Vaikka blogimme on aina pyrkinyt olemaan hyväntuulinen ja hassu, menneisyyteemme on mahtunut useita vähemmän hupaisia ajanjaksoja. Nupulla on ollut pienestä asti sitkeä ja mystinen tassuvaiva, jota on tutkittu, ihmetelty ja jopa itkeä tihrustettu vuosien saatossa monen monituista kertaa. Pahimmillaan etutassun salakavala tulehduskierre jylläsi yhteen menoon yli puoli vuotta, mutta lopulta allergiatesti toi avun: Nupulla todettiin varastopunkkiallergia, minkä jälkeen kaikki kuivaruoka joutui taloudessamme boikottiin. Kun Nuppu siirtyi syömään pelkkää märkämuonaa ja ruokavalioon lisättiin raakaa lihaa, tassutilanne rauhoittui ja neito on saanut elää pääosin ilman kutinoita ja punoituksia.
Ulkoisesti Nuppu näyttää yhä terveeltä kuin pukki, ei punkki.
Varastopunkkiallergian lisäksi Nupulla on luultavasti herkkyyttä myös joillekin siitepölyille, sillä tassu on oireillut joka kesä juhannuksen kieppeillä. Varvasvaivat ovat onneksi menneet nopeasti ohi ihan vain tassua putsailemalla. Olin jo ajatellut, että meillä on homma visusti töppösessä, mutta jostain syystä Nupun tassu tulehtui nyt hieman pahemmin, eikä pikku desinfiointi ole enää riittänyt. Niinpä kaivoin eilen typerän tötterön kaapin perukoilta ja voitelin Nupun tassun huolellisesti kortisonivoiteella. Kun hoitotoimenpide oli suoritettu, mieleeni juolahti katsoa voiteen päiväys. Se oli mennyt aikoja sitten umpeen, mutta mikä pahinta, voidepurtilon kyljessä luki ”silmätippoja”.
”Hih! Ne oli ne mun simmutipat, mitä sä aikoinaan tiputtelit mun otsalle kastimerkeiksi. Muistatko?”
Muistinhan minä. Mutta kuka kumma neropatti on keksinyt, että tassuvoiteen ja silmätippojen pitää näyttää ihan samiksilta? Molemmat tuubit on stailattu valko-sini-oransseiksi, nimetty kuin siamilaiset kaksoset (Isaderm ja Isathal) ja sekoitettu koostumukseltaan identtisiksi. Salaliitto, sanon minä!
”Niin, sillä lailla ne lääkefirmat vainoaa just sua, äiskä.”
Kun valitin töissä tyhmyyttäni, ihana kollega lohdutti minua, että olisi ollut pahempaa laittaa tassuvoidetta silmään kuin silmätippoja tassuun. Totta sekin, ja Nupun tassu tuskin meni silmätipoista kovin paljon pahemmaksi. Kilautin silti eläinlääkärille, tunnustin silmätippamokani ja pyysin reseptiä oikeaan voiteeseen. Se ei kuitenkaan onnistunut niin vain, sillä Nuppu oli käynyt näytillä viimeksi marraskuussa 2015. Miten aika rientääkään, kun tassut ovat kunnossa, rokotukset voimassa ja mieli pahaenteisen pirteä! Voidetta oli kuitenkin saatava viikonlopuksi, joten varasin Nupulle lääkäriajan ja pyysin, voisiko mies hoitaa reissun tällä kertaa, koska hän oli kätevästi kotosalla.
Mies lupasi tehdä parhaansa ja onnistui sullomaan sinne tänne luikertelevan ragdollin boksiin jo toisella yrittämällä.
