Possujuna parkkiin

Ennen lomalle livahtamista haluaisin kirjoittaa muutaman ylistyssanan arjelle. Sitä syytetään aina harmaaksi ja tasaiseksi, mutta loppujen lopuksi elämä muodostuu isoksi osaksi rutiineista, jotka ovat parhaimmillaan kuin viimeisen päälle rasvattu, iloinen possujuna.

”Onko tuo se pienen pieni possuveturi? Ainakin se on niin pinkki kuin possu vain voi olla.”

 

”Tuut! Tuut! Onko muita possujunaan tulijoita?”

No totta kai on, mutta valitettavasti Hupsut ymmärsivät
nyt ihan väärin. Kysehän ei ole emon laukusta.

Meidän ikioma possujunamme puksuttaa arki-iltaisin niin hilpeästi aina samoja raiteita, että siitä saisi tehtyä sympaattisen jatko-osan leffalle ”Päiväni murmelina”. 

Nupun jokainen päivä on murmelipäivä, onhan se niin
pörröinen murmeli possunpinkissä rantahameessaan.

”Kerro jo, mikä se possujuna oikein on!"

Iltatoimemme alkavat aina hammaspesustani, jota Juju tuijottaa intensiivisesti ja sanoo lopuksi ”puu”. Silloin siirrymme keittiöön harjaamaan sen hampaat, ja mieheni pesee samalla omaa purukalustoaan. Käyn välillä huuhtomassa kissojen harjan ja lataan siihen uuden pikku satsin tahnaa Nuppua varten. Tässä välissä Juju töykkää miestä jalkaan ja Nuppu menee pöydän alle. Minä taas voivottelen joka ilta lähes samoin sanoin, että ”miten ne hampaat nyt saa harjattua?” vaikka homma onnistuu aina hienosti Jujun sähläilyistä huolimatta.
 

Juju pikku velmu tietää, että jos se osallistuu Nupunkin hammaspesuun,
se saa palkinnoksi ylimääräisen kanapalan.

Seuraavaksi possujunamme klonksuttaa keittiöön: mies tiskaa kissojen ruokakupit sillä välin, kun minä haen lapion ja kakkapussin ja menen tonkimaan kissadyynejä. Kun arkeologiset kaivaukset ovat ohi, solmin pussin kiinni ja siirrän sen tuulikaappiin roskiskeikkaa odottamaan. Kun saavun lapion kanssa keittiöön, mies on juuri vetänyt rullasta uuden pussin esiin ja pitelee sitä auki, jotta voin työntää lapion siihen ja viedä setin roskakaappiin seuraavaa iltaa odottamaan.

Kuvan auringossa paistatteleva kissa ei liity mitenkään
hiekkalaatikolta löytyviin kakkapötkylöihin.

Possujunamme on siis herttainen arjen vempain, joka saa kaiken tapahtumaan ilman odottelua, ihmettelyä tai turhaa säätöä. Se on meistä kaikista ihanan tuttu ja turvallinen, mutta välillä menopeli on hyvä siirtää hetkeksi parkkiin, jotta se jaksaa taas jatkaa yhtä pontevasti matkaansa. Toisin sanoen Hupsuttamo hiljenee nyt reiluksi viikoksi, sillä edessä on kauan odotettu talviloma. Kissat viettävät laatuaikaa täällä kotona mummin kanssa sillä välin, kun me metsästämme lepoa ja aurinkoa. 

Nuppu löysi ne molemmat jo ihan omasta kodista!

Mukavan keväistä viikkoa kaikille ja hupsutellaan taas pian!

”Cheerios, amigos! Muchos sunshine und molto schwimmos!”

Lälly lauantai

Koska lomamme häämöttää jo viiden päivän päässä, olen alkanut höllentää otettani arjesta. Aiemmin olen vetänyt itseni usein piippuun juuri ennen lomaa ja tuntenut kauhukseni kurkun kaiherrusta heti maiseman vaihduttua. Tällä kertaa toivon välttäväni moisen kohtalon, sillä olen ottanut viikonlopun viettoon mallia kahdelta rötkäleeltä, joita stressi ei onneksi lähtökohtaisesti paina.

