme saaneet jo viettää kesälomaa pitkästikin. Viimeisenä aamuna katit päättelivät teippiharjaamisesta ja muista siivoustoimenpiteistä, että kotiinlähtö koittaisi pian. Kumpikaan ei olisi halunnut joutua boksiin, mutta niin se vain on, että kaikki kiva päättyy aikanaan. Kotimatkalla ei kuitenkaan ollut tavanomaista konserttia, vaan molemmat reissaajat käyttäytyivät ihanan rennosti. Kun pääsimme kotiin, Jujun nenä ei ollut yhtään punainen, ja vaikka Hupsuttamo ei ole puoliksikaan niin jännä ja eksoottinen paikka kuin hotelli, kissat hölköttelivät iloisina ympäriinsä ja tuntuivat taas arvostavan eri tavalla oman kodin rauhaa.

Mutta arvatkaapas mitä? Kesälomaan ei ole enää kuin pari viikkoa,
ja koska Hupsut olivat niin mukavaa matkaseuraa, ne pääsevät
mukaan reissuun seuraavallakin kerralla!