Punkki vai kepponen?

Jos saisin otsikkoon viitaten valita elämääni joko punkin tai kepposen, en missään nimessä tökkäisi sormellani edellä mainittua, vaan olisin valmis vaikka isompaankin kepposeen. Minulta ei kuitenkaan kysytty toiveita, vaan sain halloweenin ratoksi punkahtavan puhelinsoiton kissaklinikalta. Nupun allergiatestien jatkotutkimukset olivat vihdoin ja viimein valmistuneet yksiselitteisin tuloksin: pienen kultamurumme tassua ovat kutitelleet jo parin vuoden ajan inhat varastopunkit. Siinä missä muut häijyläiset jauhomadoista sieniin olivat tuottaneet normaaleita, alle kymmenen lukemia, punkkipaholaiset olivat piikittäneet yli kahteensataan. Missä on punkkipoliisi, kun sitä tarvitaan? Vai olisiko aiheellista pitää Hupsuttamossa viime vuoden tapaan spiritistinen istunto ja käskeä kissageist manaamaan punkkulaiset pois?

 

Nuppu ei näe missään punkkareita tai edes hiphoppareita.
Yksi hämis tuossa vain heiluttelee karvaisia koipiaan.

Vaikka netissä pelotellaan, että varastopunkit möllöttävät elämässämme ikuisesti eikä paraskaan bordercollie saa ajettua niitä muihin maisemiin, olen toisaalta helpottunut, että syyllinen selvisi. Vaikka Juju Holmes pohti kattavasti Nupun tassuongelmia jo puolitoista vuotta sitten, sekään ei tullut ajatelleeksi varastopunkkiallergiaa. Mutta nyt kun vaivaan on diagnoosi, kaikki palaset loksahtelivat paikoilleen.

 

Ai niin, onhan niitä varastopunkkeja lyllertänyt milloin missäkin.

Veskiinkään ei pääse ilman kammottavaa kaveria.

On tuntunut oudolta, miten tassupunoitus voi tulla ja mennä, mutta vaiva on ajoittunut erityisesti kesäkauteen, joka on myös varastopunkkien kulta-aikaa. Kun aurinko alkaa lämmittää kyseisiä punkeroita, ne mönkivät kuivaruoan seasta ja alkavat hivellä pikkuruisilla höyhenhuiskillaan Nuppu-paran varpaanvälejä. Voihan olla, että kissabeibimme ihoa on kutittanut muualtakin, mutta se on purkanut tunnetta erityisesti etutassuihinsa.

 

Välillä punkkiahdistusta on purettu jopa painimatsin keinoin.

 

Mitä varastopunkkiallergialle sitten voi tehdä? Monia allergioita hoidetaan vasta-aineliuoksella, jota pistetään ihon alle. Se ei kuitenkaan tässä tapauksessa olisi kuulemma järkevää, vaan katsomme, kuinka Nupun elämä jatkuu kortisonikuurin jälkeen. Neitosen ruokavaliosta on jo ensimmäisten punkkiepäilyjen aikaan poistettu kaikki kuivaruoka, ja muutenkin yritämme pitää kaikki punkkiaineet (ihmisten riisit, myslit, jauhot ja muut kuivamuonat) ilmatiiviissä purnukoissa. Jos punoitus kuitenkin palaa, kortisonikuuria pidennetään tai kokeilemme jotakin muuta atopialääkettä. Toivon kuitenkin, että punkit antaisivat lempeän Nuppu-mussukkani olla rauhassa eivätkä jatkaisi piinaansa.

Nupun mielestä ei kannata hyytyä kauhusta,
vaan katsoa pelon aiheuttajaa rohkeasti suoraan silmiin.
Kyllä me tuollaiset öttimöttiäiset päihitämme jollain keinolla.

Voisiko Juitsi esimerkiksi hotoa ne pikkuiseen kitaansa?

Toivottavasti valokuvataideteoksemme eivät aiheuttaneet kenellekään liian pahoja puistatuksia! Pikkuiset väristykset sen sijaan kuuluvat halloweeniin, ja niiden myötä toivotamme teille lukijoille oikein metkoja pyhiä haamujen ja hammajaisten kera!

Ei pöllömpää!

Mennyt viikko oli melkoinen jännitysnäytelmä, sillä Hupsuttamon henkilökunta sai kuulla vihdoin YT-neuvottelujensa tulokset. Keskusteluja käytiin kuuden viikon ajan, mutta pöydän toisella puolella eivät kököttäneet Nuppu ja Juju vaan työpaikan johtoporras. Vaikka ajat ovat kovat, kissojen olot pysyivät onneksi lokoisina: maukkaat hiukopalat ovat saapuneet kuppeihin esimerkillisen säntillisesti, leikitystä on riittänyt, suukkosateet ovat olleet sopivan runsaita, eikä Nuppu-neitiä ole kaikkien suureksi helpotukseksi tarvinnut enää pukea lampunvarjostimeen, vaan takana on kaksi vallatonta nakuviikkoa.