Tämä näky saa kierrokset heti laskemaan, ja rentous valtaa mielen ja kehon.

Olemme nauttineet tänä aamuna elämän pienistä iloista lepäilemällä viltillä, jota ikkunan takaa helottava aurinko on ihanasti lämmittänyt. Samalla olemme höpötelleet hempeitä.

Lepertelin kissoille iät ja ajat, koska ne nyt vain ovat niin mahdottoman suloisia, ja päädyin
kysymään omalta mammanpojaltani, mikä sen mielestä on Nupussa kaikkein söpöintä.

Kysymys oli selvästi vähän hankala, koska söpöjä juttuja on niin paljon, ettei Juju voinut valita
vain yhtä. Onhan Nuppu esimerkiksi kaunis ja rohkea, ja se osaa piipittää ja kujertaa
raksukaapin edessä kuin ennenaikaisesti etelästä palannut muuttolintu.

Niinpä Juju vaihtoi puheenaihetta ja näytti, mikä on mamassa kaikkein ihaninta:
lämmin, seepraleggingsillä päällystetty sääriluu, jonka päälle on hyvä kellahtaa.

Pyysin Jujua palaamaan aiempaan aiheeseen, ja yhtäkkiä se muisti Nupusta yhden
supermegasöpön jutun, jota emme ole muistaakseni edes esitelleet vielä blogissa...

Juju pyysi nätisti, että Nuppu näyttäisi maailmalle suloisen kauneuspilkkunsa.

Nuppu-kulta, tämä poseeraus me ollaan jo nähty ”pari”
kertaa, ja kauneuspilkku pysyy yhä piilossa.

Ei, ei, ei... Söpöysmerkki ei valitettavasti ole masussakaan...

Eikä se sijaitse peppukannikassakaan. Eikö Nuppu tosiaan muista paikkaa,
jossa se pieni, suloinen kauneuspläntti pitää matalaa majaansa?

No niin, hyvä Nuppu! Kymmenen pistettä ja Marilyn-merkki! Nupun vasemman etutassun
alapintaa koristaa värivirheeksikin tituleerattu valkoinen täplä, joka on emon ja Jujun mielestä
kerrassaan ihastuttava ja persoonallinen yksityiskohta mallitypymme unelmakropassa.

Kun kysyin Nupulta, mikä on Jujussa kaikkein ihaninta, siihen iski yhtäkkiä
niin suuri hellyyspuuska, ettei höpöttelystä enää tullut mitään. Jujukin vallan
hiljeni vastaanottamaan kaikkien aikojen hempeintä keväsiivousta.
Sen myötä myös emolta hävisi mielestä viimeiset stressipölypallukat!

Katse karvoihin!

Nupun  elämä on ollut identiteettimielessä helppoa, sillä sen ei ole tarvinnut ikinä perustella räggäriyttään. Sitä on toki luultu supikoiraksi ja ahmaksi, mutta yleensä kaikki lopulta myöntävät, että Nuppu on pörröinen rötkäle, joka näyttää juuri siltä niin kuin perinteisen ragdollin kuuluukin. 

Mikään tavishan Nuppu ei silti missään nimessä ole!

Jujun kohdalle tilanne on ollut vauvasta asti hankalampi. Se oli jo meille tullessaan pieni, hoikka rääpäle, jolla oli huitulainen hännänruoto. Vaikka poika kuinka kovasti kasvoi ja kehittyi, se sai tuon tuostakin kuulla epäilyksiä räsynukkeudestaan. Voiko ragdoll muka olla noin lyhytkarvainen ja siro? Tuleeko siitä koskaan isoa ja pörheää karvamötikkää? 

Juju tietää, ettei kissaa ole aina karvoihin katsominen...

