Tiedätte varmaan, että kerran vuodessa vietetään niin sanottua Earth Houria. Se on maailmanlaajuinen tapahtuma ilmaston ja luonnon puolesta, ja sitä vietetään sammuttamalla valot tunnin ajaksi. Miten ollakaan, Earth Hour osui tänä vuonna tuohon samaiseen myrskyviikonloppuun, jonka vietimme Nupun ja Jujun kanssa kolmestaan uudessa kodissa. Olimme selvinneet jo yhdestä jännittävästä yöstä, joten ajattelin, ettei pimeässä kököttely tunnin ajan tuntuisi yhtään missään. Valothan sammutettaisiin sitä paitsi puoli yhdeksältä, jolloin ainutkaan haamu ei olisi vielä hereillä.
Jänniä varjoja vilahteli siellä täällä, mutta niillä oli niin pörröinen häntä ja söpö kauluri, ettei niitä voinut pelätä.
Sammutimme kattien kanssa valot kiltisti oikeaan aikaan ja kuikimme makuuhuoneen ikkunasta naapurustoa ja mietimme, kuinka monessa talossa mahdettiin osallistua tempaukseen. Kaikki sujui muuten hyvin, mutta tunti on pitkä aika ihan vain nököttää paikoillaan ilman sen kummempaa tekemistä. Niinpä Nuppu päätti vetäytyä makuuhuoneen kiipeilytelineelle nukkumaan ja Juju tuli kanssani sängyn päälle. Nostin ruokakupin viereemme, ja Juju alkoi nassuttaa tyytyväisenä iltamuonaansa. Meillä oli hyvin ekologista, kotoisaa ja turvallista.
Näin soman värikäs huone ei voi olla pelottava edes pimeässä.
Juju ruokaili yhä vieressäni, kun yhtäkkiä portaikosta kajahti omituinen rääkäisy! Hiukseni nousivat pystyyn, mutta pystyin vakuuttamaan itselleni, että myrskytuuli se vain ujelsi vanhan talon nurkissa. Juju ei ilmeisesti ollut edes kuullut mitään, koska se jatkoi kaikessa rauhassa syömistään. Mutta sitten hyytävä ääni kuului uudestaan! Se oli vähän kuin selkäpiitä riipivä kissan naukaisu, mutta Juju oli vieressäni ja Nuppu kiipeilypuussa. Hyökkäsin sytyttämään valot, oli Earth Hour tai ei, ja minua odottikin melkoinen yllätys!
”Olikohan eka haamu sittenkin jo herännyt?”
Sängyn päällä ruokaa nassuttikin Nuppu, jonka ruokahalua eivät mitkään omituiset äänet tunnetusti hetkauta. Käytävässä taas totaalista tylsistymistään purki meidän ikioma moukuherra Juju Juippanamme. En voi käsittää, miten kissat olivat onnistuneet vaihtamaan paikkaa täysin huomaamattomasti, mutta tällaiseenkin hupsu ja tosi höpsö näköjään taipuvat.
”Että sellainen Earth Hour tänä vuonna. Mutta me luvataan sammutella paljon valoja aina, kun ulkona ei ole myrskyä tai mamalla kummituskammoa!”
Oli synkkä ja myrskyinen viikonloppu, kun koko ikänsä kerrostalossa asunut kissaemo jätettiin ensimmäistä kertaa vanhaan puutaloon seuranaan vain vilkas mielikuvitus ja kaksi palleroista pehmokattia. Tuuli rämisytti peltikattoa ja puhalsi niin vimmaisesti, että seinät tutisivat ja ovet klonkkasivat. Kissaemo näki sielunsa silmin katolla poukkoilevat luurangot (puukengät kylmissä koivissaan), ja Jujukin kuuli kummajaisten kaihoisan valituksen. Nupun mielessä sen sijaan pyörivät varsin arkiset asiat.
Nuppu tietää, että maukas muona pitää möröt loitolla.