Juitsi ei halua, että asiasta puhutaan julkisesti, mutta emon on pakko kehua,
ettei yhdetkään pisut ole lirahtaneet hiekkiksen reunan yli sen jälkeen, kun
siskon tyhmä kauluripörppä piilotettiin lääkekaapin syövereihin. Hieno poika!

 

Ainoa juttu, mistä Nuppu on hieman suivaantunut, on kissaklinikan moka: jatkotutkimus-
pyyntömme ei ollut koskaan päätynyt Saksaan, joten nyt taas odotellaan, odotellaan ja
odotellaan. Onneksi kortisoni tuntuu tehoavan, eivätkä tassut ole vaivanneet Nuppua.
Se on kuitenkin itse vaivannut ahkerasti tassujaan eli tarponut niillä iloisesti kehräten.

Kissat ilahtuivat myös kuullessaan, että ne saavat kirjoittaa pian joulukollille lahjatoiveita samaan tapaan kuin aiempinakin vuosina, sillä kumpikaan meistä palvelijoista ei saanut Hai-saappaan kuvaa takamukseensa, vaan työt jatkuvat tuttuun tapaan. Niin mukava uutinen kuin se onkin, raskas viikko on iskenyt minuun leimansa. Uni ei ole oikein tarttunut ja jos on, niin alitajunta on näyttänyt minulle inhoja painajaisfilmejä. Niinpä olen ollut halloween-kostyymissa jo viikon etuajassa ja haahuillut ympäri asuntoa naama kalvakkana ja silmät pöllömäisinä pyörylöinä, joita kehystävät tummat pandareunukset. Kissat eivät ole onneksi minua säpsyneet, vaan Juju sai pölähtäneestä ulkomuodostani hyvän idiksen: olisiko nyt vihdoin aika esittää se pöllömäinen temppu, josta jo aiemmin vähän vihjailimme?

 

Temppu oli tosi helppo oppia, mutta videointi ja videon editointi olivat emolle vähän
kinkkisiä juttuja. Nyt iMovie on otettu kuitenkin alustavasti haltuun ja leffa valmistui
juuri hetki sitten. Tässä se nyt tulee – pöllö siirtyy onkalon kautta puun oksalle:

Harjaava hattivatti

Niin kärsivällinen ja maltillinen ihmisyksilö kuin olenkin, minulla meni tässä jokin aika sitten hermo. Ei siihen, että kissat ovat uudesta ruokavaliostaan ja Nupun tötteröttömyydestä innostuneina pitäneet hillittömiä moukutemmellyskisoja yön pikkutunneilla, vaan siihen, että lähes parikymmentä vuotta vanha sähköhammasharjani alkoi vedellä viimeisiään. Sitä oli ladattava harva se päivä, ja heti hammaskiilteelle päästyään kierrokset laskivat taas onnettomiin rat-tat-tat-lukemiin. Olin varma, että laiskuuteni johtaisi pian muhkeisiin karieskertymiin, joten sain vihdoin aikaiseksi lähteä hammasharjaostoksille ja löysinkin varsin erikoisen vonguttajan, joka väristää hampaistani irti jokaisen plakkihitusen ja houkuttelee kissat aina takuuvarmaksi harjausyleisöksi. Vain popcornit puuttuvat.

Ääni on ihan vetoava, mutta harjan ulkomuoto epäilyttää Nepponaadia.

Jujun tuomio: Tuoksuu piparmintulta ja kuulostaa sirkkeliltä.

Ei hätää, laitetta ei käytetty oikeasti beigen kissan paksujen poskien puunaamiseen!

Meillä hammashoito on ollut suuressa roolissa jo pitkään, sillä sen jälkeen, kun kissoilla vuosi sitten havaittiin hiukan hammaskiveä, olemme kuuranneet legot joka ikinen ilta. Tekipä Nuppu aikanaan aiheesta oman videopätkänkin, ja Jujulle hammaspesu on päivän paras hetki koulutussessioiden lisäksi. Se on sietänyt purukalustoa rapistelevat harjakset sillä verukkeella, että lystistä saa palkkioksi kananameja, mutta kun emo hankki uuden hammasharjan, Jujukin alkoi vaatia, että sen vanha harja vaihdettaisiin uuteen. Se oli minustakin hyvä ajatus, jotta kissapojan lääkärireissulla kiillotetut hampaat pysyisivät tuliterinä mahdollisimman pitkään.

 

Yäk, miten järsitty basillipesäke tuo vanha harja onkaan!
Levittelee vain pöpöjä suupielestä toiseen!

