Pissipoika liikennekaaoksessa

Unelmieni syysilta sujuisi niin, että siemailisin nojatuolissa kuumaa kaakaota ja lukisin mukaansatempaavaa romaania. Sylissäni uinuisi kerällä kissaneiti Embo tuliterine tassuineen, ja nojatuolin selkänojalla makoilisi pehmopantteri Juide, joka halaisi minua lempeästi aina silloin tällöin. Kurkistaisimme yhdessä ikkunasta ulos ja ihailisimme levollisin mielin taivaankannella ilakoivia revontulia. Kissat kehräisivät tyytyväisyydestä, ja niin kehräisin minäkin.

”Ainahan sitä saa haaveilla, mama!”

Totuus on kuitenkin tarua rasittavampaa. Olen ollut viime aikoina huolestunut kesto-ongelmaisen Nupun lisäksi myös Jujusta, joka on kesän aikana ottanut tavakseen aina silloin tällöin suhauttaa isojen poikien seisomapisut, eli kevään kyseenalainen toilettikokeilu ei valitettavasti jäänyt ainoaksi. Multineuroottisena emona soitin jo kesällä lääkäriin, mutta sieltä liennyteltiin huoltani ja kehotettiin seuraamaan tilannetta. Kun luin viikko sitten Pikkupetojen blogista jutun pH:n mittaamisesta ja samaan syssyyn Juju lirautti taas osan pisuista yli laidan, päätin tarttua härkää sarvista. Varasin pissipojalle ajan vuosittaiseen terveystarkastukseen ja pyysin, että sen yhteydessä herralle tehtäisiin hammashuolto ja pispis-testi.

 

”Ei muuten tule kauppoja saati sitten pis-pissejä!”

Kaiken piti sujua kuin unelma, sillä lähdin töistä tiistaina hyvissä ajoin Juitsipuppelia hakemaan. Kuljetusboksi oli otettu esille jo edellisenä iltana, ja ihana pikku poitsu pujahti sen sisälle täysin omatoimisesti. Tilasin Kutsuplus-kyydin niin, että aika varmasti riittäisi, ja kiittelin omaa ennakointikykyäni, sillä bussi saapui viitisen minuuttia myöhässä. Köröttely alkoi heti harmittaa Jujua, ja se testaili Kutsuplussan akustiikkaa palleasta saakka lähtevillä mourautuksillaan. Kuski sattui onneksi pitämään kissoista, ja saimme aikaan pitkät ja polveilevat kissakeskustelut. Niille riittikin aikaa, sillä Helsinki oli totaalisen tukossa. Jokaisen risteyksen jälkeen toivoimme, että liikenne alkaisi taas sujua, mutta autojonot vain venyivät silmän kantamattomiin. Jujua itketti entistä enemmän, kun jouduin soittamaan eläinlääkärille ja tunnustamaan, että myöhästyisimme.

 

Nuppu ei halua kuulla tarinan loppua, sillä sitä alkoi hävettää.

Klinikalla oltiin ihanan ymmärtäväisiä, emmekä saaneet sapiskaa, vaikka juoksutin nyyhkyttävän Juju-paran varttitunnin myöhässä tutkimuspöydälle. Puuskutin hengästyneenä huoleni samalla, kun Juju tutkittiin. Sitten sen pieneen luirupeppuun tuikattiin rauhoittavaa ainetta, ja minulle ilmoitettiin, että voisin tulla noutamaan karvapoitsuni ennen seitsemää. Ajattelin, ettei olisi järkevää lähteä kovin kauas tunnin takia, joten menisin läheiseen K-kauppaan ostamaan jotakin pientä välipalaa, sillä en ollut syönyt mitään sitten työlounaan.

 

Olin toki latkinut aamulla Jujun keittämät puurot,
mutta tällainen iso emo tarvitsisi ruokaa myös kello 12:n jälkeen.

Ensimmäisten kymmenen metrin jälkeen tajusin käveleväni väärään suuntaan, joten tein täyskäännöksen. Marketin lämpimään tuulikaappiin päästyäni soitin miehelleni, joka alkoi ihmetellä, norkoilisinko tosiaan kaksi tuntia pikkuriikkisessä ruokakaupassa. Silloin tajusin, ettei kello suinkaan ollut kuusi vaan viisi. Koska ruuhkia ei enää näkynyt ja haaveilin oikeasta ruoasta ja lämpimämmistä vaatteista, päätin siirtyä pikaisesti bussipysäkille. Matka alkoikin sujuvasti, kunnes jossain vaiheessa painajaiseni alkoi uudestaan ja bussi juuttui infernaalisiin peltiromujonoihin. Silmät kaukaisuuteen toljottaen selvisin tuskastuttavasta matkasta, ja iloni oli suuri, kun pääsin vihdoin kotiin valmiin hiukopalan ääreen.

 

Kysyin, oliko Nupulla jo kova ikävä Juitsia. Se ei kuitenkaan muistanut,
kuka se semmoinen Puitsi on, koska sillä oli ollut niin kivaa iskän ainoana misuna.

