Hupsut heijastukset

Viime viikolla Jujulta pääsi loppumaan sekä kana että kani (= Jujun lempparimärkäruoka), joten kiireisten asioideni top-listan ykköseksi kiri visiitti lähiostarille. Kun viipotin kohti kissainruokamyymälää, joku huusi kovaan ääneen ”Hei, heijastintyttö!” Koska muita välkkyjä ei ollut lähistöllä, päättelin, että itseäni huomattavasti nuorempi pojankloppi yritti kaupitella jotakin juuri minulle. Mumisin ”ei kiitos” ja lisäsin vauhtiani. Samalla kuitenkin tajusin nolona, etten ole vieläkään tehnyt postausta maailman parhaasta joululahjaheijastimesta, joka on niin hieno, että nousi jopa minua identifioivaksi tekijäksi. En ollut poitsulle punanuttu tai huppupää vaan heijastintyttö. Ja nyt saatte nähdä, miksi:

 

Näin upea heijastimeni on! Kuka tunnistaa, ketkä ovat taideteoksen muusat?

Oikein! Tässä huippumallien alkuperäisposeeraus.

Ihanan heijastimen takana on blogikaveriemme Amen ja Tuiken emo, joka on varsin näppärä tassuistaan – ja luova kuin mikä! Heijastimen kuvaaminen blogiin jäi aikanaan välistä, sillä olin siitä niin innoissani, että kiinnitin sen heti takkiini ja esittelin sitä ylpeänä kaikille. Pimenevät illat eivät tuntuneet missään, kun Nuppu ja Juju säihkyivät kaikkialla mukanani. Ehdinpä käydä ennen joulua myös heijastimen alkulähteillä Pikkukissan ja Piipittäjän luona.

 

Ame oli yhtä kaunis ja ihana kuin aina ennenkin!

Visiitin kohokohta oli, kun Tuikkukin uskaltautui seurustelemaan kanssani.

Miten ihmeessä sekin onnistui näyttämään ihan pikkukissalta?!

Pentumaista riehuntaakin nähtiin!

 

Minun oli myös pakko napata kuva
tästä sisustuksellisesta yksityiskohdasta!

Heijastin ei ole suinkaan ainoa hauska yllätys, jonka me ei-yhtä-innovatiiviset Hupsut olemme entisiltä naapureiltamme saaneet. Höpsylät vastaanottivat jo syyskuussa mehevän kissanminttulähetyksen, josta emme muistaneet tuoreeltaan postata. Siinä missä Nuppu huppeloituu hammashoidosta, Juju menee villiksi näistä kuonoa ja mieltä hellivistä yrteistä. Vaikka viljelmät ovat jo kuukausia vanhoja, ne saivat vielä tänäänkin Jujun nenän vipattamaan kuin kanilla.

 

Juju lupasi nuuhkaista ihan pikkuisen ja sivistyneesti...

...mutta pian nenästäkin roikkui minttua ja matto oli silpun peitossa!

 

”Lisää, mama, lisää!!!”

 

Nupullakin heräsi mielenkiinto, mutta pikku höppänä ei ymmärrä
hyvän mintun päälle vaan luuli, että minigrip on Se Juttu.

Kun pössyt oli pössytelty ja molemmat kissat käyttäytyivät taas hillitysti,
otin poseerauskuvan kolmesta aarteestani.

 

Kiitos vielä Amelle, Tuikelle ja Tiukelle! :) Jos joku muukin muuten
haluaisi omista lemmikeistään heijastimen, niin sellaista voi kysellä
pientä korvausta vastaan Tiukelta. Tsekkaa tämä postaus.

Kissanminttuisen vinkeää viikkoa kaikille – ja pysytelkäähän lämpiminä!

Jännä jälkitauti

Tämä postaus saattaisi käsitellä fuksiflunssan jälkeistä röhköyskää tai umpeen muurautuvia sieraimiani, mutta säästän teidät voivottelulta ja keskityn kuvailemaan ainoaa mukavaa jälktautiani: yltiöpäistä kissuttelua. Se on ilmennyt paitsi Nupun ja Jujun loputtomana vanuttamisena myös kissabloggaajien ja blogikissojen ahkerana treffailuna. Kissuttelu alkoi lauantaina Hupsuttamosta, kun luoksemme tupsahti sekä Rokkimimmien että Riiviökissojen edustajat.

 

Sekunteja myöhemmin Juju leikki jo olohuoneessa uudella, korealla sulkalelulla!

 

”Kiitos Pate, Rudi, Eddie ja Eppu! Halin tätä riikinkukkoa tosi hellästi!”

”Paitsi aina silloin, kun peto pääsee irti! Ngggh! Ärrrr!”

”Ihan kaikki räggärit eivät kuitenkaan ole yhtä hurjia kuin mä! Tsihihii!”

Nupusta ja Jujusta oli ihanaa, kun niitä kehuttiin ja ihasteltiin. Juju tutki niin innoissaan Riiviökissojen emon reppua, että toko-näytöksemme oli vähällä muuttua pelkäksi nuuskutteluksi. Onneksi pieni bordercollie muisti lopulta, miten temppuja tehdään, ja näytti niin monta ohjelmanumeroa, että pieni masu oli pian nameja pullollaan. Esittipä Nuppukin kuuluisan leijonatemppunsa ihan yks kaks yllättäen!

