 |
| Tällaista kuvamatskua voisi esiintyä Hupsujen pizzablogissa. |
Jotta kukaan ei kuitenkaan antaisi minulle ikävältä kalskahtavia lisänimiä ”taikinavässykkä”, ”mämmikäpälä” tai ”sämpylävetelys”, päätin todistaa, että olen oikeasti aika haka essu päällä ja vispilä tassussa.
 |
| ”Mama sanoo, että se on keittiössä väärin ymmärretty nero.” |
Kesälomareissun jälkeen tunsin vihdoin olevani kyllin levännyt tarttuakseni niinkin arkiseen askareeseen kuin kokkailu. Hain inspiraatiota edessä olevaan koitokseen selaamalla lahjaksi saamaani kasvisruokakirjaa, jonka jokainen resepti sai kuolan valumaan suustani ja makunystyt hihkumaan kannustushuutoja kauppalistan raapustamiseen.
 |
| Ja kylläpä sieltä kaupasta lähtikin kaikkea ihanaa mukaan! |
 |
| ”Aah, retiisejä! Vai bataattejako nämä ovat?” |
 |
| ”Paljosta vetoa, ettei mama osaa tehdä mitään tuolle oranssille orangutangille?” |
Tunsin, miten sädekehä loimotti pääni päällä, kun aloin mättää aineksia kulhoon. Pari kertaa säikähdin tajutessani, että kauppalistaltani oli puuttunut yksi jos toinenkin tarveaine, mutta miehen varastot pelastivat minut joka kerta pulasta. Nautin kodinhengetärfiiliksestä vaivatessani aitoa italialaista pizzataikinaa, kunnes etenin reseptissä tähän vaiheeseen:
 |
| Siis hetkinen? Kaksi tuntia vielä menettelisi mutta kaksitoista on kohtuuttoman paljon! Ei sillä, että matematiikkakaan olisi vahvinta alaani, mutta eikös se ole puoli vuorokautta? |
Yritin olla vaipumatta epätoivoon. Aikaa kyllä piisaisi, sillä suurempia lomasuunnitelmia ei ollut. Voisin hyvin omistaa pizzalleni seuraavat neljä vuorokautta elämästäni, jos herkusta todella tulisi yhtä maittavaa kuin Napolissa. Niin reseptissä luvattiin, ja mikä minä olen sitä epäilemään? Niinpä sysäsin taikinani syrjemmäs ja siirryin seuraavan projektin pariin, jotta miestä odottaisi töistä palattuaan edes jotain itse tehtyä.
 |
| ”Mamahan oli siis jo ehtinyt leuhottaa iskälle, miten se kokkailee kaikenlaista fiiniä.” |
Käänsin keittokirjasta esiin sivun 106, joka sisälsi ohjeen valkosipulisämpylöihin. Tällä kertaa pikasilmäilin reseptin fiksusti alusta loppuun, jottei matkan varrella tulisi vastaan yllättäviä puolen vuorokauden stoppeja. Kaikki vaikutti selvältä kuin pläkki, ja käärin taas hihat tarmokkuutta tihkuen. Taikinan vaivaaminen sujuikin sutjakasti aina siihen saakka, kun piti valmistaa valkosipulitahna. Vieläkään en tarkalleen ottaen tiedä, kuinka minun olisi pitänyt saada tuore basilika, valkosipulin kynnet, rosmariini ja oliiviöljy sileäksi tahnaksi, mutta heitin monikoostumuksellisen litkuni silti taikinan sekaan ja toivoin parasta.
 |
| Pyörittelin taikinasta ulkoisesti sämpylämäisiä mönttejä, jotka koristelin fiinisti rosmariinin oksilla. Juju pelkäsi silti pahinta. |
 |
| Tuoksu oli taivaallinen, joten Nuppukin suostui näyttämään nätin naamansa emokissin kokeellisessa keittiössä. |
Pelkäsin, että mies katkaisisi hampaansa sämpylöissäni piileksiviin valkosipulin palasiin, mutta kerrankin kaikki sujui mallikkaasti! Mies söi keittonsa lisukkeena kokonaista kolme sämpylää ja kertoi, että meiltä kyllä löytyy jokin koje, jolla tahnan olisi saanut onnistumaan. Mutta sämpylät olivat kieltämättä herkullisia näinkin, ja tunsin osoittaneeni, että olen sittenkin melkoinen velho keittiössä.