Kun sain ruokani popsittua, vitsailimme miehen kanssa, että ei sitten muuta kuin takaisin bussiin. Mutta kun vilkaisin kelloon, tajusin, että toden totta minun oli lähdettävä kiireesti bussille, jos oikeasti halusin ehtiä hakemaan Jujun ennen klinikan sulkeutumista! Kauhukseni bussit oli peruttu ruuhkien takia, joten meidän oli pakko tilata taas Kutsuplus. Mutta sekään ei liikkunut netin karttakuvan mukaan mihinkään, ja pakokauhuissani keksin vain yhden tavan ehtiä Jujun luo ajoissa: vanha kunnon polkupyörä! Olin jo laittanut sykkelini talviteloille, mutta se pääsikin vielä kanssani vimmaiselle sitkutusretkelle. Posket pakkasessa punoittaen kaahasin kaikki seitsemänsataa ylämäkeä, ja perille päästyäni ihmettelin supervauhtiani, sillä aikaa oli kulunut vain 12 minuuttia. Juju oli ollut niin lähellä mutta niin kaukana! Ehdin siis hyvissä ajoin poitsua hakemaan, ja jälleennäkeminen olikin hellyttävä. Kun Juju huomasi minut, se alkoi naukua ja maukua ihan hurjasti.

 

Ei hätää, muru! Mama ei ikinä hylkää omaa mussukkaa vaan ajaa vaikka maailman ääriin
tuulessa, pakkasessa, pimeässä - ja vieläpä ilman kypärää ja asianmukaista lamppua...

Parasta oli, ettei Jujusta paljastunut mitään vikaa. Se oli ultrattu, eikä pisunäytteessä ollut uiskennellut hileitä, kiteitä, kaloja tai kiviä. Ph-arvo oli tosin hieman koholla, joten jatkamme raakaruokalinjalla, ja kattien märkäruokaan on lisätty vielä vettä, jotta pisut varmasti laimenisivat. Jujun hampaista oli myös poistettu aiemmin kertyneet hammaskivet, ja legot oli kiillotettu ihanan hohtaviksi.

 

Nyt olisi paikallaan leveämpikin hymy. Sellainen, joka heijastaisi syysauringon viimeisiä säteitä!

Jouduin odottelemaan klinikalla jonkin aikaa ennen kuin mieheni pölähti paikalle ja saatoin antaa hänelle avaimeni kotimatkapyöräilyä varten. Itse puolestani körötin Jujun kanssa Kutsuplussalla kotiin - väsyneenä mutta huojentuneena.

 

Jujukin oli  sen verran sippi, ettei hiirileikki innostanut.

Helpotus ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä vielä saman illan aikana huomasimme Nupun vanhan vaivan palanneen. Tällä kertaa kutina oli kuitenkin vaihtanut taas tassua, ja punoitus oli siirtynyt vasemman tassun isovarpaan viereen. Kuolemanväsyneenä pujotin tötsän taas Nuppu-paran päähän, mutta sen sijaan että Nuppu olisi pillahtanut itkunaukuun se heittäytyikin huristen selälleen ja kerjäsi masupusuja. Niitä se saikin suuren läjän ihan vain säälistä ja tsempistä. Päätin myös vakaasti, että kilauttaisin seuraavana päivänä jälleen kerran lääkärille ja keskustelisin hänen kanssaan ahkeran asiakkaan bonuspistejärjestelmästä kortisonin aloittamisesta.

 

Nykyisin Nuppu jo tietää, minne kannattaa mennä, jos ei halua päähänsä törtsipörtsiä...

Seuraavana päivänä pääsinkin jo töiden jälkeen hakemaan lähiapteekistamme Nupun lääkkeitä, mutta keskiviikkokaan ei ollut minun onnenpäiväni. Jonotin väsyneenä ja nälkäisenä yli vartin omaa vuoroani, ja kun se vihdoin koitti, ei nimelläni ollutkaan reseptiä. Onneksi nokkela apteekkari tajusi, että olin saattanut sekoittaa apteekit. Hän soitti ystävällisesti asuinalueemme toiseen apteekkiin, ja sieltähän resepti sitten löytyi. Vain puolisen tuntia myöhemmin Nuppu sai ensimmäisen kortisoninpuolikkaansa filesuikaleeseen käärittynä.

 

”Ai mikä puolikas? Tablettiko? Nyt huijaat.
En kyllä maistanut muuta kuin verta ja suolenpätkiä!”

Nuppu on joutunut pitämään siis tötteröä kaikkina arkipäivinä, mutta iltaisin se on saanut elää villinä ja vapaana. Virtaa kateissa onkin riittänyt, ja väsyneenä emona toivoisin itselleni edes murto-osan niiden energiasta. Sillä sitkuttaisi kissaklinikalle varmaan minuutissa, tosin toivon, ettei meidän tarvitsisi enää vierailla kyseisessä vakkarikohteessa, vaan saisimme tehdä paluun hupsuun elämänmenoon. Siihen ihan tavalliseen arkeen, josta voimme vain unelmoida...

Tuplamobileleikki ilman tötteröä. Se on nyt meidän suurin toiveemme.