Huippuunsa viritetty menopeli

Jos Juju olisi auto, se olisi formularatojen kuningas – punainen Ferrari, joka ohittaisi muut koslat vähintään sadalla kierroksella. Minä taas en olisi formulakuskina kovin kummoinen, sillä en omista edes ajokorttia tai ymmärrä autoista väriä enempää. Jostain syystä hallitsen kuitenkin Jujun esteradalla melko hyvin. Ehkä se johtuu kananpaloista, jotka osaan lykätä sen pienen söpön kuonon eteen juuri oikealla hetkellä.

Olemme iglutunnelin tulon jälkeen siirtyneet koulutussessioissamme agilitymaisempaan suuntaan. Juju alkaa kehrätä, kun se näkee minun puuhastelevan sille temppurataa. Aloitan radan sujauttamalla Jujun kahden tunnelin läpi ja hyppyyttämällä sen sitten niiden yli. Sen jälkeen Juju raapii pyynnöstä pahvihiirtä, hyppää istumaan sen päälle, loikkaa pöydältä sohvalle, sohvalta maahan ja maasta jalkarahin kautta patteriin kiinnitettyyn tunneliin. Sitten rata mennään samaa reittiä takaisin ja päätetään kierähdykseen selän kautta ympäri. Tämän jälkeen läppään vielä ylävitosen Nupun kanssa, sillä se on tietysti aina aitiopaikalla katsomassa esityksiämme. Muutaman kerran neiti on jopa osallistunut lystiin tukkimalla tunnelin. Ja Nuppuko muka ei olisi hyvä agilitykissa?

Koska meillä ei ole keinulautaa,
Juju ylittää pitkulaisen laatikon.

Pieni kissa suuren tunnelin päässä.

Juju lipoo huuliaan saatuaan kananpalan.

Tassun parantelua ja sirkushuveja teatterin parhaalla paikalla.