Anopin hellässä huomassa

Viikko sitten maanantaina Nupulla oli jännät paikat, sillä meille oli tulossa vieraaksi tärkeä tyyppi. Sellainen, johon kannattaisi tehdä lähtemätön vaikutus ­­– ja mielellään positiivinen, jotta Nupun lähes pari vuotta kukoistanut nettisuhde pysyisi ihanan rypyttömänä eikä typsy alentuisi koskaan kertoilemaan kenkkuja anoppivitsejä vaan inahtelisi vain hyväksyvästi aina, kun tulisi puhe poikaystävä Rufuksen äiskästä.
 

Painotin, että ensisilmäys on tärkeä ja ehdotin,
että harjaisimme turkin mahdollisimman pöyheäksi.

 

Nuppu itse oli huolissaan, miltä sen villapöksyt näyttäisivät, ja annoin neidin
puunata niitä, koska en vielä tajunnut, että kyse olikin tulehduksesta.

Kun summerimme surahti, kissat saivat perinteisen säpsyn, joka juoksuttaa ne kynnet rapisten sängyn alle. Ei kuitenkaan kestänyt kuin hetken, kun Juju tuli jo eteiseen kuikkimaan, minkälainen se kuuluisa anoppi oikein on. Poitsu sai häneltä heti melko suorapuheisen laihuliinikommentin, mutta tutustuminen lähti silti hellästi käyntiin. Nuppu ujosteli yhä toisaalla, mutta retuutin neitosenkin tervehtimään anoppia ja näyttämään, että peruskäytöstavat ovat meillä kyllä hanskassa.

 

Ja kylläpä kannatti moikata anoppia, koska hän oli tuonut nöpönenille
ihania tuliaisia! Juju ehti jo popsia yhden lohitikun ennen kuvan ottamista.

Nuppu hurmaantui trendikkäistä päärynänpaloista, mutta parasta olivat silti
anopin vaatteista välittyvät vienot ja charmantit Ruffe-aromit.

Minua huvittivat eniten anopin rennot räggäriotteet. Hän kaappasi heti Jujun kainaloonsa kuin minkäkin pikku teddynallen, enkä ole nähnyt Pikkukissiä koskaan yhtä tyytyväisenä uuden ihmisen kanssa.

 

Haleja, suukkoja ja sylissä kököttelyä. Huhuu, Juitsi!
Älä nyt ihan unohda, että mamakin on olemassa...

Nuppukin otti vastaan venytystä, vanutusta, suukkoja ja rapsutuksia.
Huomatkaa, kuinka se vilkuttaa Ruffelle hempeästi varvaskarvoillaan!

Oli mukavaa, että anoppi vietti meillä koko illan ja pääsi näkemään kissojen vekkulimmankin puolen. Juju oli treenannut temppukimaransa viimeisen päälle kuntoon ja näytti, miten hienosti räggäri hoitelee esteet, pujottelun ja vaativammatkin temput. Vaikka Nuppu oli hyvin peppukeskeinen koko illan, sekin innostui esittämään leijonatempun ja vilistämään lelun perässä pörröisenä tykinkuulana. Kaikista eniten anoppia taisi kuitenkin huvittaa Nupun naisellinen Täti Moonika -kävelytyyli.

 

Nuppu tietää, että kun heiluttaa peppua riittävän söpösti,
niin pääsee takuulla taas sylkkään suukoteltavaksi.

Kissojen lisäksi anoppi tarttui reippaasti myös kameraani niin kuin olin salaa toivonut. Hän sääti, rullaili, napsutti ja testasi, ja tadaa: vihdoin pystyn ottamaan kissoista kunnollisia vauhtikuvia! En ole uskaltanut koskea säätöihin sen koommin, jotten taas sekoittaisi niitä perin pohjin, joten aina kun blogissamme on näkynyt parempilaatuisia kuvia, niistä on kiittäminen Marraskuun murusia.

 

Näin hienon vauhtikuvan vieras nappasi meidän ikiomalla pokkarikamerallamme!

