Hus pois, möröt!

Oli synkkä ja myrskyinen viikonloppu, kun koko ikänsä kerrostalossa asunut kissaemo jätettiin ensimmäistä kertaa vanhaan puutaloon seuranaan vain vilkas mielikuvitus ja kaksi palleroista pehmokattia. Tuuli rämisytti peltikattoa ja puhalsi niin vimmaisesti, että seinät tutisivat ja ovet klonkkasivat. Kissaemo näki sielunsa silmin katolla poukkoilevat luurangot (puukengät kylmissä koivissaan), ja Jujukin kuuli kummajaisten kaihoisan valituksen. Nupun mielessä sen sijaan pyörivät varsin arkiset asiat.

Nuppu tietää, että maukas muona pitää möröt loitolla.

Tilanne pysyi aika lailla lapasessa, kunnes juuri ennen nukkumaanmenoa katit alkoivat tuijottaa yhtä aikaa silmät suurina katonrajaa. Vaikka emo kuinka siristi silmiään, siellä ei näkynyt mitään. Lähempi tarkastelu toi kuitenkin huojennuksen: kevään ensimmäinen kärpänenhän se vain taapersi Itäisen Hupsuttamon katossa! Helpotus muuttui kuitenkin ärsytykseksi, kun surisija eksyi paperilampun sisälle ja kuului niin kovaa pörinää ja mätkähtelyä, että se melkein peitti alleen katolta kantautuvan rellestyksen. Lisäksi kärpänen suostui vetäytymään yöpuulle vain sillä ehdolla, että valot vihdoin ja viimein sammutettaisiin.

 

Viimeinen tuikku. Viimeinen turva...

”Ei hätää, äiskä! Ota vähän ZiwiPeakia!”

Pimeässä kaikki äänet vääristyivät entistä vinkeämmiksi kuten myös lattiaan lankeavat varjot. Turvanalleiksi palkatut pehmoeläimet eivät tulleetkaan emon kainaloon toisin kuin olin suunnitellut. Ne haahuilivat sinne tänne levottomina, mikä ei ollut omiaan tuudittamaan emoa uneen. Kello raksutti eteenpäin, ja noin puolenyön kinttailla emo kuuli toistaiseksi karmeimman äänen: Jujun karhea kieli raaputti tyhjää ruokakuppia. Se merkitsi, että emon olisi pakko irrottautua peiton alta, hiippailla narisevat portaat alakertaan ja käydä kissojen ruokakaapilla. Hammasta purren reissu onnistui, ja kun kissat olivat syöneet pienet masut pullolleen, ne palkitsivat emon tulemalla vihdoin uninalleiksi. Säikky mama onnistui silti näkemään aluksi painajaisia ja säpsähtämään täysin hereille, mutta lopulta Hupsujen tuhina ja lämpö tepsivät ja urhea konkkaronkka nukkui loppuyön ihanan turvallisessa symbioosissa.

Aamun tullen yön seikkailut tuntuivat ihan pöhköiltä.

Olimme varmoja, että tulikoe oli ohi ja tästä eteenpäin Itäisessä Hupsuttamossa yöpyminen olisi meille pientä lientä. Mutta yksi jännittävä juttu vielä sattui… ja siitä kerrommekin seuraavassa postauksessa!

”Kuka haluaa kuulla lisää maman noloista kommelluksista?”

Nuppu ja unirättiepäily

Tänä aamuna ulkona räpsi räntää, ja mieleni oli vähintään yhtä synkeä: Nuppu nuolla lupsutti vasta parannettua tassuaan siihen malliin, että se alkoi TAAS punoittaa. Jotta kissamme ei muuttuisi kesän aikana rännän ja ainaisen kaulurin takia jäätelötötteröksi, soitin meille ajan uudelle, ihanalle eläinlääkärillemme. Saimme onneksi ajan vielä samalle päivälle, joten tänään klo 15:10 aloimme ujuttaa Nuppua kuljetuskassiin. Noin klo 15:17 kaikki oli valmista, koska kävimme läpi suurimman osan vaiheista, jotka Nupun kohdalla yksinkertaisesti kuuluvat kassitukseen.

Nupulla oli matkalla viihdykkeenä
villalättynen ja raitapaitainen hiiri.
Ja Nuppu myös leikki niillä.

Jälleen kerran saimme piristävän hyvää kohtelua Helsingin liikennelaitokselta: kiltti bussikuski katsoi meitä iloisesti peilin kautta ja odotti kaikessa rauhassa, että pääsin Nupun kanssa istumaan ennen kuin pöräytti bussin liikkeelle. Nuppu onkin hurmannut tähän asti kaikki bussikuskit: he alkavat kertoa tarinoita omista kissoistaan ja hymyilevät meille vallan sädehtivästi. Mutta annas olla, jos matkaan ilman Nuppua: silloin kurvaillaan kuin viimeistä päivää, eikä tervehdykseenkään yleensä vastata. Mutta kukapa voisi olla rakastumatta sinisilmäiseen kissakaunottareen?

Nuppu retkotti tässä asennossa myös
laukussa eläinlääkärin odotushuoneessa.
Ja tutkimuspöydällä...

Eläinlääkärissä Nuppu oli jälleen oikea klovni ja sai eläinlääkärinkin nauramaan kerjäämällä rapsutuksia. Diagnoosi siis oli, ettei Nuppu ole ainakaan ahdistunut tai pelokas kissa. Lääkärin mielestä Nupun tassutilanne viittaisi silti sijaistoimintoon: siinä missä lapsi voi imeä peukaloaan, Nuppu voi käyttää tassuaan unirättinä! Sen tassussa ei kuulemma ole mitään vaarallista ­– ei autoimmuunisairautta tai allergiaa (joskaan sitä ei voitu täysin sulkea pois). Saimme saman antibioottikuurin, joka viimeksi paransi tassun neljäksi kuukaudeksi, ja ohjeen tarkkailla tilanteita, joissa Nuppu aloittaa nuolemisen. Sitä olisi hyvä harhauttaa lempeästi jonkin muun touhun pariin mutta niin, ettei kiellä eikä toisaalta palkitse huomiolla. Niinpä aion jatkossa mennä touhuamaan Jujun kanssa, kun Nupulle iskee nuoluvimma. Sosiaalisen tyttöseni tuntien tiedän, ettei se voi vastustaa kiusausta, vaan tulee varmasti selvittämään, mitä me oikein puuhailemme.

Sain myös kuulla, että jos vaivaan ei löydy fyysistä syytä,
on olemassa myös kissakuiskaaja, jota voi konsultoida!

Jos Nupun tassu vielä kaikkien näiden toimenpiteiden jälkeen tulehtuu, tassu kuvataan mahdollisen nivelrikon tai virheasennon varalta. Toivotaan kuitenkin, ettei sellaisesta ole kyse, vaan Nuppu paranisi nyt lopullisesti eikä joutuisi enää typeriin tassutulehduskierteisiin. Onneksi meillä on nyt loma, jotta voin seurailla Nuppua ja keksiä sille paljon mukavaa hupsuttelua!

Eläinlääkäristä tultuaan Nuppu kävi syömässä ja köllähti
sitten Possun ja farkkujeni kanssa päiväunille.

Juju oli hiukan huolissaan, kun
kaivoin esiin läjän lääkkeitä.

"Ei hätää, systeri!" Juju sanoi, antoi suukon Nupulle ja
ilmoittautui uninalleksi, jottei tassurättiä enää tarvita.