Eläinkaupassa oli vähintään yhtä erikoisia uutuuksia kuin ihmistenkin hammastuotevalikoimissa. Perinteistä pikku harjaa ei enää löytynyt, mutta minulle suositeltiin huomattavasti modernimpaa vaihtoehtoa: mikrokuituista sormiharjaa, joka sopisi oikein hyvin kissojen päivittäiseen suuhygieniaan. Kuulosti hyvältä, joten iskin roposeni tiskiin enkä malttanut odottaa, että pääsisin puunaamaan naukulaisten purukalustoa upouusin metodein.

 

Pakkaus teki heti meihin vaikutuksen: jos tämä harja sopii noutajille,
se sopii saletisti myös Jujun kaltaiselle lintukoirallekin.

Paketin avaamista seurasi kuitenkin hysteerinen naurukohtaus. Olin kuvitellut, että sieltä paljastuisi sorja ja ohut kangassuikula, jonka vetäisin virtaviivaisesti sormeni ympärille kuin sukelluspuvun tai Mustakaavun viitan (tosin tietty valkoisena). Niinpä yllätys oli valtava, kun ”harja” olikin säälittävä pikku tumppu! Kuin mikrokuidusta tehty kissojen pesukinnas tai hiiripadan uunista poistamiseen suunniteltu kattimattien patalappu.

 

Lintukoiraakin alkoi mietityttää, oliko kyseessä harja vai Hattivatti.

 

Olin varma, että tukehdun ja kuolen, eikä vesissä silmin ulvomista parantanut se, että mies kutsui kapinetta jäniksenkäpäläksi ja Juju odotti vakavana, että harjausoperaatio alkaisi. Kun sain hieman rauhoituttua, asensin tumpun oikeaan etusormeeni ja kiinnitin lenkin ohjeen mukaisesti keskisormeni ympärille. Hihitin koko ajan, mutta uusi hervottomuus iski, kun kostutin tumpun ja pursotin sen päälle hieman kanahammastahnaa. Näky oli yksinkertaisesti niin typerä, etten kestänyt:

 

Tämän täytyy olla pöljintä koskaan! :-D :-D :-D

Ajatelkaa, että jossain joku on käyttänyt työaikaa tällaisen suunnitteluun; varmistanut,
että muotoilu on hyvä, kiinnitysmekanismi toimii ja pinta on ihanan kuohkea!

 

Töllerö toi heti mieleeni tilanteen, jossa olisin onnistunut liiskaamaan sormeni vasaralla.
Hellä ja huolehtiva Nuppu-hoitsu tuli varmistamaan, että olihan tilanne lavastettu.

Täsmensin miehen ”jäniksenkäpälä"-vertausta ja osoitin, että uusi hammasharjamme
pystyisi naamioitumaan Jujun tassuksi niin hyvin, ettei poitsu itsekään huomaisi eroa.

Nuppu ei ollut tuotteen trendikkyydestä aivan vakuuttunut,
joten yritin esittää Hattivatin coolia puolta. Peace and love, Nuppu!

Okei, viesti selvä: Nupun hampaita pitää harjata pelkällä sormella ja unohtaa tumppu.

Kun sain taas pyyhittyä kyyneleet, hierottua vatsaani ja hengitettyä pari kertaa syvään, pääsin oikeasti testaamaan tumppua. Mies tosin opasti vierestä, että kannattaisi sipaista ihan vain hampaan reunasta, ettei Juju-parka tukehtuisi tölleröön, ja lupasin olla varovainen. Yllättävää kyllä harjaus sujui ennakkoluulojeni vastaisesti hyvin! Tunsin näppärästi, milloin osuin Jujun hampaisiin, eikä tarvinnut epäillä, tuliko puhdasta vai ei. Hattivatti siis osoitti meille irvailijoille todellisen mahtinsa!

 

Hattivatti ei ole sittenkään hullumpi kaveri vaan osaa hommansa ja hätistää
Haisulin Jujun kidasta joka ilta! Nupulle täytyy keksiä jokin muu puhdistautumisriitti.

Tai ehkä Nuppukin vielä lämpenee Hattivatille, kun näkee,
miten hienossa seurassa se yönsä viettää...

Liebster-kysymysten tulvassa

Hupsuttamoon on kolahtanut jo muutamankin kerran tässä syksyn aikana blogimaailmassa pyörinyt Liebster award -haaste, ja päätin vihdoin tarttua siihen raukean sunnuntain kunniaksi. Luvassa on siis hyvin erilainen postaus kuin yleensä, sillä vastailemme konstailematta kahteen kysymyspatteristoon, joista kiitos kuuluu Tassulinnan Tuijalle ja Villin meiningin Vilmalle.

Kannattaa siis keinahtaa tuolissa hieman taaksepäin ja hakea kenties kupillinen kahvia, sillä haastattelusta tuli kohtuullisen pitkä ja polveileva. Ja näin se alkaa Tassulinnan kyssäreistä:

1. Mitä sinun kissasi tekevät juuri nyt?

Juju nukkuu jaloissani ja Nuppu kerällä kainalossani. Tämä on meidän patentoitu kissabloggausasentomme.