Kun saavuin töistä, Juitsi punki ovenraosta minua vastaan. Se oli hengaillut jo pitkään ylhäisessä yksinäisyydessään ja ilahtui selvästi saadessaan maman kotiin. Olin käynyt shoppailemassa Nupun sairastelupäivän kunniaksi lohtuherkkuja, ja Juju seurasi kiinnostuneena kokkailujani. Reseptin varastin Riiviökissojen postauksesta, jossa neuvottiin valmistamaan kypsästä possunsydämestä ihania palkintonameja. Pian asuntoomme leijuikin kattilasta kuvottava kiehuvan siansydämen katku, joka sai allekirjoittaneen kasvissyöjän lähes kakomaan, mutta mitäpä en tekisi pikkumussuja ilahduttaakseni!
Jujusta kokkailu oli kivaa, ja mietin, miten mukava Nupun olisi tulla kotiin herkkuja maistelemaan.
Kun Nuppu palasi Hupsuttamoon, sitä kiinnosti lähinnä kävellä häntä matalalla asuntoa ympäri. Reissu oli silti sujunut hyvin, ja mies oli saanut tuta, millaista on kuljettaa Nupun näköistä teddynallea julkisilla paikoilla; se kun vetää magneetin lailla puoleensa ihailijoita. Nuppu oli ollut taas reipas tyttö lääkärin pakeilla, ja tassua lukuun ottamatta pupunen oli priimakunnossa. Mukaansa Nuppu sai oikean voidetuubin, joten viikonloppu saattoi käynnistyä pätevissä merkeissä.
Töttä putkahti päähän, mutta pian päästäisiin herkuttelemaan!
Käytin Riiviökissojen tapaan sydänpaloja vielä uunissakin, jotta niihin tarttuisi ihanan paahteinen maku. Kun namit olivat jäähtyneet, en enää malttanut odottaa, vaan kutsuin testimaistajat paikalle. Odotin, että Huitsi ja Nömpö hotoisivat ahneina sormenikin, mutta katit vain nuuhkaisivat sydänpaloja ja kääntyivät mielenosoituksellisesti anturoillaan!
Mikä pettymys! Jäisivätkö nämä ihanuudet syömättä?
Vai pitäisikö palveluskunnan napostella ne proteiinipitoisina välipaloina?
Onneksi en antanut taaskaan periksi, sillä lopulta keksin, miten saisin pikku höppänät tajuamaan, että sydäntä se on kypsäkin sydän: saksin palat koulutusnamien kokoisiksi ja aloin heitellä niitä lattialle. Juju pinkaisi heti ensimmäisen herkun perään ja lopsautti sen suuhunsa. Ja kuinka ollakaan, namuhan maistui hyvältä! Suupieliä nuoleskellen Justimus ryhtyi kerjäläiseksi – ja silloin myös Nuppu valveutui huomaamaan, että tarjolla oli ruokaa. Tämä kissaemo taas kehräsi onnesta, koska kissojen syöttäminen ”tassusta” nyt vain tuntuu niin ihanalta, erityisesti Nupun, koska se on joutunut olemaan ilman nameja jo monta vuotta.
Näin suuren suosion sydänherkut lopulta saavuttivat!
Aina pussin rapsahtaessa Nuppu kurkistaa tötterönsä suojista kuin söpö pikku mangusti.
Ja näitä terveysnamujahan riittää! Hyvä, Nuppu!
Kiitos, Humina ja Riiviöt, kun vinkkasitte tällaisista herkuista! Nyt Nuppua voi palkita aina, kun tassua joudutaan näpertelemään. Namien voimalla parantelu sujuu varmasti mukavammin! Postauksen loppuun lisään vielä kaikille liikkuvan kuvan ystäville videomateriaalia Possunsydäntä potilaalle -projektista. Varoitukset oravaäänestä ja loppukevennyksen diskobiitistä, sillä tämä kissaemo ei osaa käyttää Snapchatiakaan kohtuudella...
Iloista viikonloppua – ja terveitä tassuja kaikille! Toivottavat Hupsuttamon kermapeput.