Tilanne pysyi aika lailla lapasessa, kunnes juuri ennen nukkumaanmenoa katit alkoivat tuijottaa yhtä aikaa silmät suurina katonrajaa. Vaikka emo kuinka siristi silmiään, siellä ei näkynyt mitään. Lähempi tarkastelu toi kuitenkin huojennuksen: kevään ensimmäinen kärpänenhän se vain taapersi Itäisen Hupsuttamon katossa! Helpotus muuttui kuitenkin ärsytykseksi, kun surisija eksyi paperilampun sisälle ja kuului niin kovaa pörinää ja mätkähtelyä, että se melkein peitti alleen katolta kantautuvan rellestyksen. Lisäksi kärpänen suostui vetäytymään yöpuulle vain sillä ehdolla, että valot vihdoin ja viimein sammutettaisiin.
Viimeinen tuikku. Viimeinen turva...
”Ei hätää, äiskä! Ota vähän ZiwiPeakia!”
Pimeässä kaikki äänet vääristyivät entistä vinkeämmiksi kuten myös lattiaan lankeavat varjot. Turvanalleiksi palkatut pehmoeläimet eivät tulleetkaan emon kainaloon toisin kuin olin suunnitellut. Ne haahuilivat sinne tänne levottomina, mikä ei ollut omiaan tuudittamaan emoa uneen. Kello raksutti eteenpäin, ja noin puolenyön kinttailla emo kuuli toistaiseksi karmeimman äänen: Jujun karhea kieli raaputti tyhjää ruokakuppia. Se merkitsi, että emon olisi pakko irrottautua peiton alta, hiippailla narisevat portaat alakertaan ja käydä kissojen ruokakaapilla. Hammasta purren reissu onnistui, ja kun kissat olivat syöneet pienet masut pullolleen, ne palkitsivat emon tulemalla vihdoin uninalleiksi. Säikky mama onnistui silti näkemään aluksi painajaisia ja säpsähtämään täysin hereille, mutta lopulta Hupsujen tuhina ja lämpö tepsivät ja urhea konkkaronkka nukkui loppuyön ihanan turvallisessa symbioosissa.
Aamun tullen yön seikkailut tuntuivat ihan pöhköiltä.
Olimme varmoja, että tulikoe oli ohi ja tästä eteenpäin Itäisessä Hupsuttamossa yöpyminen olisi meille pientä lientä. Mutta yksi jännittävä juttu vielä sattui… ja siitä kerrommekin seuraavassa postauksessa!
”Kuka haluaa kuulla lisää maman noloista kommelluksista?”
Olen ollut suurimman osan elämästäni kauhulakossa. En lue Stephen Kingiä tai katso Ghostbustersia kaameampia elokuvia, koska jos mielikuvitukseni ja järkeni joutuisivat vapaapainitantereelle, edellinen mätkäisisi jälkimmäisen kanveesiin nanosekunnissa. Koska kammoan aaveita, mörköjä, zombeja, muumioita, merihirviöitä (jotka saattavat jopa lammessa uidessa tarttua jalkaan kiinni ja vetää uppeluksiin) ja rumasti irvisteleviä klovneja, tuntuu hieman hälyttävältä, että olisin silti valmis istahtamaan vaikka heti spiritismilaudan ääreen ja manaamaan esiin noitatohtorin.
Kukaan ei varmaan osannut arvata, että tämä kissa on syypää epätoivonsyövereilleni. Sen nimi on Nuppu, ja se on tosi nätti ja palleroinen, mutta sen tassu leimuaa taas kuin juhannuskokko!
Ihminen voi tulla hulluksi pohtiessaan, kumpi oli ensin, muna vai kana, mutta Nuppu-ongelmaan verrattuna tuo vanha kananmunajuttu on ihan helppo nakki. Muna oli tietysti ensin. Se oli aluksi vain jokin pieni elonsiemen, joka alkoi vähitellen kehittyä suojakerroksen sisällä. Lopulta siitä muodostui munan sisällä kököttävä pikkukana eli söpö tipunpörryläinen. Kun aika oli kypsä, tipunen nakutteli reittinsä ulos, ja siitä kanojen vallankumous sitten alkoikin! Ongelma ratkaistu, jihaa!