Ilta oli kaikin puolin mukava, kun kerrankin sai höpöttää ummet ja lammet kissoista ja vertailla hupsuja ragdollejamme. Paljon löytyy samaa: Nuppu ja Coco esimerkiksi ovat yhtä hömelöitä maakrapusia, kun taas Rufus ja Juju ovat sporttisia lötköpötköjä. Mutta kukapa olisi uskonut, että Jujulla on räggärijengin pisin häntä!

 

Eikös sekin ole ihan ruusukkeen arvoinen ominaisuus?

Kiitos vielä mukavasta visiitistä! Siitä voi lukea lisää Marraskuun murusten omasta blogista. Vastavierailu on jo kovasti haaveissa, ja Nuppu aikoo soluttautua mukaan toppatakin hihassa...

 

Nuppupas tietää jo, mitä Ruffe saa tuliaisiksi, mutta ei tietenkään paljasta salaisuutta...

Hupsujen kotieläinmessut

Viikko sitten Messukeskuksen valtasivat monenmoiset otukset haisunäädistä alpakoihin. Menossa mukana oli myös traktoreita, Kivikis-myyjiä, raksudiilereitä, lapsiperheitä, hevosenkenkäseppiä sekä bloggaajia. Monet viimeksi mainituista olivat tajunneet hankkia blogipassit ja suunnitella päivän huolella toisin kuin Hupsujen emo, joka pölähti paikalle niin ex tempore, että oli unohtanut ladata kameransa akut. Punaisen hälytysvalon vilkkuessa ei paljon kuvia näpsitty, mutta onneksi messupäivä oli muuten antoisa kiitos ihanien eläinten ja mukavien bloggaajakollegoiden!

 

Ilman muuta messuilla on aina mukavaa!

Velloin holtittomasti valtaisien ihmismassojen virrassa, mutta päädyin lopulta silläkin keinolla aika mukaviin kohteisiin:

 

Olin esimerkiksi kannustamassa tätä komistusta voittoon,
kun valittiin vuoden parasta 1-vuotiasta suomenhevosorivarsaa.

Aallot huuhtoivat minut myös ponipuolelle.

Kaikkein eniten nauroin näille röhkyleille, joista toinen antoi
kämmenselkääni yllättävän töpselikärsätöppäyksen.

Riemastuin ajauduttuani aasien alueelle, mutta mitä tapahtui, kun käytin kameran
viimeisiä akunjämiä?! No, aina ei voi olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan...

Koska kuvasaalis jäi kovin laihaksi, päätin lihottaa messupostaustani järjestämällä lemmikkikarnevaalille jatkot Hupsuttamon puolella. Samalla pystyisin tarjoamaan kissoilleni ainutlaatuisia elämyksiä ja ymmärryksen siitä, millaista olisi kuulua messujen tähtieläinten ylvääseen kaartiin.

 

Nuppua huoletti, koska sekään ei ollut tajunnut tilata bloggaripassia.
Se pääsi kuitenkin ilmaiseksi sisälle, koska osasi inistä niin vetoavasti.

Ensimmäiseksi vuorossa oli alpakka-agilitya. Oikeilla messuilla olin kuullut, että alpakat ovat Andeilta kotoisin olevia laumaeläimiä, jotka ovat luonnostaan pomppaavaa sorttia. Niille rakennettiin siellä koirien agilityrataa muistuttava esterata, jossa piti ylittää renkaat, pujotella tolppia, seisoa paikoillaan matolla ja hypätä esteitä. Kaikkein omituisin (ja ilmeisesti vaikein) tehtävä näille pakoeläimille oli seistä matolla samalla, kun ohjaaja kyykistyi niiden jalkoihin nostelemaan palloja sankoon! Ei kovin jännittävää katsottavaa, ja kun siihen lisättiin alpakoiden lievähkö perässävedettävyystaipumus ja sääntö, jonka mukaan jokaista estettä sai yrittää kolme kertaa, ei tämän emon kärsivällisyys riittänyt kuin kahden suorituksen seuraamiseen. Mutta miten kävi Hupsuttamon alpakka-agilityssä?

