Tulisilla hiirillä

Meille on muodostunut parin viime vuoden aikana syysmuuttoperinne. Kun piha paketoidaan talviteloille ja pimeys saa minut käpertymään sohvankulmaukseen kissa kainalossa, on aika lehahtaa etelään alkuperäiseen Hupsuttamoon. Niin tapahtui tänäkin vuonna, ja laskeuduimme kaupungin välkkeeseen jo kolmisen viikkoa sitten.

Täällä sitä kökötetään kaupunkisohvalla kissa visusti kainalossa!

Nuppu ja Juju osaavat nykyisin matkustaa melkein kuin ammattilaiset ja sopeutuvat nopeasti kerrostaloelämään, vaikka aluksi naapureiden aivastukset ja kolinat saivatkin pikku korvat kääntyilemään. Ensimmäisinä öinä jetlag vaivasi pörryköitä, ja ne tulivat oven taakse naukumaan jo viiden aikaan aamuyöstä. Kerran tällaisen herätyksen kajahtaessa näin unta, jossa soitin viulullani orkesterissa kappaletta ”I left my heart in San Francisco”, ja joku täti alkoi laulaa sitä mukana vonkuvalla äänellä.

 

Nauratti, kun täti paljastuikin meidän heleä-ääniseksi Juitsiksi!

Viikkojen kuluessa kaupunkielämämme on asettunut tuttuihin uomiinsa. On ollut hassua, miten kaikki vanhat rutiinit löytyvät aina yksi toisensa perään, kuten esimerkiksi kissojen iltahärvääminen. Se iskee noin kahdeksan tai viimeistään yhdeksän aikaan: Nuppu ja Juju ovat kuin tulisilla hiirillä, kuten meillä kaksijalkaisilla on tapana ilmiötä kuvata. Ne tulevat viereemme istumaan, tönivät tassulla, inisevät ja piirittävät meitä kuin hahtuvaiset hait. Silloin on kiire käynnistää vanha tuttu possujuna, tuo rutiinien ruhtinas ja arjen aatelinen! Muistamme iltatoimien koreografian edelleen, ja pisteeksi iin päälle siihen on lisätty pitkä leikityssessio Nupun rakkaimmalla piiperryslelulla, joka saa neitosen yhäkin vaanimaan ja poukkoilemaan kuin pikkuruisen kissanpoikasen. Ja sellainenhan meidän kullannuppu toki vielä onkin!

 

Kannatti kömpiä boksiin, koska se toi maailman parhaan lelun luo!

Rakkautta ja riippuliitoa

Nuppu ja Juju ovat tunnetusti ragdolleja eli kavereiden kesken ”räsyjä”. Harvemmin tulen sitä tavallisessa arjessa miettineeksi, sillä lajinmääritys on meidän Hupsujen kesken hyvin epämääräistä ja tehdään lähinnä koon mukaan. On ”pikku elukoita” ja ”isoja elukoita”, ja isommat tietenkin pitävät huolta pienemmistä ja ottavat niiden fiilikset ja toiveet parhaansa mukaan huomioon myös paijausbisneksissä.

Tällaista nallukkaa on ihana pitää hyvänä!

Ja tällaista myös, turha edes sanoa.

Niin suloisia ja pehmoisia kuin kullanmuruseni ovatkin, pyrin silti aina malttamaan mieleni rakkaudenosoituksissani. Vaikka minusta olisi ihanaa silittää ja pusuttaa katteja aamusta iltaan, en halua tehdä sitä koskaan yksisuuntaisesti. Niinpä olen alkanut kuunnella tässäkin suhteessa niiden toiveita yhä tarkemmalla korvalla. Silitän kisuja vasta, kun ne tulevat sitä pyytämään, ja pyydän aina lupaa syliin nostamiselle: asetan kädet kissan molemmille puolille sitä koskettamatta ja odotan, pysyykö se paikallaan vai astuuko se eteenpäin.

”Vähän kuin sylkkyliikennevalot!”

Varsinkin Juju näyttää hyvin selvästi kehollaan ja eleillään mielipiteensä: jos se astuu eteenpäin, lykkään suosiolla sylihaaveita, mutta jos se jököttää paikallaan, minulla on lupa kaapata se yläilmoihin. Maailman söpöintä on, kun Juju retkahtaa välillä täysin veltoksi käsissäni, ja tuo erittäin ragdollmainen ele saa sydämeni aina sulamaan. Juju osoittaa silloin selvästi, että se haluaa olla sylissä. Se tuntee olonsa turvalliseksi ja painaa pienen karvaisen päänsä usein kasvojani vasten. Kun läheisyyttä on ladattu tarpeeksi, pikkukissi ottaa pontevamman asennon ja haluaa, että lähden liikkeelle ja kuljetan sitä ympäri taloa niin, että se saa katsoa ikkunoista ulos, tarkastaa kaikki hyllyt ja kurkistaa jopa jääkaappiin. Ja kun se haluaa lopettaa, lasken pienen riippuliitäjän heti turvallisesti maanpinnalle.

