Pöhkö, pöhkömpi, kissaemo!

Jos erakoitumista edistävästä pandemiapöpöstä on etsittävä jokin positiivinen puoli, niin se on ehdottomasti kissaemouden intensiteetin eksponentiaalinen kasvu. En ole koskaan ollut mikään ”normityyppi, jolla muuten on kaksi kissaakin” – vaan Nuppu ja Juju sekoittivat pääni heti ensi näkemältä – ja kun rakkaista karvanassuista tuli yli puoli vuotta sitten myös lähikollegoitani, kissahöperyys vain kasvoi entisestään. Onneksi lähipiirini hyväksyy tämän hulluuden kenties hellyttävimmän muodon kiinteäksi osaksi minua, ja purskahdinkin nauruun, kun ystäväni lähetti WhatsAppissa kuvan, joka jostain kumman syystä toi hänen mieleensä minut:

 

Viestin saapuessa olin viltin alla läppäri sylissä, Juju jalkojen päällä, Nuppu viekussa
ja kissakahvikuppi "tassussa". Ketään tuskin yllättää, että ylläni oli kissahuppari
tai että vietin jälleen yhden täydellisen perjantai-illan juurikin näin!

Näytin kuvan tietysti myös Nupulle ja Jujulle, ja mietimme yhdessä, mitkä ihmeen kissaemovakoojat ovat kurkkineet ikkunoistamme sisään ja seuranneet Hupsuttamon etäarkea. Se selvisi eilen, kun saimme karvaisiin hyppysiimme alkuperäislähteen:

Kirjan nimeltä ”Kreisi kissaleidi” (Kirjapaja, 2020, suom. Vilhelmiina Koho).

 

Löysin itseni (ja Hupsut) AIKA monelta aukeamalta!

 

Tässä esimerkiksi nau’un Jujulle salaisuuksia.

Oikeassa elämässä hulluuteni venyy myös astetta pidemmälle: uusin hömpötyksemme on valssin tahtilajissa esittämäni harjauslaulu, jonka lurautan joka aamu Jujulle samalla, kun suin siitä parturintuolissa silokarvaisen pikku herrasmiehen.

Näin se biisi alkaa: ”Minä haajaan minun kissaa, minun pikkuista kissaa…”

Kissaleidikirjassa puhutaan muistakin tutuista ja tärkeistä jutuista, kuten ahkerasta teippiharjaamisesta, kisuvauvan ekasta hiekkiskakasta ja näppiksen päällä loikoilusta. Siinä köllötellään kissojen kanssa sängyssä pariinkin otteeseen, ja vaikka eräs julmuri mies ei vieläkään päästä Nuppua ja Juitsia yöksi makkariin, aamuisin säännöt sentään muuttuvat ja tilanne näyttää tältä:

 

Kuvitelkaa mustan kissan tilalle Nuppu otsa otsaani vasten.
Juju on aina jaloissani tai peiton alla, ja kännykkä loimottaa
sängyn ulkosyrjällä, kunnes torkkuajastin pilaa nirvanan.

Ja hei, tietenkin kunnon kissaemolla on oma äiskämuki!

 

Plus pari muuta teemaan sopivaa…)

Vaikka etäily sopii kreisille kissaleidille kuin katit ja kirjat kainaloon, on pakko silti tunnustaa, että odotamme jo aikaa, jolloin tämä typerä tauti nujerretaan ja pääsemme tapaamaan teitä muita ihanan kahjoja kissamameja ja -isiä ja juhlimaan karvaturriemme merkkipäiviä esimerkiksi tähän tapaan:

Kissanhiekkiskakku maistuisi jo!

Kiitos vielä ystävälleni tästä ihanasta hyvän mielen kirjasta, joka on selvästi
kreisien kissaleidien rakkaudella tekemä toisille yhtä pöhköille lajitovereille! <3

Kirjoista puheen ollen, olisiko teistä kiinnostavaa, jos tekisimme postauksen myös uusimmasta nuortenkirjastani, jonka valmistumista Nuppu ja Juju ovat edistäneet lämmittämällä jalkojani ja kehräämällä kauniita säestysääniä?