2. Jos kissasi joutuisi kanssasi autiolle saarelle, mitä se mahtaisi haluta mukaansa?
Jujulle olisi tärkeintä, että mama olisi mukana, mutta lisäksi se haluaisi naksuttimen. Se taas merkitsisi sitä, että emon olisi kalastettava trooppisista vesistä palkkioiksi fisuja, jotta voisimme pitää saarella kunnon koulutussessioita. 

Nuppu ottaisi mukaan pakastimen täynnä possunsydämiä.

 

Ei sillä, että Nupulle nälkä tulisi. Se saisi näppäränä saalistajana kiinni
kaikki autiosaaren rantakivissä vilahtelevat paratiisipäästäiset.

3. Katseleeko kissa televisiota kanssasi?
En ole avannut televisiota kohta vuoteen, ja jos avaisin, niin todennäköisesti katit istuisivat selkä telkkariin päin ja napittaisivat minua. Katsomme välillä miehen kanssa sarjoja ja leffoja valkokankaalta, ja kissamaiset siluetit ovat tuttu näky. Myös iPadia pusketaan innokkaasti silloin, kun yritän katsoa jotain Netflixistä.

 

King Kong -kissa on joskus häirinnyt Dallasin öljypohattojen elämää.

4. Mikä on kissojesi paras herkku?
Juju rakastaa Thriven kuivattuja kanapaloja ja tekee vaikka kolmoisakseleita niitä saadakseen. 
Nuppu oli ennen perso raksuille, mutta luulen, että jos se saisi nykyisin valita raksun ja raa'an lihaklöntin välillä, jälkimmäinen veisi onneksi voiton. Hyvä, Nuppu!

5. Jos kissasi saisi valita, olisiko se: kinkku, huiska, paperitöllö vai tirppa-tv?
Nuppu tykkää possuista sen verran, että se olisi kinkku. ”Olet, mitä syöt” on sen motto.
Juju olisi tietysti paperitöllö, koska se rakastaa vauhtia, kierimistä ja riehakkaita leikkejä.

 

Juju haluaisi myös kokeilla elämää riikinkukon pyrstösulkana.

6. Mikä sinusta on syksyssä parasta?
Olen oikeasti kevätihminen, joka rakastaa hetkeä, jolloin linnut alkavat livertää ja luonto herää eloon. Syksyn pimeydessä on jotakin apeaa ja alakuloista, joten joudun tsemppaamaan itseäni tosi paljon, ettei se onnistuisi synkistämään minuakin. Pidän silti kuulaan aurinkoisista, raikkaista syysaamuista ja toisaalta siitä, kun sateen lotistessa saa olla kotona lämpimässä kissat kainalossa ja nenä kirjaan upotettuna.

7. Montako tassua/jalkaa kodistasi löytyy?
Seitsemän ehjää ja yksi vähän nyrhitty tassu sekä kaksi paria ihmiskoipia.

 

Nämä ovat tassuista ja jaloista ne kaikkein vaivalloisimmat. Söpöt silti kuin mitkäkin!

8. Pitävätkö kissasi kengännauhoista?
Eivät erityisesti, mutta hupparinnarut ovat kestohitti!

9. Löytyykö hyllystäsi kissakirjoja?
Löytyy, eikä mitenkään vähänlaisesti. Kirjat on myös luettu moneen kertaan läpi, vaikkei sitä kissojen sairaustarinoita kuunnellessa ehkä heti uskoisi.

 

On kokeiltu joogaa ja aktivointia, mutta en tiedä, miten tyytyväisyyden voisi maksimoida.

10. Saatko seuraa, kun kokkaat itsellesi?
Saan sen verran seuraa, että Juju käy kurkistamassa, onko tekeillä lihajuttuja (= kannattaa jäädä tapahtumia seuraamaan) vai muita pöperöitä (= ei syytä kiinnostukseen). Jälkimmäisessä tapauksessa katit poistuvat laiskottelemaan takavasemmalle.

11. Mikä oli parasta tänään?
Päivä ei ole vielä ohi, mutta tähän mennessä ainakin blogimme tsemppaavat kommentit ovat liikuttaneet mieltä!

 

Jujukin tietää, että vertaistukiverkostosta saa välillä parempia
vastauksia kuin ainoastakaan opuksesta. Ja lohtua myös.

Ja sitten Villin meiningin kysymykset:

1. Mitkä ovat kolme lempieläintäsi?
Olen hyvin suurisydäminen eläinten suhteen ja hurmaannun kaikista yhtä lailla (okei, en hämähäkeistä tai käärmeistä!). Eniten kokemusta on kissoista, hevosista, koirista ja kaneista, joten ehkä ne sitten muodostavat top-nelosen.

Tällainenkin ihanuus lähipiiristä nykyisin löytyy.