 |
| ”Meidän mama osaa keittää padassaan aivosoppaa!” |
Mutta tässä ei suinkaan ollut vielä koko tarina, sillä vain hetki ruokailun jälkeen oli aika panikoida lisää napolilaisen pizzataikinan kanssa. Se alkoi nimittäin elää omaa elämäänsä pikkuruisessa kulhossaan. Pitkä muhinta-aika sai sen pulskistumaan huolestuttavissa määrin, ja se tunkeutui jo ronskisti yli äyräidensä. Mies risti seokseni tappajataikinaksi seuratessaan kamppailua, jonka aikana siirsin mönjän suurempaan kulhoon. Kumpikaan meistä ei halunnut ajatella vielä seuraavaa aamuyötä, jolloin takina pitäisi oikeaoppisesti siirtää jääkaapista leivontamoodiin.
 |
| Kello viideltä Juju oli ainoa, joka muisti jääkaapissa vellovan tappajataikinan. |
Seuraavana päivänä taikina ei tappanut minua eikä ottanut jääkaappiamme valtaansa, joten tein siitä ohjeen mukaisesti viisi sileää pullaa. Sen jälkeen pizzanalut survottiin takaisin jääkaappiin vetäytymään. Ajattelin huuliani lipoen, että voisin pyöräyttää pizzat valmiiksi seuraavana päivänä, kun tulisimme nälkäisinä pitkältä pyöräretkeltä. Lätyt näyttivät kuitenkin vuorokauden päästä niin surullisilta, että ne löysivät tiensä kompostiin ja me nepalilaiseen ravintolaan. Mutta ei tässäkään vielä kaikki!
 |
| ”Mamallahan on vielä kaikki nämä ainekset käyttämättä!” |
Hyvä on, en ole erityisen taitava keittiössä. En jaksa lukea reseptejä, en pidä veitsen kanssa sohimisesta, en tykkää mönjääntyvistä astioista enkä millään jaksaisi odottaa eri vaiheiden valmistumista. Mutta yksi hyvä puoli minussa silti on: sitkeä jääräpäisyys. Olin päättänyt tehdä ohjeen mukaisen pizzan, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Sen verran tosin joustin, että pyöräytin viidessä minuutissa takuuvarman (joskin kovin rahvaan) pizzapohjan, joka maistuu melkein yhtä herkulliselta kuin napolilainen serkkunsa. Sen jälkeen palasin taas fiiniyden lähteille.
 |
| Inhottaa tunnustaa, mutta Juju oli oikeassa myskikurpitsan suhteen. Itkin ja nauroin, kun sahailin siitä sinne tänne singahtelevia paloja. |
Irrottelin kananmunista keltuaisia, läträsin creme fraichea, säädin punasipulien kanssa, paahdoin pinjansiemeniä ja tein kaikkeni, jotta saisimme miehen kanssa haukata kerrankin palan omin pikku rähmäräpylöin loihtimastani gurmeesta.
 |
| Thämä pizza ei thosiaan siis ole thavallinen! |
Haluaisin sanoa, että pizza oli kaiken raadannan arvoinen enkä enää koskaan tyydy muuhun, mutta totuus on toinen. Pizzaa kyllä söi, mutta se oli jotenkin laimeaa. Jäin kaipaamaan kunnon tomaattipyreetä, homejuustoa, ananasta ja paprikaa. Mutta ei hätää, niitä oli seuraavassa pizzassani, joka oli tehtävä karkottamaan tämän pizzan maun paitsi kitalaestamme myös muistoistamme.
 |
| ”Tästä lähtien mama käyttää taas aivojaan johonkin muuhun, vaikka uusien kissabic-liikkeiden kehittelyyn...” |
Maukkaampaa viikon jatkoa teille lukijoille! :)