Alpakka näytti varsin tyytyväiseltä ja jopa laiskalta karsinassaan.

Radalle päästyään se muuttui kuitenkin oikeaksi alpakkaraketiksi,
joka ylitti jokaisen esteen ensimmäisellä yrityksellä. Tätä alpakkaa
eivät koirasudet (joita messuilla myös näkyi) niin vain nappaisi!

Alpakoiden jälkeen agilityradalla nähtiin myös
Suomen estepupuyhdistyksen taitureita.

Hengästyttävän estefinaalin jälkeen oli aika siirtyä näyttelyalueelle. Toinen toistaan trimmatummat fifit tepsuttivat jakkupukuisten omistajiensa vierellä rinkiä ympäri, ja kuohkeaksi puunattuja rotukissoja venytettiin maailmalta matkustaneiden tuomarien silmien edessä.

 

Ringissä 1 esiteltiin ragdoll-rodun parhaimmistoa. Saimme onneksi myös esittelijän,
joka on paitsi alansa huippu myös julkisuuden henkilö ja Nupun rakas anoppi:
bloggaajapassilla Hupsujen messuille saapunut Marraskuun murusten emo.

 

Taka-alalla himmailevien tuomarien ilmeet ovat epäileväisiä, mutta
päätin jo ennen näyttelyn alkua, että lähdemme kisaan leikkimielellä.

Ringissä 2 kauneuttaan pääsivät demonstroimaan pehmoiset supikoirat,
joista esittelijä varmasti tykkää siinä missä susikoirista ja koirasusistakin.

Venytetyistä näyttelypötkylöistä mieleeni juolahti siirtyä herkkuosastolle ostamaan pussillinen metrilakuja. Onneksi niitä oli tarjolla myös meidän hupsuilla kinkereillämme:

 

Salmiakkivadelma oli päässyt loppumaan, mutta
onneksi toffeevaniljaa oli vielä ainakin kaksi metriä.

Päivän jännittävin osuus oli ilman muuta palkintojen jako. Taitavimmat ja kauneimmat eläinystävät saivat tunnustuksena mukaansa hienot ruusukkeet, joita kelpaa esitellä samalla, kun kertoo tarinoita kaikkien aikojen parhaista lemmikkimessuista!

Voittaja-alpakka oli sen verran ujo saaliseläin,
että se piilotteli sorkkiaan esteiden takana.

Lopulta pitkäkoipinen otus saatiin hinattua palkintopallille.
Ties mihin tämä laaman sukulainen vielä urallaan yltää!

Messujen kaunein pörröeläin sai niin ikään hienon ruusukkeen.

Se taisi olla paitsi kisojen kaunein myös ahnein turrikka...

Töttelistöö!

Olen pessimistisyyteen taipuvaa sorttia, joten jos minulta kysytään, haluanko kuulla ensin hyvät vai huonot uutiset, vaadin aina jälkimmäisiä. Muutenhan hyvä uutinen voi olla vaikkapa se, että ensi viikolla paistaa aurinko, ja huono uutinen se, että joudun viettämään koko viikon neljän seinän sisällä. Tämän saman logiikan mukaan haluan edetä myös blogipostausten suhteen. Aiheita on rästissä pitkä liuta, mutta aivan ensiksi on syytä kertoa ikävät uutiset: Nupulla on jälleen tötterö päässä. Tällä kertaa syy ei tosin ole tassu- vaan peppuliitännäinen.

 

Tällaisina hetkinä ei ole kivaa olla blogijulkkis. Peppu on pyhä asia.

Kaikki alkoi viikonloppuna, kun palasin lemmikkimessuilta ja jouduin todistamaan, kuinka Nuppu asioi hiekkiksellä ja lähti sipsuttamaan kohti olohuonetta tumma, kosteahko pötkylä villahousuissa kiikkuen. Arvaatte varmasti, että löyhkäävä vapaamatkustaja pudottautui paikkaan, joka oli kuin sitä varten tehty: valkoinen matto.