Viime postauksessa kerroimme terveellisistä Jujun värisistä vihanneksista. Niitä olisi Hupsujen henkilökunnankin kannattanut pupeltaa posket pullollaan, sillä lomamatkan jälkeen meihin iski syksyn toinen flunssa. Olin varma, ettei typerä pöpö tarttuisi minuun, koska poden yleensä vain kaksi flunssaa vuodessa, mutta ylimielisyys kalahti heti omaan nilkkaan, ja kissat joutuivat jälleen kerran perustamaan asuntoomme sairaalasiiven, jossa röhkiviä palvelijoita hoivattiin hurinalla, masun tarpomisella ja tietenkin Jujun lämpögrillillä.
Tällä tavalla mekin lekottelimme lätissä, kun kissat hoitivat rapsuttelun.
Kuten yllä olevasta kuvasta voitte päätellä, sain raahattua itseni silti viikko sitten Elma-messuille. Kuka nyt voisi jättää syksyn piristävimmän eläinpläjäyksen väliin! Nenäkannutin sieraimeni suht selviksi ja lähdin matkaan, mutta olin toki unohtanut taas kerran ladata kameran. Niinpä oli turha haaveilla karvaotusten kuvaamisesta muilla kuin kädessä tutisevalla kännykällä. Muutaman räpsyn silti nappasin, ja tässä ne nyt tulevat:
Pikku aasi herätti sisälläni lämpöisen joulutunnelman.
Ihastuin myös sympaattiseen Muuliin.
Pääpotrettien sarjaani pääsi myös glitter-riimuun pukeutunut alpakka.
Hulinan keskellä silmiini osui tällainen kisumisu. Jos se opiskelisi taikuutta Tylypahkassa, se asuisi ilman muuta Rohkelikkojen tuvassa.
Muita kohokohtiani messuilla olivat seuraavat huipentumat: alle vuoden ikäisen räggärivaavin rapsuttelu, haisunäädän hellä hypistely, toisten bloggaajien tapaaminen ja pupjen agilityokserin ihmettely. Vaikka en raaskinutkaan törsätä pennosiani pupuokseriin, ostin silti Nupulle ja Jujulle pari tuliaista, joista ensimmäinen on saavuttanut niin suuren suosion, ettei toista ole vielä edes esitelty.
Saatoin näyttää crazy cat ladylta kissapipo päässäni ja matohuiska villisti tassussani heiluen, mutta ei haittaa.
Arvasin, että luirumato olisi Nupusta ja Jujusta kiva, mutta se olikin superhyperhuippumegakiva! Varsinkin Nuppu on ollut kuin pinkeäksi veivattu vieterilelu, jonka tassut ovat läpsyttäneet matoa pikakelauksella. Lelu on ollut niin mieluinen, että jopa leikkihetkien välissä se on vetänyt katteja magneettina puoleensa. Tuon tuostakin ne istua nököttävät kulmauksessa, jossa lelua säilytetään, ja katsovat minua anovasti. Ja tiedätte kyllä, mitä siitä seuraa. Leikkiä, leikkiä, enemmän leikkiä!
Nuppu on tanssinut riemusta monta kertaa.
”Hei, elä meee! Tai viet miulta kaikeeeeen...”
Tässä kuvassa Juju esittää, ettei muka kiinnosta. Oikeasti kiinnostaa!
Vaikka olen vihdoin ladannut kamerani, salaman patterit ovat lopussa enkä ole muistanut ostaa uusia. Niinpä valokuvaaminen on ollut marraskuun hämärissä ei-niin-hääviä. Otin kuitenkin äsken pieniä videopätkiä kissojen leikkihetkestä ja kokosin niistä matoleffan. Villeimmät viiletykset eivät videolle tallentuneet, mutta kun viikon hurjapäisen leikityksen jälkeen lelu saa nostatettua vielä tämänkin verran hurmosta, on se ollut ehdottoman kannattava hankinta:
Mukavaa viikonloppua kaikille - ja valoa ja vauhtia alkutalven harmauteen!