Niinpä se kokeili, olisiko kissaa karvoihin nuuhkiminen. Käyttääkö Nuppu parfyymia?

Vai yrittääkö Juju imeä siskostaan lisää ragdollin perusolomuotoutta?

Emolle Jujun karvatilanne on se ja sama. Kissapoika olisi ihan yhtä rakas ja ihana, vaikka se päättäisi sheivata itsensä siiliksi. Niin ei kuitenkaan ole käymässä, sillä junnupoikamme on päässyt siihen teiniyden vaiheeseen, jossa tukan annetaan liehua vapaana tuulessa ja leuan alle alkaa ilmestyä hienovaraista haiventa jos nyt ei parraksi niin ainakin kauluriksi.

Katsokaapa nyt oikein tarkasti komeaa, nuorta kolliamme!
Eikö sille olekin muodostunut viehkeä pikku kauluri?

Enää Jujua ei voi mitenkään luulla lyhytkarvaiseksi kissaksi. Se on virallisesti puolipitkäkarvainen.

Jujusta oli hassu ajatus, että vanhetessaan siitä tulee yhä pörheämpi.
Niinpä se kokeili, miltä uusi pöyhöturkki näyttää pappailmeen kera.

Pituutta on myös Jujun iki-ihanissa ripsiräpsyttimissä.

Nassualueen karvoituskin on uljas: on viiksiä ja tuntokarvoja vaikka muille jakaa
puhumattakaan suloisesti rehottavista korvakarvoista.

Nuppu halusi osallistua kuvasarjaan näyttämällä, miten se antaa
kainalokarvojensa kasvaa vapaina kuin villiviinit.

Edes Jujun sääret eivät ole enää yhtä siloiset kuin pentuna.

Nuppukin halusi esitellä sulosääriään siinä toivossa, että Ruffelta tulisi taas flirttiä.

Vaikka kaikkialla muualla on siis pörheyttä havaittavissa eivätkä edes niiden varpaat ole säästyneet tupsuilta ja hapsuilta, on molemmilla kissoilla yksi hieman ”nakuhko” kohta:

Jos jollakulla on idea, miten korvien taustoihin saa vähän lisätuuheutta,
saa luvan ottaa yhteyttä Hupsuttamon kahteen karvankasvattajakattiin!

Maailman rasittavin nainen

Meilläpäs aloitettiin tänä vuonna naistenpäivähulinat jo viiden aikaan aamulla! Heräsin makeimmista unista kaaputusääniin, joita säesti uskomaton inahtelu, eikä voinut mieskään olla heräämättä järkkyyn mekkalaan. Sanattomassa yhteistyössä jähmetyimme pakoillemme, jottei oven ulkopuolella hilluva komentelijanainen tajuaisi saaneensa meitä hereille. Pidätin hengitystä, kunnes ininä loppui, ja ehdin jo toivoa, että bluffimme oli mennyt läpi. Silloin makuuhuoneen toisilta ovilta alkoi kuitenkin kuulua entistä riipivämpää raavintaa, karmin nakerrusta ja käskytystä suurinpiirtein näillä sanoin: ”Miiip miiip, ihhh, mmmäääiihh, tsirp!” 

Runsaista kielikylvyistä huolimatta viesti jäi meille vähän epäselväksi, joten käännyimme
asiantuntijan puoleen. Konsekutiivitulkilta tulikin suunnaton apu, ja sain teitä lukijoita
varten tällaisen sanasta sanaan -suomennoksen. Viesti lienee nyt kaikille selvä.

Varoimme edelleen liikahtamasta, sillä yksikin varomaton peiton kahaus saisi Nupun ratkeamaan voitonriemuisiin karkeloihin, joiden jälkeen ei ole enää paluuta Höyhensaarille. Seuraavan puolen tunnin aikana kävi ilmi, ettei Nuppu vähästä lannistu, vaan se hiissasi uskollisesti ovelta ovelle, kunnes onnistui yllyttämään Jujunkin kaverikseen. Muuten niin kiltti poitsu viritteli ilmoille puoli kuuden kunniaksi surullisen Nälkäkurkisinfonian, joten lopulta meidän oli pakko antaa periksi. Seuraavan edes auttavasti hiljaisen hetken tullen avasin oven, ja Nuppu töpötti selkä syyllisessä köyryssä makkariin salamana niin, etten tiennyt itkeäkö vai nauraa.