 

Nupun mielestä pötkylä olisi voinut matkata paljon pahempaankin
paikkaan, ja neiti on ilman muuta oikeassa.

Seuraavana aamuna kakkelikuvio toistui, mutta onneksi tällä kertaa ruskealle matolle, ja päättelin, että kattien ruokaan lisäämäni Salmopet oli vaikuttanut kurjasti Nuppu-paran masuun. Neitosen suolisto on tuottanut raakaruoan lisäyksen jälkeen täydellisiä unelmapötkyjä, joista mikään ei ole ollut lölly, haiseva tai salamatkustukseen taipuvainen. Kakkayllätys tuli siis aivan puskan takaa, eikä Nuppukaan ollut asiasta mielissään, vaan lupsutti peppukarvojaan niin puhtaiksi kuin suinkin kykeni.

 

Erityisen näpsäkkänä Nupun piti olla maanantaina, sillä meille oli tulossa jännittävä vieras:
Rufus-kissan emo eli Nupun anoppi Marraskuun muruset -blogista. Ehdotin pientä
harjaussessiota, mutta Nupun mielestä mikään ei voita santapaperipesua.

Meillä oli todella mukava ilta, josta on tulossa oma, iloinen postaus, mutta ainoa mieltäni kummastuttanut seikka oli, että Nuppu kiinnitti yhä vain enemmän huomiota peppuunsa, vaikka sillä oli maailman paras tilaisuus tutustua anoppiinsa ja kysyä kaikkia niitä Ruffeen liittyviä kysymyksiä, joita se on pyöritellyt mielessään. Mutta ei, peppu oli Nupulle kaikki kaikessa.

 

Silloinkin, kun Nuppu seurusteli, se seurusteli koipi tällä lailla pystyssä.

Ajattelin, että aamulla tilanne olisi jo parempi ja masu rauhoittunut, mutta kun Nuppu ei tullutkaan mönkimään peittoni alle, huolestuin toden teolla. Tutkin neitosen peppualueen, joka helotti jo huolestuttavan pinkkinä. Soitin heti kissaklinikan auettua Nupulle ajan tutkimuksiin tälle päivälle, koska olin jäämässä etätöihin kotiin ja pystyisin käyttämään pikkuistani päivällä lääkärissä. Ja olipa hyvä, että reissu tuli tehtyä näin pian, koska tämä vaiva ei olisi odottelulla parantunut.

 

Nupusta on tullut Kutsuplussan vakioasiakas, eikä kyyti jännitä enää tippaakaan!

Nupulla oli taas bileet, kun se pääsi eläinlääkärin vastaanottohuoneeseen. Se tarpoi etutassuillaan kuljetusboksin karva-alustaa ja sai lääkärin taas nauramaan hupsuttelullaan. Nupulla ei ollut mitään muita oireita kuin peffiksen punoitus, joten lääkäri ehdotti, että olisi hyvä rauhoittaa kissa ja ottaa pisunäyte mahdollisen tulehduksen tai kiteiden takia. Olin nimittäin myös huomannut, että Nuppu oli käynyt kahtena iltana tavallista useammin pisulla ja pisut olivat olleet normaalia pienempiä. Päätimme myös, että samalla kertaa Nupulle tehtäisiin hammashoito, sillä hammaskiveä oli ehtinyt kertyä ennen kuin aloitimme jokailtaiset legoharjailut.

Nykyisin hammasarsenaalistamme löytyy myös tällainen väline. 
Ostin sen, koska pakkauksessa oli kuva sekä Jujusta että Nupusta.