2. Mitä kaikkea olet harrastanut elämäsi aikana?
Viulunsoittoa (soolona, orkesterissa, kvartetissa ja kvintetissä), ratsastusta, hevosenhoitoa, kirjeenvaihtoa, näyttelemistä, tanssimista, lenkkeilyä, pumbaa (eli pumppia ja zumbaa peräkkäisillä tunneilla), bloggaamista ja kaikenlaista muuta kirjoittamista.

3. Millä kameralla kuvaat valokuvasi?
Canonin PowerShot G16 -pokkarilla, jossa on kuitenkin sen verran järkkäriominaisuuksia, että voin harjoitella erilaisia säätöjä. Kuvaaminen kiinnostaisi, mutta olen samalla vastahankainen opettelemaan teknisiä tai vähänkään matemaattisilta kalskahtavia asioita.

 

Kyseiseen kameraan päädyin, koska siinä voi säätää erittäin nopean suljinajan,
ottaa RAW-kuvia ja lisätä päälle koristeeksi vieläpä ulkoisen salamankin.

4. Mikä sai viimeksi hymyn huulillesi?
Eilen monta isoa hymyä kirvoitti 5 vuotta täyttänyt kummityttöni ja hänen veljensä sekä hauskat Ghostbusters-haalarit, joita minä ja mieheni lainasimme, kun autoimme ystävääni kanien kynsienleikkuuoperaatiossa. Tänään olen hymähdellyt ja semivirnuillut kissoille monta kertaa. Nuppu on huvittanut ihan vain olemalla yleismaailmallisen hassu otus, ja pikkukissan riehuntaloikille on ollut pakko nauraa.

5. Mikä on suurin unelmasi?
Tämä on paha kysymys, koska siihen ei voi vastata muuta kuin että voisin elää onnellisen elämän. Se taas edellyttää, että läheisilläni olisi onnellista - ja oikeastaan koko maailmalla meidän ympärillämme. Jos puhutaan pienistä suurista unelmista, tahtoisin saada kissat kuntoon!

 

Tämä Neppareppana tötöttömäksi, bitte schön!

6. Kuinka kauan olet kirjoittanut blogia?
Kaksi vuotta ja yhden kuukauden.

7. Mikä blogin kirjoittamisessa on parasta?
Ehdottomasti vastavuoroisuus lukijoiden kanssa. Kissaelämän vastoinkäymisiä jaksaa huomattavasti paremmin, kun saa vertaistukea ja tsemppiä - ja loistavia vinkkejä, joista monet ovat oikeasti auttaneet meitä eteenpäin.

 

Tässä yksi konkreettinen juttu: Marraskuun murusten suosituksesta
meillekin tuli ovellinen jumbojet-WC. Siellä voi tehdä vaikka seisomapisut.

8. Kolme lempiblogiasi?
Kaikki seuraamani blogit ovat kiinnostavia ja kivoja, eli en osaa valita vain kolmea! Varmasti moni ihana blogi on myös vielä löytymättä.

9. Odotatko talvea?
Haluaisin vastata ”joo”, mutta jos rehellisiä ollaan, niin en sitten tippaakaan. Talvista on tullut niin synkkiä ja loskaisia, että ajatuskin ahdistaa. Ensilunta silti odotan, koska olen siitä yhä vain lapsellisen innostunut: haluan tehdä jalanjälkiä valkoiselle lumipeitteelle ja pyydystää hiutaleita kielelläni.

10. Mikä oli kesässäsi hauskinta?
Matka vehreälle Irlannin-saarelle. Oli ihana irrottautua hetkeksi arjesta ja seikkailla ihan uusissa, henkeäsalpaavan kauniissa maisemissa ihan vain kaksin mieheni kanssa.

 

Palaan usein muistoissani näihin satumaisiin maisemiin.

11. Mitä olet tehnyt tänään?
Kerännyt voimia edessä oleviin viikkoihin, lukenut blogeja, leikittänyt ja hoivannut kissoja, saksinut niille lihaa, kirjoittanut meiliä, käynyt miehen kanssa syömässä ulkona ja kävelyllä, ihaillut syysaurinkoa ja pohtinut omia Liebster-kysymyksiä.

Nyt olisi siis minun vuoroni viskata haaste eteenpäin, mutta olen jo aivan pudonnut kärryiltä, kuka on jo vastannut ja kuka ei. Mutta jos joku haluaisi osallistua ja vastata meidän kysymyksiimme, se olisi meistä ihan huippukivaa! Saa osallistua myös niin, että poimii vaikka yhden kysymyksen, johon vastaa kommenttikentässä (kiitos Mimmille ja Alfredille hyvästä idiksestä!). :)

 

Kuka ”ottaa kopin” tästä haasteesta?