Kotkottajat valtasivat lopulta myös kaikki orret ja puut.
Nupun tilanne on kuitenkin kinkkisempi kuin kanojen ja munakkaiden. Kaksi vuotta on kulunut niin, että jompikumpi etutöppönen tulehtuu ilman järjellistä syytä, ja terveitä jaksoja on tulehdusten välissä viikosta yhdeksään kuukauteen! Ruokavalio ei ole vaihdellut, elämässä ei ole ollut muutoksia, kotiin ei ole tullut mitään uusia aineita, kaikki on ollut niin kuin aina ennenkin. Nyt sentään on tiedossa jotakin tuoretta spekuloitavaa, sillä kahden ja puolen viikon piinaavan odottelun päätteeksi eläinlääkäri vihdoin soitti Nupun allergiatestin tuloksista.
Vaikka Nuppu toivoi viimeiseen asti, että koko juttu olisi jo unohdettu, näyte ei ollut kadonnut eivätkä raksut ole tekemässä comebackia.
Saimme varmistuksen, ettei Nuppu ole allerginen millekään siitepölyille tai ulkoilman allergeeneille. Se oli kuitenkin saanut lievästi positiivisen tuloksen kategoriassa ”sisätila-allergiat”. Näihin kuulemma kuuluvat kuivaruoissa lymyävät varastopunkit, sängyssämme tutivat pölypunkit, kuvottavat jauhomadot (joita en pystynyt edes googlettamaan, koska madot puistattavat minua enemmän kuin raivopäiset poltergeistit!) ja ties mitkä muut inhottavuudet. Jäin myös pohtimaan, voiko Nuppu olla allerginen meille ihmisille?!
Mitä jos Nupulle joudutaan asettamaan porttikielto emon ja iskän sänkyyn? Entä jos Öppönöppöä ei saisi enää suukotella? Se olisi paha paikka paitsi emolle, myös iskälle ja Nuppu-suukkosuulle itselleen.
Jos joku ei muuten ole vielä nähnyt suurennettua kuvaa pölypunkista eikä haluakaan nähdä, niin nyt kannattaa scrollata alaspäin vähän matkaa silmät kiinni...
Tosi puistattavaa, I know. Mutta siinä se punkki nyt äheltää vaatekaappiini. Pahoittelen kuvan laatua, mutta valtava suurentaminen aiheutti kohinaa.
Jotta allergiahomma vain ei menisi liian helpoksi saati sitten edulliseksi, Saksassa jatketaan Nupun verinäytteen tutkimista, jotta saamme tietää, mitkä sisätilaällötykset kissaparkaamme allergisoivat. Mahdollista silti on, ettei kaikesta tästä ole mitään hyötyä. Vaikka Nuppu olisi varastopunkille allerginen, eivät ötökät välttämättä edes liity tassujen nuolemiseen. Ehkä nörkkäyksen aiheuttaa jokin muu kipu tai kutina. Voihan Nupulla olla vaikka masu kipeä, mutta tassu on aina se reppana, johon pahat olot puretaan.
Toisaalta sitten tulee sellainen olo, että voiko Nuppu oikeasti olla kovin kipeä, sillä leikkisämpää ja hyväntuulisempaa kattia en ole nähnytkään...
Tältä Nupun leikki näytää mp4-muodossa:
Tarvitsisin nyt siis noitatohtorin, joka katsoisi rähmäisillä silmillään maailman ytimeen ja kertoisi minulle lyhyesti ja ytimekkäästi, mitä voisin Nuppuni hyväksi tehdä. Jos ratkaisu on barf-ruokavalio, niin hyvä on, käytän koko loppuelämäni fosforeihin, kalkkilisiin, aminohappoihin ja tauriiniin perehtymiseen ja niiden suhteiden laskemiseen. Jos taas pölypunkit ovat oikeasti syyllisiä, olen valmis kuuraamaan asuntomme seitsemän kertaa päivässä lattiasta kattoon. Jos kyse on ihmishilseestä, voin pukea itseni (ja miehen) (ja ehkä Jujunkin) ilmatiiviiseen avaruusasuun, ja jos jossakin muualla typykän elimistössä on jokin vaiva, teen ihan mitä tahansa, jotta se saataisiin hoidettua. Mutta ihan kaikkea tätä en pysty toteuttamaan ainakaan samanaikaisesti, joten hyvät vinkit olisivat nyt tarpeen. Mistä edes voisin aloittaa? Mitä kokeita meidän pitäisi ottaa? Kenelle soittaa, ketä konsultoida, miten, miksi ja millä tavalla? Kysymyksiä on satamiljoonaa, joten hulluksi tulon uhka vaappuu pääni päällä ja rymähtää niskaani hetkenä minä hyvänsä. Onneksi ulkona sentään paistaa aurinko!