 

Ei kelvannut tämä peti, vaan oikeaan sänkyyn oli ihan pakko päästä.

Olin sen verran loukkaantunut unieni katkaisusta, ettei kumpikaan katti saanut aamupusuja tai rapsutuksia, vaikka ne pötkähtelivät kilpaa eteeni. Houkuttelin ne keittiöön, annoin niille robottina aamumuonat ja palasin kiireesti takaisin nukkumaan. Kuin ihmeen kaupalla neiti Älämölö vihdoin rauhoittui ja sai seuraavan ovenrapsutuskohtauksensa vasta kahdeksan maissa. Silloin se pääsi vihdoin viereemme ja kehrätä huristeli niin onnellisena, etten voinut enää kantaa sille kaunaa. Onhan nyt sitä paitsi naistenpäivä, ja Nuppu on paitsi maailman rasittavin myös maailman ehdottomasti söpöläisin nainen!

 

Ensin naisen piti saada pikkuinen masunsa ihanasti pömpölleen.

Sen jälkeen maistuikin uni lämpimien lakanoiden välissä. Tämä se vasta on elämää!

Kun puheeksi tuli, että emo oli horissut aamuyöstä levottomia Nuppu-rukkasista,
meinasi rakkauteemme tulla ryppy. Mutta kuka nyt leikistä suuttuisi!

Juju pyysi herrasmiehenä anteeksi mourujaan ja toivotti emolle oikein mukavaa naistenpäivää.
Samaa se ja myös me muut toivotamme kaikille lukijanaisille ja teitä tomerasti
komenteleville tyttölemmikeille! Nukkukaatte paremmin kuin me! :)

Poikamies boksissa

Kevään edetessä olen alkanut tehdä Hupsuttamossa tiettyjä valmisteluja. Ne ennakoivat muutaman viikon päässä siintävää talvilomaa, jonka me kaksijalkaiset aiomme viettää kesäisissä tunnelmissa. Olen jo miettinyt, minkä matkalaukun otan mukaan ja mitä sinne pakkaan. Myös eräs nelijalkainen mussukka on aloittanut reissuvalmistelut:

Juju pakkaa itsensä joka aamu, jotta se
pääsee varmasti emon mukana etelään.

 

”Mama hei, ei kai altaalla ole pakko näyttäytyä pelkissä Speedoissa?”

Jouduin selittämään Jujulle, ettei nyt ole valitettavasti kyse pienten pupusten aurinkoretkestä, vaan niiden on tarkoitus jäädä pitämään kodista huolta mummi Poppasen seurassa. Lähes kaikki valmistelut on jo tehty, ja Nuppua varsinkin ihastuttaa äärimmilleen täyttyvä ruokakaappi. Tilasin myös netistä Feliwayta, jottei neiti vain arjen muutosten keskellä alkaisi nassuttaa töppöstään unirätin verukkeena. Jujullekin tuli saman postilähetyksen mukana jotakin uutta ja jännää, joka sai sen reipastumaan, vaikkei se saakaan tässä kuussa varpaidensa väliin muuta hiekkaa kuin sitä paakkuuntuvaa.

Mikähän se uusi härpäke oikein on?

Ahaa! Olkilinnun höyhensuikaleista tehty rapinalelu, jonka mukana tuli pari vaihtopäätäkin.

Rajansa on silti silläkin, kuinka paljon sporttiräsy jaksaa juosta ja hyppiä.
Onneksi takavasemmalta on loikkaamassa kehiin seuraava saalistaja.