Meidän kysymykset:

1. Mitä piirros- tai sarjakuvahahmoa lemmikkisi muistuttaa? Entä sinä itse?
2. Mikä on pahin säikäys, jonka lemmikkisi on sinulle aiheuttanut?
3. Mitä olet lemmikiltäsi oppinut?
4. Mikä on kaunein paikka, jossa olet käynyt?
5. Osaatko soittaa jotain soitinta? Mitä lemmikkisi on sen soinnista tai taidoistasi mieltä?
6. Minkä taikavoiman haluaisit ja miksi?
7. Oletko nähnyt joskus jotain hassua unta lemmikistäsi? Mitä?
8. Mitä tekisit, jos olisit päivän ajan kissa?
9. Jos pystyisit kysymään lemmikiltäsi yhden kysymyksen, jonka se ymmärtäisi ja johon se voisi ihmisten kielellä vastata, mitä kysyisit?
10. Mainitse ja linkkaa jokin blogipostauksesi, jota oli erityisen hauska tehdä!
11. Mikä on suhtautumisesi blogihaasteisiin?

Ja lopuksi vielä Liebsterin säännöt, joita en nyt ihan täsmällisesti valitettavasti toteuttanut:

1. Kiitä sinut haastanutta blogia ja linkkaa hänen bloginsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster award -haasteen ansainnutta alle 200 lukijan blogia.
4. Keksi 11 kysymystä haastetuille.

Pissipoika liikennekaaoksessa

Unelmieni syysilta sujuisi niin, että siemailisin nojatuolissa kuumaa kaakaota ja lukisin mukaansatempaavaa romaania. Sylissäni uinuisi kerällä kissaneiti Embo tuliterine tassuineen, ja nojatuolin selkänojalla makoilisi pehmopantteri Juide, joka halaisi minua lempeästi aina silloin tällöin. Kurkistaisimme yhdessä ikkunasta ulos ja ihailisimme levollisin mielin taivaankannella ilakoivia revontulia. Kissat kehräisivät tyytyväisyydestä, ja niin kehräisin minäkin.

”Ainahan sitä saa haaveilla, mama!”

Totuus on kuitenkin tarua rasittavampaa. Olen ollut viime aikoina huolestunut kesto-ongelmaisen Nupun lisäksi myös Jujusta, joka on kesän aikana ottanut tavakseen aina silloin tällöin suhauttaa isojen poikien seisomapisut, eli kevään kyseenalainen toilettikokeilu ei valitettavasti jäänyt ainoaksi. Multineuroottisena emona soitin jo kesällä lääkäriin, mutta sieltä liennyteltiin huoltani ja kehotettiin seuraamaan tilannetta. Kun luin viikko sitten Pikkupetojen blogista jutun pH:n mittaamisesta ja samaan syssyyn Juju lirautti taas osan pisuista yli laidan, päätin tarttua härkää sarvista. Varasin pissipojalle ajan vuosittaiseen terveystarkastukseen ja pyysin, että sen yhteydessä herralle tehtäisiin hammashuolto ja pispis-testi.

 

”Ei muuten tule kauppoja saati sitten pis-pissejä!”

Kaiken piti sujua kuin unelma, sillä lähdin töistä tiistaina hyvissä ajoin Juitsipuppelia hakemaan. Kuljetusboksi oli otettu esille jo edellisenä iltana, ja ihana pikku poitsu pujahti sen sisälle täysin omatoimisesti. Tilasin Kutsuplus-kyydin niin, että aika varmasti riittäisi, ja kiittelin omaa ennakointikykyäni, sillä bussi saapui viitisen minuuttia myöhässä. Köröttely alkoi heti harmittaa Jujua, ja se testaili Kutsuplussan akustiikkaa palleasta saakka lähtevillä mourautuksillaan. Kuski sattui onneksi pitämään kissoista, ja saimme aikaan pitkät ja polveilevat kissakeskustelut. Niille riittikin aikaa, sillä Helsinki oli totaalisen tukossa. Jokaisen risteyksen jälkeen toivoimme, että liikenne alkaisi taas sujua, mutta autojonot vain venyivät silmän kantamattomiin. Jujua itketti entistä enemmän, kun jouduin soittamaan eläinlääkärille ja tunnustamaan, että myöhästyisimme.

 

Nuppu ei halua kuulla tarinan loppua, sillä sitä alkoi hävettää.

Klinikalla oltiin ihanan ymmärtäväisiä, emmekä saaneet sapiskaa, vaikka juoksutin nyyhkyttävän Juju-paran varttitunnin myöhässä tutkimuspöydälle. Puuskutin hengästyneenä huoleni samalla, kun Juju tutkittiin. Sitten sen pieneen luirupeppuun tuikattiin rauhoittavaa ainetta, ja minulle ilmoitettiin, että voisin tulla noutamaan karvapoitsuni ennen seitsemää. Ajattelin, ettei olisi järkevää lähteä kovin kauas tunnin takia, joten menisin läheiseen K-kauppaan ostamaan jotakin pientä välipalaa, sillä en ollut syönyt mitään sitten työlounaan.

 

Olin toki latkinut aamulla Jujun keittämät puurot,
mutta tällainen iso emo tarvitsisi ruokaa myös kello 12:n jälkeen.