 

Se on yläkouluikäisille suunnattu nuortenromaani musiikin maailmasta,
ja sunnuntaihin 25.10. asti sitä voi tilata kustantajalta kirjamessuhintaan täältä.

Iloista syksyn jatkoa kaikille!

Efelantti ja tutu

Kissat ovat eläinmaailman sorjimpia ballerinoja. Niiden vartalo taipuu oudompiin asentoihin kuin purkkamaisen Neiti Rajattoman raajat, eikä niiden karvatossuista kuulu edes satiininkevyttä suih-suih-ääntä, kun ne hiipivät nälkäisinä aaveina palveluskunnan jalkoihin. Kuin pisteenä plién päälle kömpelökin räggäri pystyy revittelemään aamupalapöydässä mehulasia kaatamatta, ainakin jos niin tahtoo. Maailmankaikkeudessa mokelluksen määrä on kuitenkin vakio. Vaikka en mielestäni ole mikään chic lit -romaanien alati kompasteleva sankaritar, kissojen myötä eräänlaisesta efelantteudesta on tullut osa arkeani.

Bridgetjoneseilu alkaa heti aamusta.

Juju vain nuuhkaisee hennosti aamukahvin aromeja...

...ja törkkää hyväksyvästi kättäni. Ja jostain syystä purut leviävät pitkin pöytää!

Yhtä hankalaa minun on saada vettä keittimeen loiskuttamatta sitä samalla pöydälle - ja voitte kuvitella, kuinka paljon ”sitä mustaa hyvää” lirahtelee myöhemmin kuppien ohi Jujun rohkaisevista tönäisyistä huolimatta. Yhtä horjahteleva olen tietenkin myös kissojen vettä vaihtaessani.

”Das is nicht eine grosse braune!!! Pönk!”

Tilanne ei ehkä olisi niin paha, jos vain palveluskuntalaisten kädet olisivat arvaamattoman väräjävät, mutta valitettavasti jalkamme ovat vähintään yhtä huterat. Ei ole kerran tai kaksi, kun sohvalta keittiöön lähtiessään palvelijafantti on ollut vaarassa rymähtää torahampaat edellä parkettiin. Niin ei ole onneksi vielä käynyt, mutta Nuppu-nimistä kissaa on jouduttu joskus maanittelemaan sängyn alta, kun se on säikähtänyt kammottavaa köntystelyä.

 

Törmäilyissä ei ole onneksi käynyt kuinkaan. Mutta arvatkaa, hoituuko palveluskunnan
 antigaselleilta edes petivaatteiden vaihto ilman näppäriä kissantassuja? Ei hoidu.

Ja vaikka Nuppu jeesaa, hommaan kuluu ikä ja terveys.
Välillä koko apukatti leivotaan täkin poimujen sisälle!

On kissaballerinojen etu, että ne ovat niin puistattavan suloisia. Muuten saattaisin sorauttaa kuonostani silloin tällöin pari ärräpäätä. Eräänä aamuna pöhkö sai kuitenkin palkkansa: aloin aamusähläysten päättyessä ihmetellä Jujun naamaa. Näytti nimittäin siltä kuin se olisi yrittänyt töpötellä itselleen meikkipohjaa. Ainoa järkiselitys uudelle lookille oli, että Juju oli tömpännyt päänsä voimallisesti vasta puuteroitua otsaani vasten ja saanut pienimuotoisen mineraalimeikkitartunnan. Kuurasin pienen pojan naamataulun heti puhtaaksi, mutta herra pökköpäälle on muistettu sen jälkeen naljailla lempeästi sen söpöstelevästä tyylistä.

 

Jujun piirteet ovat kauniit ilman meikkejäkin,
mutta miten olisi tällainen tutu seuraavaan
joutsenlampisipsutteluun?

 

Mutta ei tietenkään väkisin!  Juju on yhtä ihana kaikissa asuissa...

Ja kaikkein paras alasti! Hassutellaanhan taas huomenaamulla, hani?