”Isikissi on liikenteessä samoilla säännöillä!”

”Ja ihan parasta on, kun systerikin joskus pyytää luvan
ennen kuin käyttää mua tyynynä.”

Sukka vai häntä?

Tänä vuonna kesästä pystyi venyttämään poikkeuksellisen pitkän, mutta nyt syksy näkyy paitsi puissa ja pöpeliköissä myös Itäisen Hupsuttamon lämpötiloissa. Katit ovat alkaneet kasvattaa turkkiaan, ja meille ihmisille on ilmestynyt tassuihin vakiovarusteena villasukat. Niitä puetaan usein kahdetkin päällekkäin, enkä malta odottaa, milloin pääsemme pelaamaan  lempipeliämme, joka on nimeltään ”Sukka vai häntä?” 

Arvaatte varmaan, kumpi tässä etualalla lekottelee.

Pelin säännöt ovat varsin yksinkertaiset: Aina kun jompikumpi meistä huomaa, että oven takaa pilkottaa jokin tumma pitkä pötkylä, kuuluu toiselta kysyä ”Sukka vai häntä?” Kerran peli meni erityisen kiinnostavaksi, kun arvaaminen alkoi hännästä mutta päätyi sukkaan - kunnes sukka olikin vähän myöhemmin hävinnyt ja saimme pitkän nenän.

Kukapa olisi arvannut, että siihen villasukkaan
oli ruuvattu kiinni ihana pikku söpöliini!

Plink plonk!

Onnea on elämä ilman seinänaapureita, sillä ketään ei haittaa, vaikka me hupsut vähän mökästäisimmekin. Jujun ja Nupun leikkimourut eivät kantaudu hormin kautta naapurien korviin, ja isikissikin saa katsoa leffoja bassovahvistin jylisten. Emolle taas hilattiin lähes vuosi sitten ihan uudenlainen äänimööpeli, joka herätteli Jujussakin uinahtamaan päässeen musiikkikipinän.

Tadaa! Siinä se on, emon lapsuusunelma ihan karvatassuin kosketeltavissa!

Kuten ehkä muistatte, Juju on soittanut aiemmin niin viulua kuin ukuleleakin, mutta kukapa olisi uskonut, että piano olisi sen sielun soitin? Asia selvisi nopeasti soittimen saavuttua, sillä Juju kapusi välittömästi Hellaksen päälle tutkimusretkelle. Vaikka aluksi soittoni koostui rykelmästä haparoivia kilahduksia, molemmat kissat suhtautuivat harrastukseeni uskomattoman kannustavasti.

 

Kerran konserttiaitiossa oli näin kova tunku!

Siinä missä oma pianistin urani on yhä alkutaipaleella, Juju painelee koskettimia jo rennoin tassuin kuin Chopin konsanaan. Se on soittanut vaativia, hyvin modernin kuuloisia konserttoja pitkin vuotta kaikille vieraillemme, ja jos pianon kansi unohtuu auki, Juju kiiruhtaa heti soittamaan stipendien tai kanapalojen toivossa.

 

Joulun alla otettiin vasta ihan ekat soinnut...

 

...mutta kesään mennessä onnistuivat jo oktaaviotteetkin.

”Saiskos seuraavaksi olla Mozartia vai Lisztiä, kamut?”

Mutta mitä ajatuksia Nöpinkäiselle on herännyt uudesta soittopelistä? Ainakin se kuuntelee sujuvasti pianonsoittoa, sillä useimmiten iltatreenini ajoittuvat samaan hetkeen, kun se nautiskelee kalkkunankoipien harjauksesta. Pianoon Nuppu ei kuitenkaan ole vielä varpaallaankaan koskenut...

...sillä nuotinlukutreenit ovat yhä kesken.
Hyvä Nuppu, kohta soi jo kissanpolkka!