Ensimmäisten kymmenen metrin jälkeen tajusin käveleväni väärään suuntaan, joten tein täyskäännöksen. Marketin lämpimään tuulikaappiin päästyäni soitin miehelleni, joka alkoi ihmetellä, norkoilisinko tosiaan kaksi tuntia pikkuriikkisessä ruokakaupassa. Silloin tajusin, ettei kello suinkaan ollut kuusi vaan viisi. Koska ruuhkia ei enää näkynyt ja haaveilin oikeasta ruoasta ja lämpimämmistä vaatteista, päätin siirtyä pikaisesti bussipysäkille. Matka alkoikin sujuvasti, kunnes jossain vaiheessa painajaiseni alkoi uudestaan ja bussi juuttui infernaalisiin peltiromujonoihin. Silmät kaukaisuuteen toljottaen selvisin tuskastuttavasta matkasta, ja iloni oli suuri, kun pääsin vihdoin kotiin valmiin hiukopalan ääreen.

 

Kysyin, oliko Nupulla jo kova ikävä Juitsia. Se ei kuitenkaan muistanut,
kuka se semmoinen Puitsi on, koska sillä oli ollut niin kivaa iskän ainoana misuna.

Kun sain ruokani popsittua, vitsailimme miehen kanssa, että ei sitten muuta kuin takaisin bussiin. Mutta kun vilkaisin kelloon, tajusin, että toden totta minun oli lähdettävä kiireesti bussille, jos oikeasti halusin ehtiä hakemaan Jujun ennen klinikan sulkeutumista! Kauhukseni bussit oli peruttu ruuhkien takia, joten meidän oli pakko tilata taas Kutsuplus. Mutta sekään ei liikkunut netin karttakuvan mukaan mihinkään, ja pakokauhuissani keksin vain yhden tavan ehtiä Jujun luo ajoissa: vanha kunnon polkupyörä! Olin jo laittanut sykkelini talviteloille, mutta se pääsikin vielä kanssani vimmaiselle sitkutusretkelle. Posket pakkasessa punoittaen kaahasin kaikki seitsemänsataa ylämäkeä, ja perille päästyäni ihmettelin supervauhtiani, sillä aikaa oli kulunut vain 12 minuuttia. Juju oli ollut niin lähellä mutta niin kaukana! Ehdin siis hyvissä ajoin poitsua hakemaan, ja jälleennäkeminen olikin hellyttävä. Kun Juju huomasi minut, se alkoi naukua ja maukua ihan hurjasti.

 

Ei hätää, muru! Mama ei ikinä hylkää omaa mussukkaa vaan ajaa vaikka maailman ääriin
tuulessa, pakkasessa, pimeässä - ja vieläpä ilman kypärää ja asianmukaista lamppua...

Parasta oli, ettei Jujusta paljastunut mitään vikaa. Se oli ultrattu, eikä pisunäytteessä ollut uiskennellut hileitä, kiteitä, kaloja tai kiviä. Ph-arvo oli tosin hieman koholla, joten jatkamme raakaruokalinjalla, ja kattien märkäruokaan on lisätty vielä vettä, jotta pisut varmasti laimenisivat. Jujun hampaista oli myös poistettu aiemmin kertyneet hammaskivet, ja legot oli kiillotettu ihanan hohtaviksi.

 

Nyt olisi paikallaan leveämpikin hymy. Sellainen, joka heijastaisi syysauringon viimeisiä säteitä!

Jouduin odottelemaan klinikalla jonkin aikaa ennen kuin mieheni pölähti paikalle ja saatoin antaa hänelle avaimeni kotimatkapyöräilyä varten. Itse puolestani körötin Jujun kanssa Kutsuplussalla kotiin - väsyneenä mutta huojentuneena.

 

Jujukin oli  sen verran sippi, ettei hiirileikki innostanut.

Helpotus ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä vielä saman illan aikana huomasimme Nupun vanhan vaivan palanneen. Tällä kertaa kutina oli kuitenkin vaihtanut taas tassua, ja punoitus oli siirtynyt vasemman tassun isovarpaan viereen. Kuolemanväsyneenä pujotin tötsän taas Nuppu-paran päähän, mutta sen sijaan että Nuppu olisi pillahtanut itkunaukuun se heittäytyikin huristen selälleen ja kerjäsi masupusuja. Niitä se saikin suuren läjän ihan vain säälistä ja tsempistä. Päätin myös vakaasti, että kilauttaisin seuraavana päivänä jälleen kerran lääkärille ja keskustelisin hänen kanssaan ahkeran asiakkaan bonuspistejärjestelmästä kortisonin aloittamisesta.

 

Nykyisin Nuppu jo tietää, minne kannattaa mennä, jos ei halua päähänsä törtsipörtsiä...