Juhuu, mikä jujulele!

Meille on saapunut kesän aikana vaikka minkälaisia lähetyksiä. Posteljooni on raahannut Hupsuttamoon kaikenlaista kivaa puurosta kirjoihin ja lenkkareista langattomiin kuulokkeisiin. Paras paketti saapui kuitenkin lomani lopulla ja sisälsi vempeleen, josta olen unelmoinut aina siitä saakka, kun Tallin tarinoita -blogin musikatit Misu ja Misse esittelivät havaijilaiskämppiksensä Jamesin. Koska Nupulla on muutenkin kytköksiä Havaijiin, oli selvää, että meillekin tulisi lopulta vastaavanlainen kukkaissaaren komistus.

 

Jujua vähän ihmetytti, miksi Ittybittykitty-sandaalit oli pakattu näin suureen lootaan.

Kyseessä oli kuitenkin eräänlainen maatuska:
loota, jonka sisällä oli loota – ja kohta myös kissa!

Viimeisen pahvin pimennoissa piileksi vielä pussi,
mutta sen sisältö ei enää kiinnostanut Jujua.

Kun tulokas plinkautti ensimmäiset epävireiset sointunsa,
Juitsu suikki sängyn alle ja Nuppu saapui uteliaana paikalle.

Ensimmäisen musisointi-illan aikana opin kokonaista neljä sointua, joita rämpytin niin kauan, että sormenpääni kuluivat puhki. Kissat väittivät, että niiden korville kävi yhtä kurjasti, ja ne mököttivät uhmakkaasti sängyn alla, kunnes suostuin nostamaan uutukaisen ukuleleni kaapin päälle hiljentymään. En kuitenkaan suostunut antamaan lellikkipupuille periksi, vaan päätin solmia ystävyyttä niiden ja Travisiksi nimetyn musamasiinan välille.
 

Aluksi oli tärkeä näyttää, että Travis on ihan samanlainen kuin me muutkin.
Se tykkää uinua lämpimässä tassupedissä ja on yltä päältä räggärinkarvassa.

Nupun mielestä Travis vaikutti heti hyvältä tyypiltä.

Niinpä se meni hieromaan tuttavuutta ja totesi, että tassupedissä on aina
tilaa ukulelle, joka sopii värisävyihimme ja soi jo hivenen kauniimmin.

Sinnikkäiden YouTube-treenien päätteeksi sain Travisin plinkahtelemaan Beatlesin tahdissa, ja ilokseni huomasin, että Nupustakin kehittyi musikatti. Se tuli yhä useammin pötköttämään viereeni soittosessioiden ajaksi, ja tunsin itseni melkoiseksi Hamelnin ukuleleviikariksi. Tai olisin tuntenut, ellei joku toinen pikku jyrsijä olisi mulkoillut puuhiani korvat ja alahuuli lerpallaan.

 

Kyllä Juju niiiiin mielensä pahoitti! Rips, raps ja ärrin murrin!

Kuten ehkä taannoisesta kokkauspostauksesta huomasitte, en ole helposti luovuttavaa sorttia. Siksi kehittelin suunnitelman, jonka avulla Jujusta ja Travisista tehtäisiin bestikset. Listasin aluksi Jujun lempiasioita (namit, mama ja agility) ja yhdistin Travisin kuvioihin tähän tapaan:
 

Musiikillisten päämäärien sijaan meillä oli liikunnalliset ambitiot.

 

Juju lähestyi rohkeasti aivan uudentyyppistä estettä,
ja mama tanssi varpaat kippurassa paljasjalkabalettia!

Iisipiisiä! Ja parasta oli, ettei samalla rämpytetty mitään biisiä!

 

Hoppatiti! Juitsi surffasi Travisin yli letkeämmin kuin Havaijin rantaan lyövät laineet.

 

Namit maistuivat, ja Juju rakasti mamaa
taas pari rämpsäystä enemmän.

