Hus pois, möröt!

Oli synkkä ja myrskyinen viikonloppu, kun koko ikänsä kerrostalossa asunut kissaemo jätettiin ensimmäistä kertaa vanhaan puutaloon seuranaan vain vilkas mielikuvitus ja kaksi palleroista pehmokattia. Tuuli rämisytti peltikattoa ja puhalsi niin vimmaisesti, että seinät tutisivat ja ovet klonkkasivat. Kissaemo näki sielunsa silmin katolla poukkoilevat luurangot (puukengät kylmissä koivissaan), ja Jujukin kuuli kummajaisten kaihoisan valituksen. Nupun mielessä sen sijaan pyörivät varsin arkiset asiat.

Nuppu tietää, että maukas muona pitää möröt loitolla.

Tilanne pysyi aika lailla lapasessa, kunnes juuri ennen nukkumaanmenoa katit alkoivat tuijottaa yhtä aikaa silmät suurina katonrajaa. Vaikka emo kuinka siristi silmiään, siellä ei näkynyt mitään. Lähempi tarkastelu toi kuitenkin huojennuksen: kevään ensimmäinen kärpänenhän se vain taapersi Itäisen Hupsuttamon katossa! Helpotus muuttui kuitenkin ärsytykseksi, kun surisija eksyi paperilampun sisälle ja kuului niin kovaa pörinää ja mätkähtelyä, että se melkein peitti alleen katolta kantautuvan rellestyksen. Lisäksi kärpänen suostui vetäytymään yöpuulle vain sillä ehdolla, että valot vihdoin ja viimein sammutettaisiin.

 

Viimeinen tuikku. Viimeinen turva...

”Ei hätää, äiskä! Ota vähän ZiwiPeakia!”

Pimeässä kaikki äänet vääristyivät entistä vinkeämmiksi kuten myös lattiaan lankeavat varjot. Turvanalleiksi palkatut pehmoeläimet eivät tulleetkaan emon kainaloon toisin kuin olin suunnitellut. Ne haahuilivat sinne tänne levottomina, mikä ei ollut omiaan tuudittamaan emoa uneen. Kello raksutti eteenpäin, ja noin puolenyön kinttailla emo kuuli toistaiseksi karmeimman äänen: Jujun karhea kieli raaputti tyhjää ruokakuppia. Se merkitsi, että emon olisi pakko irrottautua peiton alta, hiippailla narisevat portaat alakertaan ja käydä kissojen ruokakaapilla. Hammasta purren reissu onnistui, ja kun kissat olivat syöneet pienet masut pullolleen, ne palkitsivat emon tulemalla vihdoin uninalleiksi. Säikky mama onnistui silti näkemään aluksi painajaisia ja säpsähtämään täysin hereille, mutta lopulta Hupsujen tuhina ja lämpö tepsivät ja urhea konkkaronkka nukkui loppuyön ihanan turvallisessa symbioosissa.

Aamun tullen yön seikkailut tuntuivat ihan pöhköiltä.

Olimme varmoja, että tulikoe oli ohi ja tästä eteenpäin Itäisessä Hupsuttamossa yöpyminen olisi meille pientä lientä. Mutta yksi jännittävä juttu vielä sattui… ja siitä kerrommekin seuraavassa postauksessa!

”Kuka haluaa kuulla lisää maman noloista kommelluksista?”

Lemmikkien lemmikki

Olen ollut pienestä asti kova kinuamaan lemmikkejä. Yksi lapsuuden kestohaaveeni oli saada ikioma poni, joka asuisi parvekkeellamme. Kuvittelin, miten ratsastaisin sillä pururadalla, kahlailisin sen kanssa lähirannan kaislikossa ja antaisin sen laiduntaa leikkikentän kupeessa. Harmikseni kyseinen unelma jäi toteutumatta, joten ehkä siksi kuuntelin herkällä korvalla omia pikkuisiani, kun ne alkoivat aktiiviloman jälkeen kaivata uutta, ihanaa sisältöä elämäänsä.

”Äiskä hei! Meillä on tylsää. Me halutaan lemmikki!”

”Joku pieni ja söpö, jonka kanssa voi puuhastella kaikkea kivaa.”

Mietin pääni puhki, mistä tempaisisin kateille sopivan leikkikaverin, mutta joskus sentään elämässä käy niinkin, että asiat vain loksahtelevat itsestään kohdilleen. Ja nyt oli sellainen kerta. Pienten kissojen unelmasta tuli totta eräänä helteisenä heinäkuun iltapäivänä, kun kokkasin herkulliselta tuoksuvaa tofu limonelloa. Sitruksiset aromit nimittäin houkuttelivat paikalle erään, joka sai laiskannuupeat hikikatit havahtumaan uuteen kukoistukseensa.

 

Siinä se on! Nupun ja Jujun lemmikki:
vekkuli kärpänen nimeltä Rane.

Kuumuus ei enää kiskonut kylkeä lattiaan, vaan onnelliset pikku räggärit säntäsivät leikittämään Ranea ja hoivaamaan sitä. Riemua kesti yllättävän pitkään, kokonaista neljä päivää. Viidentenä päivänä siivekäs ystävämme kuitenkin loisti poissaolollaan. Tiesin, että jotain oli vinossa, kun se ei saapunut enää jelppimään minua ruoanlaitossa. Huoli oli suuri, mutta päätimme ajatella niin, että auringon ensi säteiden hellässä valossa Rane oli suikannut uinuvien kissojen otsalle suukot, sanonut ”adjöö mesamii” ja livahtanut ikkunanraosta uusiin seikkailuihin.

Ja kun yksi lemmikki lähti, toinen koputteli jo ikkunan takana! Virkeä talitintti
herätteli meidät hyppelemällä ikkunalaudalla ja kallistelemalla Jujulle päätään.

”Me ois kutsuttu se sisään mutta emo sanoi, että lemmikkien
lemmikkikiintiö oli tullut jo täyteen tämän kesän osalta. Höh.”

Onko teillä kavereilla käynyt kylässä surisevia pörhiläislemmikkejä?