Nuppu on hieno leidi nenännypykästä hännänpäähän, mutta jos jaossa olisi possutiara, jonka vain yksi perheenjäsenemme voisi saada, kapine laskettaisiin auttamatta Embopyllerön silkkiselle otsalle. ”Oi, miksi?” kuulen teidän otsa rypyssä kysyvän, joten on parasta tehdä pientä taustoitusta.
Ensinnäkin Nuppu on meistä ehdottomasti pyörein ja söpöin niin kuin kunnon possun pitääkin olla. Kesägrammoja ei ole silti kertynyt, vaan Nuppu painaa yhä täsmälliset 4,7 kiloa.
Olen päässyt ainakin kerran elämässäni seuraamaan läheltä oikeaa sikapossua, joka oli toki monessa suhteessa erilainen kuin kissaeläimet. Röhkimys oli esimerkiksi kauttaaltaan pinkki ja vähähaiveninen, ja sen naamataulua koristi jättimäinen töpseli, jollaista räggäreillä ei tietenkään ole. Mutta erojen lisäksi löytyi yhdistäviäkin tekijöitä - ainakin erääseen Nuppuna tunnettuun kotileijonaan. Possu esimerkiksi reagoi Nupun tapaan todella herkästi, kun se huudettiin kaukalon ääreen!
Nuppu tunnistaa oman nimensä parhaiten silloin, kun se yhdistyy ruokakupin kilinään, ja neiti saapuu paikalle töpöttävin juoksuaskelin.
Yleensä kotipossumme varaa itselleen kaksi ruokasammiota yhdellä kertaa: se mässyttää omastaan mutta istuu samalla taktisesti Jujun kipon eteen niin, ettei velipojalla ole kunnon pääsyä ravinnekeitaalle. Jos erehdyn siirtämään Jujun kupin toisaalle, Nuppu pyllertää heti sen perään ja työntää kuononsa päättäväisesti kaukaloon, oli se missä tahansa. Siitä syystä Juju on viime aikoina saanut ruokailla korkealla sivupöydällä, jonne rakas karvapossumme ei yllä. Koska tuntuisi julmalta jättää NöfNöf lattialle ihan yksin ”nälissään” istuksimaan, olen välillä syöttänyt sille Ziwi Peakin lammaslastuja hellyttävästi yksi kerrallaan:
Lastuja Nuppu napostelee äärimmäisen hienostuneesti. Se ottaa ne varovasti suuhunsa eikä vahingossakaan edes hipaise hampaillaan sormiani. Eräänä aamuna hurmioiduin tassuruokinnasta niin kovasti, että jatkoimme ohjelmanumeroa liian kauan. Silloin sivistyksen idylli rikkoutui poksahtaen, kun Nupulta pääsi epäneitimäinen röyhtäys! Lastubaarin ovet suljettiin saman tien, ettei Nuppu byökkäisi lattialle niin kutsuttua pirjoa, eli pientä yrjöä, jollainen on joskus pulahtanut matolle possurohmutuksen jälkimainingeissa.
Nyt emon turinointi meni Nupun mielestä turhan yksityiskohtaiseksi ja vulgääriksi. Kaikkien meidän sisällämme asustaa pieni ja söpö possu. Entäs sitten?
Pääasiallisesti Nuppu on kuitenkin ketterä jagulaari. Possut eivät ikuna pääsisi puunoksalle, vai mitä?!
Emo voisi kertoa tässä välissä hauskan anekdootin siitä, kuinka Nuppu oli vähällä pudota olkkarinpöydältä läntistä mummua liehitellessään, mutta jääköön se tarina toiseen kertaan ja lopetetaan tämä postaus toteamukseen, ettei Nuppu tietenkään ole possu vaan maailman kaunein ja rakkain räggärityttö, osasipa se kiivetä tai ei. <3