Vaikka sporttipoika Jujusta ei tullut hetkessä maman ykkösbändäriä, jää murrettiin Pikkukissin ja ukulelen väliltä. Vähä vähältä Juitsi alkoi sietää Travisin plonkahtelua paremmin. Se ei enää rypistellyt korviaan ukulelen sulosävelille, vaan suostui jopa jatkamaan päikkäreitään vain parin metrin päässä rämpytyskeskuksesta. Varsinaisen läpimurron teimme Travisin kanssa, kun Nuppu esitti sympaattisen biisitoiveen:
 

”Soitapa, äitsy, se meidän tunnusbiisi!”

Tein työtä käskettyä, ja Nuppu-popin jälkeen huoneistossamme raikasi myös Huitsi-hop. Sen jälkeen Jujukin oli vannoutunut Travisin ystävä ja suorastaan sulautui yhteen ihailemansa soittopelin kanssa:
 

Uudenlainen soitin sai myös uuden nimen. Nykyisin meillä soi jujulele!

Hupsuskoopin läpi

Rakastuessaan ihminen katsoo maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi, ja kaikki näyttää silloin virheettömältä ja ah-niin-ihanalta. Samat lasit on päässään myös jokaisella lemmikkeihinsä hurahtaneella kissaemolla kattejaan lellivistä kissi-isukeista nyt puhumattakaan. Kun oma karvaturilas ribbaa eli ripsurapsuttaa sohvaa, huomio kiinnittyy vain sen söötteihin pikku tassutumppuihin ja hellyttävän keskittyneeseen naamatauluun. Korkeadesibelinen ruokavonku taas kuulostaa lasien tai tarkemmin sanoen niiden korvan päälle yltävien sankojen ansiosta herkältä kuin euroviisujen imelin balladi. Vaikka vaaleanpunaiset lasit keikkuvat non-stoppina nenälläni, haluan tänään raportoida toisestakin kapineesta, jonka avulla maailman näkee varsin vinkeästä vinkkelistä:

 

Hyvät naiset, herrat ja kunnianarvoisat kattimatit: tässä on hupsuskooppi!

Oikeasti hupsuskooppi on pieni pahvilaatikko, joka on tyhjennetty puuroleseistä ja avattu sekä ylä- että alareunastaan. Näiden alustavien toimenpiteiden jälkeen laite on heti valmis käyttöön, eli mitään piuhoja, pattereita tai propelleja ei tarvita.

 

Aluksi hupsuskooppi kannattaa silti laskea lattialle,
jotta perheen kissaväki voi säätää sitä haluamaansa formaattiin. 

Kun hupsuskooppia on tallottu, näkerrelty ja heitelty, se on vähitellen valmis varsinaiseen käyttöön, eli on aika kurkistaa sen sisään ja nähdä suloisia asioita:

 

Oikeaoppisesti hupsuskooppiin katsotaan silmät hyväksyvinä viiruina.
Silmiä lupsautellaan rauhallisesti kiinni ja auki, jotta sen
keskiössä näkyvä kissa innostuu tulemaan lähemmäs.

Alkunäkymän pitäisi olla jotakuinkin tällainen. Kuvaa voi yrittää
tarkentaa silmiä villisti räpyttämällä ja hellittelysanoja sopottamalla.

Joskus hupsuskooppi saattaa valitettavasti pätkiä ja kakoa...

...ja pahimmillaan se näyttää jopa pelottavia kuvia!

Hupsuskoopista kuuluisi heijastua vain hempeyttä, joten jos niin ei ole, koko laite kannattaa resetoida. Parhaiten se onnistuu tarkentamalla hupsuskooppi kokonaan toisenlaiseen murmeliin:

Tässä hyvä esimerkki onnistuneesta uudelleenkäynnistyksestä.

Yhteys on saavutettu, ja hupsuskoopin kummassakin päässä hymyillään.

Eikä kannata säikähtää, vaikka kuva näkyisi jättimäisenä, sillä...

...hupsuskoopin läpi esineet, asiat ja varsinkin kissat näyttävät
usein olevan lähempänä kuin ne todellisuudessa ovatkaan!

Hupsun hempeää viikonloppua! <3