 

Eniten ihastusta herättivät silti Nupun nätti naama ja pörröinen häntä!

Hupsuttelun jälkeen lähdimme päivän varsinaiseen kyläpaikkaan: Amen ja Tuiken uuteen kotiin, jossa vietimme paitsi tupareita myös Amen syntymäpäiviä - ja jos oikein muistan, ei Tuikenkaan merkkipäivästä kauan ole.

 

Synttärisankari teki ”jujut” eli heittäytyi Riiviö-repun tuoksujen vietäväksi.

 

Ame kurkisti kohteliaasti myös lahjakassiin, ja sieltä löytyi
rapiseva pöllöpussi, jonka uppeluksiin oli mukava sukeltaa!

Kuvaukseen tottuneen blogikissan mielestä oli syytä viritellä kamerat esiin
ennen juhlapöytään siirtymistä.

Se olikin hyvä vinkki, sillä tarjoilut olivat ehdottomasti ikuistamisen arvoisia.

Tee maistui herkullliselta päivänsankarin tähdittämästä mukista!

Minulle oli ehtinyt tulla kova ikävä myös Tuikea, joka hieman ujosteli tällä kertaa.
Namit onneksi kelpasivat, ja pääsin silittämään myös suloista Tuikkua.

 

Kun ahkerasti seuraa pitänyt Amekin siirtyi päiväunille,
tiesimme juhlien lähestyvän loppuaan ja sanoimme heipat.

Voisi kuvitella, että sosiaalinen jälkitautini olisi jo asettunut näin suuresta määrästä kissoja ja bloggaajia, mutta mitä kissoihin ja bloggaajiin tulee, ei mikään ole tarpeeksi! Niinpä etsin maanantaina ihka uuden reitin Ilonan ja Zetorin luokse. Koska lähestyin kissakaksikkoa aivan uudesta suunnasta, seisoin tovin väärän talon rapuilla. Onneksi tulin pian tolkkuihini ja löysin tuttuun paikkaan, jonne Sofian ja Olgankin emo oli saapunut vierailulle! Oli superkivaa höpötellä ystävien kanssa ja leikittää kullanmuruja, jotka selvästi jo muistavat minut. Tällä kertaa näin Ilonan matolla selällään rapsutuksia kerjäämässä, ja pääsin itsekin neitosen samettiturkkia hipeltämään. En vielä masusta, mutta kaulasta ja pehmokyljestä kuitenkin.

 

Enkä onneksi säikytellyt ketään yskimällä!

Toivon kovasti, että fuksiflunssa jäisi pian lopullisesti historiaan, mutta sosialisoinnin otan mielelläni osaksi normaalia arkea. Kiitos siis kaikille bloggarikamuille ja kissoille mukavista tapaamisista!

 

Nuppu täällä jo miettii, kuka tulee halimaan sitä seuraavaksi!

DIY DIY dojoing!

Olen joskus kertonut teille, miksi Hupsu ja tosi höpsö ei ole ruoka- tai muotiblogi. Tällä kertaa aion kuvien ja selostusten avulla valottaa, miksi sivullemme ei koota näppäriä Niksi-Pirkka-vinkkejä tai ohjeita erilaisiin tuunausprojekteihin. Pääasiallinen syy on yksinkertainen: Hupsujen emolla on peukku keskellä kämmentä. Tai tuskin ihan keskellä, koska se vaatisi jo liikaa mittailua ja asemointia. Todennäköisesti peukkuni on vähän (paljon) keskipisteestä luoteeseen päin – ja vinossa kuin vanha variksenpelätti. Sitä ei lähistöllä asuva naapuribloggaaja Tiuke tiennyt, kun hän kutsui minut kylään ja valmisteli meille säväyttävän yllätysohjelmanumeron.

 

”Pakene vielä, kun voit!” Ame yritti viestittää,
sillä toki se kissana vaistosi mämmikouran saapuneen.

En ollut erityisen tarkkaavaisella päällä, joten Amen varoitukset menivät samalla tavalla silmieni ja korvieni ohi kuin matkan varrella möllöttäneet maamerkit, jotka laiminlyötyäni eksyin ainakin kolme kertaa ennen kuin löysin perille pyörineni. Syötin Amelle herkkuja ja hihittelin, kun se kiipeili päälläni ja kutitti kaulaani pienellä nenuviiksi-combollaan, enkä huomannut lainkaan, mitä Amen emo viritteli esille. Järkytys oli suuri, kun vihdoin tajusin, että alkaisimme pian askarrella kissoille upeita viihdebokseja, jotka vaatisivat erilaisia käsityötaitoja leikkaamisesta liimaamiseen ja jopa sahaamiseen asti. Niin, sahaamiseen, kuulitte oikein!

Päätin esittää reipasta ja onnistuin piirtämään rullan avulla laatikkoon
kaksi reikää. Sitten tartuin tutisevin rähmäräpylöin mattopuukkoon.