Ja onneksi kyse ei ole luultavasti mistään vaarallisesta, ja vaikka juuri nyt ollaan umpikujassa, löydämme ehkä joskus vielä tiemme ulos. Avaruusasuissa tai ilman.
Tänä aamuna kiitin onneani, sillä olin valinnut kerrankin täydellisen ajankohdan etätöille. Ulkona vihmoi vettä eikä päivä tuntunut valkenevan sitten millään. Tunsin silti oloni ihanan kotoisaksi, sillä asettelin tyynyn selkätueksi, vedin täkin ylleni, nostin läppärin syliäni lämmittämään ja kutsuin kaksi ihanaa karvapalloa viereeni kehräämään. Kaikki oli niin hyvin kuin vain saattoi olla, kunnes asunnossamme alkoi kummitella.
Näin leppoisissa tunnelmissa Juju oli ennen kuin homma riistäytyi yliluonnolliseksi.
Myrskytuulen ulina ikkunoiden takana ei pelottanut meistä ketään, mutta jouduin nostamaan epäuskoisena päätäni, kun kuulin yhtäkkiä, kuinka kylpyhuoneen ovi kolahti ja aukeni naristen.
Jopa Nuppu liikutteli hetken korviaan mutta päätteli sitten, ettei kummituksesta olisi haittaa. Parhaassa tapauksessa se vain piilottaisi kesäksi emon nolon kissapipon.
Juju ei kuitenkaan suostunut rauhoittumaan ennen kuin menin varmistamaan, ettei kylpyhuoneen pimeydestä ollut astellut asuntoomme päätöntä ratsumiestä, aivostamme haaveilevaa zombia tai kohisten hengittävää Darth Vaderia. Suljin oven ja vannotin, että ilmastoinnissa puhaltavat myrskytuulet ne vain olivat tehneet meille tepposensa.
Näinköhän emoa on uskominen? Harvemmin tuulet ihan noin velmuja ovat...
Vaikka selvisimme pelkällä säpsähdyksellä, Juitsin nukkumafiilikset olivat hävinneet kesätuulten mukana huitsin Nevadaan. Haamut sen sijaan kummittelivat yhä pikkukissini mielessä, joten kerroin sille lohdutukseksi toisestakin myrskytuulten aiheuttamasta väärinkäsityksestä, joka sattui minulle, kun asuin vielä yksin toisessa kaupungissa ja suomensin myrskyisenä syysiltana haamumaista romaania. Juuri kun käänsin virkettä, jossa kirjan henkilöt seikkailivat aavetalossa ja näkivät portaikossa pelottavan olennon, tietokoneeni sammui samoin kuin kaikki asuntoni valot. Silmät lautasina hiivin kännykän valossa parvekkeelle ja huomasin, että koko kaupunginosa oli pimentynyt. Ja vaikka toisin voisi kuvitella, selvisin tuostakin koettelemuksesta näkemättä ainuttakaan vampyyria, haamua tai lumimiestä. Niinpä on myös epätodennäköistä (joskaan ei mahdotonta), että kylppärissämme vaanisi kovin hurjia mörköjä.
Luulin, että tarinani oli jännä ja kiehtova, mutta Juju olikin vajonnut sen aikana levolliseen uneen.
Ehkä täytyykin kertoa seuraavan kerran hurjempia juttuja, sillä kukapa ei paria hiuksia nostattavaa aavetarinaa olisi kuullut...