Kuohkeat koivet

Nuppu on tunnetusti puffahtava kissa. Pörröinen hahtuvaisuus on sille hyvin luontaista, mutta eipä turkki täysin itsestään pöffähdä, vaan se vaatii muutamia huoltotoimenpiteitä. Hellin tai ainakin hassuin niistä on mielestämme kalkkunankoipien karstaus, jonka toistuvuudesta Nuppu pitää itse huolen.

”Takut veks vaan, iskä!”

Joka ilta hammasharjauksen jälkeen Nuppu sanoo ”Mih!” ja lähtee kipittämään villahousut viuhuen olkkarin puolelle. Se hyppää kahdella sujuvalla loikalla pöydälle ja kellahtaa totaalisen nurin niskoin. Silloin jonkun (mieluiten isikissin) on kiiruhdettava salonkiin marsuharja kourassaan ja harjattava Nuppu joka puolelta. Kissaneitosta voi pyöritellä vapaasti pöydällä, jotta kainalot, kyljet ja masu saadaan siloisiksi. Tärkeintä on kuitenkin hoidella niin sanotut kalkkunankoivet. Nuppu venyttää takakatassunsa pystyyn ja odottaa, että sitä tuetaan kädellä samalla, kun villahousut ja hännänalunen harjataan huolellisesti. Sama toistetaan toisen kalkkunankoiven kohdalla tyytyväisen kehräyksen saattelemana. Sitten Nuppu onkin valmis yöpuulle tai vaikkapa Miss Ragdoll World -kuvauksiin.

”Nuppu ompi kaikkein kaunein, Nuppu ompi pöfföisin...”

Söpöjen kohtauspaikka

Vaikka Juju oli pienenä poikana melkoinen arkajalka ulkoilun suhteen, siitä on tullut nykyisin suuri seikkailija. Se käy puutarhassa melkein päivittäin, eikä edes aamukasteinen pihanurmikko vähennä sen reippailuriemua. Juju vaanii mielellään ötököitä ja ihastelee korrektin välimatkan päästä pikkutipusia häntä vienosti heilahdellen. Tipuset taas piippailevat Jujulle varoitusääniä, jotka olemme tulkinneet esim. tällaisiksi: ”Moi, komea Juju-herra! Ethän mee lähemmäs katua, kun siellä kulkee pyöriä, mopoja ja autoja!”

Noudatamme tietenkin lintujen fiksuja vinkkejä ja pysyttelemme aina omalla pihalla. Juju viihtyy emon, lintujen ja ötököiden kanssa, mutta välillä on tullut sellainen olo kuin se odottaisi muutakin seuraa.

Ehkä se haluaisi käydä lintujen kanssa pesulla ja auttaa niitä
sukimaan siivet siisteiksi ja höyhenet pöyheiksi?

Mutta ei, tänään minulle selvisi, ketä ja mitä Juitsi on oikeasti odottanut. Ja olisihan se pitänyt arvata. Se on sopinut treffit raikkaan vesidrinksun äärellä tämän punaturkkisen kaverin kanssa:

Kaksi samanlaista marakattia viettäisi takuulla yhdessä unohtumattomat allasbileet!

Minihupsutus alkakoon!

”Kukkuu! Muistatteko, keitä me ollaan?”

Arvatkaas, ketkä tassuttelivat takaisin Blogistaniaan? Niinpä niin, Nuppu, Juitsi ja eräs laiskanpötkyläinen kissiemo, joka on monesti kattien hupsutuksille nauraessaan miettinyt, miten loistavaa blogisisältöä ne jälleen kerran tarjoilivat. Vaan enpä ole avannut läppäriä saati sitten Bloggeria ikuisuuksiin, sillä postausten julkaisu vaatii meiltä aina olympiatasoisen matsin kuvien ja fonttien kanssa. Julkaisutahdin nuukahdettua juttua myös tuli helposti ihan liikaa, ja koneella vietetyt tunnit olivat tietenkin aina pois itse Hupsuilta. Lopputuloksena blogi siis hiljeni, vaikka hupsuttelu, hurvittelu ja hurinointi on pysynyt onneksi täysin ennallaan.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut miettiä, että voisihan bloggaamista kokeilla paljon kevyemmin. Pieninä minihupsutuksina, jollaisilla tämä blogi alkoi vuonna 2013. En uskalla luvata, kuinka usein palaamme eetteriin, mutta katsotaan, saanko madallettua kynnystä, jotta piipahtaisin tänne useammin kertomaan Hupsujen söpöilyistä ja höpöilyistä!

"Kuvatekstit oli niin kivoja, mutta ehkä me vähän

karsitaan niistä ihan vain teknisistä syistä...”