Arjen alku Hupswoodissa

Lokoisa lauantai on autuasta balsamia ensimmäisen työviikon riuduttamalle kissaemolle. Kaksi kesäkoomasta herännyttä aivosoluani joutuivat toimistolla heti käyttöön, ja lomalla lössähtänyt kroppa valjastettiin kavalasti kalorinpolttoon työmatkapyöräilyn merkeissä. Haikein mielin olen siis aamuisin hyvästellyt Nupun ja Jujun ja lähtenyt sitkuttamaan Helsingin aamuvilinään päässäni laite, jonka kissat tutkimustensa päätteeksi määrittelivät ”tötäksi”.

 

On se nyt surullista, että aina jollakulla perheenjäsenellä on päässään ylimääräinen härveli.
Kun yksi pääsee kapineesta eroon, toisesta tulee uusi uhri. Mutta mieluummin toki
minusta kuin Nupusta!

 

Jujukin halusi osoittaa solidaarisuuttaan meille perheen tötterötytöille.

Tunnustan kadehtivani hiukan Nuppua ja Jujua, kun ne saavat hellyttävien arkiaamutouhujemme päätteeksi palata sänkyyn, etsiä sopivan peitonmutkan ja käpertyä jatkopalaunille. Nukkuminen on kuitenkin niille tärkeää, jotta ne jaksavat huolehtia omasta iltatyöstään emon pikku muusakaksikkona. Kun siis räpistelen vihdoin töistä kotiin ja riisun tötän päästäni, kisumisut rientävät tarjoamaan minulle söpöä seuraansa ja ihania inspiraatioitaan.
 

Muusa numero yksi on esimerkiksi valinnut kanssani
ihania värityskuvia, jotta arki ei tuntuisi harmaalta.

Muusa numero kaksi taas on yrittänyt kannustaa minua kirjoittamaan historiallisen metsästysromaanin:

 

Päähenkilönä seikkailisi komea nuori lainsuojaton nimeltä Juju Hood.

Nuorukainen asustaisi Hupswoodin metsässä ja suojelisi sen väkeä
ahnaalta Prinsessa Nuppanalta, joka yrittäisi päästä kaikkien ruokakupille.

Koska Juju Hood olisi paitsi jalosydäminen sankari myös taitava metsästäjä,
se suostuisi vaaroja uhmaten pyydystämään hiukopaloja nälkäisille kyläläisille...

Kas näin! Eikä kenenkään masu enää koskaan murisisi,
sillä yöperhosia riittäisi ihan kaikille. Sen pituinen se satu.

Olin tosi liikuttunut valmiista kirjaideasta, mutta niin jännä ja sympaattinen kuin tarina olikin, luulen, että se toimisi paremmin elokuvana kuin romaanina. Niinpä palasimme Jujunkin kanssa värityskuvien viehkeään maailmaan...

 

”Ei sitten, mama, jos ei bestseller kelpaa. Väritä sitten vaikka tuo sfinksikissa...”

Ei-niin-tyly pahka

Harry Pottereita lukiessani mietin aina, mikä olisi minun suojeliukseni eli eläinhahmo, joka syöksyisi kirkkaana loistaen avukseni aina, kun ankeuttajat piirittäisivät minut tai saisin kannoilleni itsensä Voldemortin. Siihen aikaan kuvittelin, että näkisin hädän hetkellä suloisesti hohtavan luppakorvakanin tai takajaloilleen kavahtavan andalusianhevosen. Nyt tiedän, että turvakseni töpöttelisi kokonaista kaksi eläinhahmoa pörröisine häntineen ja kutittavine viiksineen. Safiirinsinisten silmien lumoavassa tuijotuksessa Voldemortistakin tulisi hetkessä hyvis.

"Söpöliys räggäriys" -taika ei petä koskaan.

Rowling on huipputaitava kirjailija, mutta en voi olla ihmettelemättä, miten hänen Potter-tuotannossaan on ohitettu kiehtova kissateema lähes täysin. Kissat ovat vain epämääräisissä sivuosissa, vaikka eivätkö ne ole perinteisesti noitien parhaita ystäviä? Jos minä saisin hieman säveltää jatkoa kirjasarjalle, Tylypahka olisi pullollaan kissoja. Harry Potterin sijaan pääosassa häärisi paitsi huispauksen myös agilityn mestari, hurmaava Juju Potter. Hänen paras ystävänsä olisi toimelias Nuppu Granger, joka saisi kaikki Rohkelikon kollikissat naukaisemaan ihastuksesta. Takuuvarma bestseller, sanon minä.

Sängyssämme on usein tällainen pahka,
mutta se ei ole tyly. Kun sitä koskettaa,
se alkaa hurista hyväntuulisesti.

Postipöllönä asunnossamme lepattelee tunturipöllö Nuppuwig.