Seuraavana päivänä pääsinkin jo töiden jälkeen hakemaan lähiapteekistamme Nupun lääkkeitä, mutta keskiviikkokaan ei ollut minun onnenpäiväni. Jonotin väsyneenä ja nälkäisenä yli vartin omaa vuoroani, ja kun se vihdoin koitti, ei nimelläni ollutkaan reseptiä. Onneksi nokkela apteekkari tajusi, että olin saattanut sekoittaa apteekit. Hän soitti ystävällisesti asuinalueemme toiseen apteekkiin, ja sieltähän resepti sitten löytyi. Vain puolisen tuntia myöhemmin Nuppu sai ensimmäisen kortisoninpuolikkaansa filesuikaleeseen käärittynä.

 

”Ai mikä puolikas? Tablettiko? Nyt huijaat.
En kyllä maistanut muuta kuin verta ja suolenpätkiä!”

Nuppu on joutunut pitämään siis tötteröä kaikkina arkipäivinä, mutta iltaisin se on saanut elää villinä ja vapaana. Virtaa kateissa onkin riittänyt, ja väsyneenä emona toivoisin itselleni edes murto-osan niiden energiasta. Sillä sitkuttaisi kissaklinikalle varmaan minuutissa, tosin toivon, ettei meidän tarvitsisi enää vierailla kyseisessä vakkarikohteessa, vaan saisimme tehdä paluun hupsuun elämänmenoon. Siihen ihan tavalliseen arkeen, josta voimme vain unelmoida...

Tuplamobileleikki ilman tötteröä. Se on nyt meidän suurin toiveemme.

Kallis kallistelija

Koska Nupun tassutilanne on ollut parempi ja neidin varpaiden välistä puskee uusia, pörheitä karvatuppoja, olen ehtinyt omistaa paljon huomiota eräälle asunnossamme viipottavalle poitsulle, niin kutsutulle Juicy Couturelle. Se on ollut superhössötyksestä innoissaan ja palkinnut minua erityisen runsaasti valuutallaan, juippijeneillä. Toisin kuin ”mummonmarkat”, eurot tai dollarit, juippijenit eivät ole kolikoita tai seteleitä, vaan kyseessä on täysin toisenlainen rahayksikkö.

Juippijenejä mitataan kehräyksenä, puskuina, pusuina, painautumisina ja kallistushaleina.

Olen itse kovin perso juippijeneille, joten olin onneni kukkuloilla viikonloppuna, kun tajusin, että Jujulla oli kertynyt niitä taskujen pohjille kiusaksi asti. Poitsu ei malttanut millään pitää vakaavaraisuuttaan vakan alla, vaan antoi minulle almuja pyörimällä lähistölläni toiveikkaasti naristen ja puskien. Kyselin siltä päivän kursseista, ja lopulta saimme sovittua, että saisin ripeää leikityssessiota vastaan ison satsin juippijenejä.

Lintukoiratreenistä jenejä kolahti kirstuuni suuri röykkiö.

Sain potin vielä kasvamaan huiskuttelemalla Jujun nenää riikinkukon pyrstöllä.

 

Oikean jackpotin Juide lupasi, jos mama selvittäisi sen pahasta solmusta,
johon se joutui uutta kirahvi-kissa-hiiri-viritelmää jahdatessaan.

Juju piti lupauksensa, ja oli koko viikonlopun ajan emon pieni pusukone. Olin kotona yksin kissojen kanssa, ja Juju jopa nukkui sängyn maantieteellisessä keskipisteessä niin, että se ylsi suukottamaan jalkaani pikku hampaillaan jopa yön pikkutunneilla. Aamulla heräsin vuoteen reunimmaisesta laidasta, jonne jenejään ripotteleva pikku herrasmies oli minut ja Nupun hellimisellään ajanut.

 

Vain yhden kerran heräsin yön aikana painimisen ääneen ja voin vain kuvitella,
että joku pitkäkyntinen misu yritti silloin vohkia jenejä herran kukkarosta.

Valuuttaa on viime aikoina virrannut suuntaani myös silloin, kun olen pessyt pienen pojan hampaita, treenauttanut sillä uusia agilitytemppuja (kuten pöllönonkalopujausta, jonka olemme pian valmiit näyttämään suurelle yleisölle), tai antanut sille muuten vain lihasuikaleita tai tonnikalaa. Koska kallistushalit, painautumiset, suukot, kehräykset ja pötkähtelyt ovat niin ihanaa nannaa, minulta tuppaa helposti unohtumaan, että kyse on bisneksestä. Asia kuitenkin palaa mieleeni aina silloin, kun intoudun pusittamaan Jujua takaisin ja se ilmoittaa, etteivät emoeurot ole ihan kuranttia kamaa. Ja mistäkö sen päättelen...?

 

Siitä, että Juitsipupu pudistaa emobasillit heti pois. Höh. Mutta onneksi
on muutakin valuuttaa, jolla niitä kalliita kallistushaleja taas saa...