Ensin vaanitaan lättynä, sitten tehdään pari tätimoonikamaista pepunheilausta...

...ja lopuksi: ZÄDÄM!

Nuppu-nalle luuli, että violetti sulka maistuisi karhunvatukoilta.

Parasta antia paketissa oli silti pahvilaatikko, josta askartelin Jujulle ikioman pientalon. Sinne sen on hyvä mennä tuumailemaan, jos emoa tulee liian kova ikävä. Nuorukainen on selvästi suostunut diiliimme, sillä toisinaan oma yksiö päihittää jopa matkalaukkuelämän.

Neliöitä ei ole kovin monta, mutta sisustuksessa
 on käytetty väriä, joka miellyttää Jujun silmää.

Rimpsujen ja poppanoiden sijaan Juju luottaa askeettiseen tyyliin.
Ei tämä nyt ehkä Suomen kaunein koti ole mutta mikä tärkeintä,
se on Jujun oma rakas poikamiesboksi.

Supikissan raapies

Kodissamme asustaa kolmen eri lajikkeen edustajia: kaksi ragdollia, yksi aamutorkkuja ja yksi kummajainen, joka herää aamulenkille kolmena arkiaamuna kello 4:40. Minun REM-uneni ei onneksi miehen hullutuksista häiriinny, vaan jatkan autuaana nukkumista siinä vaiheessa, kun Nuppu ja Juju hiipivät eteisessä ”iskää” vastaan. Ne venyttelevät unenlämpöisinä ja vetäytyvät parin pötkähdyksen jälkeen takaisin torkuttelemaan.

Aamuyön hiljaisina hetkinä on käynyt ilmi, että Nuppu nukkuu yönsä suloisesti tassupedissä.

Oikea herätys koittaa kello 6:20, ja silloin minäkin jaksan vääntäytyä peiton alta kuulemaan jännittäviä tarinoita, joita miehellä on aina kerrottavanaan. Vuosien saatossa olemme Nupun ja Jujun kanssa tajunneet, että missaamme kaikenlaista hauskaa tutiessamme. Emme saa ihailla, kuinka ketut jolkuttavat sillalla vastaan tai peurat sinkoilevat metsätien yli. Yhtä lailla meiltä on jäänyt näkemättä polulla vipeltävä minkki ja mäyräkoiraa sinnikkäästi ulkoiluttava täti. Toisinaan mies kuitenkin hairahtuu havainnoissaan, sillä eräänä aamuna ”kettu” oli ollut flexin päässä ja herttainen ”metsähiiri” jatkoi matkaansa rapisevana vaahteranlehtenä. Tästä syystä meitä hieman mietityttää, kuinka suhtautuisimme hänen tuoreimpaan luontobongaukseensa, supikoiraan.

Sanoitko, että se oli rusehtava lyllertäjä, jolla oli naamassa tummaa ja valkoista?

Koko supikoirakonsepti heitti häränpeffaa, kun keskustelu polveili siihen suuntaan, että rekisteriotetta lukuun ottamatta meillä ei ole mitään takuuta Nupun lajikkeesta. Mitä jos mies bongasi lenkillään ragdollin, mutta Nuppu onkin supi?

Vasemmalla on supi nojatuolissa, oikealla Nuppu sängyllä. Kuin kaksi marjaa, vai mitä?

Pelottavinta hommassa on se, että supikoirat ovat aikain saatossa levittäneet monenlaisia tauteja, kuten rabiesta. Sitä ei meidän lempeällä Nupullamme tietenkään ole, mutta raapies löytyy: sinnikäs into raapia mattoa, tuolia tai kiipeilytelinettä aina, kun se haluaa huomiota. Ja kyllähän Nuppu sitä saakin, sillä kuka nyt voisi olla ihastelematta tällaista näkyä:

Äärimmäisen harvinainen supikissa uskaltautuu harvoin ihmisasuntoon, mutta jos
niin käy, ei kannata säästellä suukkoja tai rapsutuksia, oli sillä raapies tai ei.