 

Kissat siirtyivät fiksusti kauemmas, ja Porvoon kissamuseosta
hankittu nallereppu sijaisti niitä työnvalvojana. Kas, kenkälaatikko näytti
pian Emmental-juustolta, vaikka minulla oli yhä kaikki sormet tallella.

Projektin pelottavin vaihe oli pyökkikeppien mittaus JA sahaus. Jätin molemmat
Tiuken vastuulle ja keskityin ottamaan kuvia ja katsomaan parvekkeelta maisemia.

Hiekkapaperiin sentään uskalsin itsekin tarttua. Tikkujen päistä tuli melkein
symmetrisen pyöreitä, ja yritin miettiä, milloin olen viimeksi nähnyt hiekkapaperia.
Varmaan joskus ala-asteella, jolloin kohtasin myös neulatyynyn. Nostalgian huminaa!

Kun puukko- ja sahausvaiheet olivat onnellisesti takana päin, alkoi askartelun hauskin osio. Tiukella oli kasapäin kissojen vanhoista leluista irronneita höyheniä, erilaisia papereita, piippurasseja, teippejä, nyörejä sun muita kissoja inspiroivia riekaleita, ja tarkoitus oli koristella keppien päät pikku tiikerien aisteja kutkuttaviksi. Jouduin hetken hengittelemään etteivät ala-astetraumat nostaisi mörrimöykkymäistä päätään, mutta kun ylitin luovuuden kynnyksen, homma muuttui hulvattomaksi. En tehnyt suunnitelmia, millaisen kuorrutteen mikäkin kepukka saisi, vaan lätkin vain villisti osasia yhteen ja huomasin nauravani samalla tavalla spontaanisti kuin Tukkijoessa silloin, kun kylmää vettä roiskuu päälle. Kyhäelmäni olivat niin rumia ja outoja, että tunsin itseni melkeinpä väärinymmärretyksi taiteilijaneroksi. Miten vapauttavaa!

 

Valmis taidenäyttely! Vasemmalla puolella ovat Tiuken loihtimat boksit
ja oikealla Hupsujen maman epäilyttävät viritykset.

Amelta tuli hieman kritiikkiä siitä, että levittäydyimme parvekkeellekin
askartelujemme kera. Eikö pieni kissa saa hengailla missään rauhassa?

Onneksi Ame leppyi, kun se pääsi tarkastamaan työn jälkeä.

Hei, Ame! Se ei ehkä ole ihan symmetrinen, mutta yritin silti parhaani... 

 

Miten minusta tuntuu, että Ame puree poskiaan tässä kuvassa,
jottei röhönauraisi askartelemalleni 70-luvun jumppatädille?

 

Ja tässä korkkiruuvissahan on ihan oikeasti tyyliä. Jos ei zoomaa teippauksiin...

Kukapa olisi uskonut, miten virkistyneenä lähdin pyöräilemään kotiin päin laatikkokassi pyöränsangasta keikkuen! Eksyin kotimatkalla vain yhden kerran, ja Hupsut olivat tohkeissaan, kun saavuin kotiin tuliaisten kera. Minuakin jännitti, miten Nuppu ja Juju suhtautuisivat niiden uuteen, itse askarreltuun pelikonsoliin.

 

Ei, ne eivät ole X-box ja pleikka, mutta voisitteko te silti kokeilla? 

 

Hyvä Nuppu! Just noin! Sehän on tosiaan ihan kuin Frendien foosball-pöytä!

 

Nuppu tekee kohta maalin, Nuppu tekee kohta maalin...!

Höh! Maalivahti ei ole lukenut sääntökirjaa! Nupulle piste!

Pyysin pelurit boksin ääreen, jotta voisimme testata, mikä kepukka
on kivoin, mutta pupuja kiinnosti vain keskenäinen nahinointi.

Nuppu kuiskutti Jujulle, että boksista kurkkaa chicken sticksi.

 

Ja johan alkoi Juippia kiinnostaa!

 

Mutta ei se ollutkaan kanakierre, vaan...? Öö?
Papukaijamerkki sille, joka keksii, mitä kissaemon
mielessä pyöri, kun se väkersi tämmöisen!

 

Nupun suosikki löytyi helposti! Tämä pinkki unelma on i-ha-na!

 

Vai onko sittenkään?! Läheltä katsottuna se onkin aika hir-ve-ä!

 

Kyllä näillä silti voi vähän mätkiä!

 

Nuppu teki taas maaleja, ja huumekoira Juju alkoi haistaa huijauksen käryä...

Vaikuttaa siltä, että biccaaja on saattanut käyttää kiellettyjä piristeitä.
Niinpä Nupun suoritus diskattiin. Nuppu tiskaa, Nuppu kuivaa...!

 

Salkoon nostettiin Jujulandian lippu.

  

Sitten oli aika pakata kimpsut...

...ja kampsut ja ryhtyä odottelemaan seuraavaa pelituokiota.

 

Kiitos, Tiuke, Ame ja Tuike hupaisista hetkistä!
Viralllinen näkökulma tapahtumiin löytyy täältä! :-D