Olin taas itku kurkussa, kun jätin Nupun päiväunille lääkäriklinikalle. Asiaa ei parantanut, että sain bussikuskilta julkisen sättimisen, koska olin näyttänyt pysähtymismerkin liian lyhyesti, ja vielä kurjemmaksi tunsin oloni, kun viereeni istahti täti, joka olisi voinut päästä Guinnessin ennätyskirjaan kaikkien aikojen haisuleimpana tätinä. Jälkimmäisestä syystä jäin aiemmalla pysäkillä pois, ja koska olin kuolla nälkään, päätin tarpoa lähimpään burgeripaikkaan. Mutta kun olin kävellyt kilometrin verran ja haaveillut samalla, minkä aterian valitsisin, jouduin pettymään karvaasti, sillä paikka oli sulkenut ovensa remontin takia! Niinpä kävelin vielä toisenkin kilometrin lähikahvilaamme patongille ja lopulta Jujun seuraksi kotiin.

Jujua selvästi ihmetytti, mihin Nuppu oli unohtunut,
mutta vakuutin, että hakisin sen parin tunnin päästä kotiin.

Olin varma, että jokin kammottava maahinen on kironnut kaikki kissaklinikkavierailuni, mutta kuin ihmeen kaupalla paluu meni täysin putkeen. Eläinlääkärissä odotti kuitenkin hieman yllättäviä ja huolestuttavia uutisia. Nupulla ei ollut virtsakiteitä vaan emätintulehdus, joka on leikatuilla kissoilla harvinainen juttu. Minulta kysyttiin, onko taloudessa poikakissaa, joka olisi voinut yrittää astua Nuppua! Syyttävä sormi osoitti kohti kotona köllöttelevää Jujua.

 

Joo-o. Onhan se vähän äijämäinen retale...

Mitään raskauttavia todisteita Jujua vastaan ei ole, mutta en voi myöskään sulkea pois maskuliinisuuden mahdollisuutta. Kuten olen aiemmin kertonut, Jujulla on ollut koko kesän melko poikamainen meno: se kehitteli seisomapisutyylin, on rökittänyt Nuppua (vaikken ole mitään suoranaisia akteja nähnytkään), vaatinut jatkuvasti puuhailua, hoikistunut ja vähän nirsoillutkin.

No niin, lauma on taas koossa. Jos Jujuun on iskenyt vauvakuume,
asiasta täytyy keskustella ja jäppikselle on pakko kehittää hurjasti
muuta tekemistä, jotta mokomat kollihuurut haihtuisivat avaruuteen!

 
Nuppu sai nyt kahden viikon antibioottikuurin, ja sen täytyy pitää tötteröä parin päivän ajan. Sain myös ohjeeksi parturoida hieman hännänaluskarvoja ja käydä Nupun kanssa lämpimillä peppupesuilla, koska tulehdukseen kuuluu valuva erite, joka kuivuu helposti karvoihin ja vaikeuttaa pisulla käymistä. Tästä syystä Nuppu oli siis puuteroinut nenäänsä tavallista useammin.

 

Miten tuttu ja turvallinen näky. Huoh.

Jos kaikki sujuu hyvin ja tulehdus alkaa rauhoittua, seuraava kontrolli on kahden viikon päästä. Nuppu ei ole itse tilanteesta moksiskaan, eikä tötterökään juuri harmita. Mitään välitöntä vaaraa ei neitosella ole, ja on todennäköistä, että antibiootti parantaa ikävän vaivan. Pitäkää kuitenkin peukkuja, että pikkuinen kovan onnen tyttömme päihittäisi taas uuden vastoinkäymisen. Täällä sairastuvalla ei ole heitetty rukkasia tiskiin, vaan jatkamme kohti uusia, mukavampia aiheita. Niitä onkin luvassa jo lähiaikoina, sillä kun huonot uutiset on kerrottu, on aika siirtyä hyvien pariin. Onneksi niitä on paljon enemmän!

Seuraavaksi on luvassa esimerkiksi hyväntuulisia tötteröttömiä alpakoita!

 

Mälsänvastainen maja

Koska viime viikonloppuna oli kaksi pyhäpäivää peräkkäin eikä apaattinen emo järjestänyt naamiaisbileitä tai suuria kissakarnevaaleja, pienten kissojen elämä muuttui mälsäksi möllötykseksi. Ketä kiinnostaa jahdata iänikuista laserpistettä, jota ei ole kolmen vuoden aikana saanut vielä kertaakaan hampaisiinsa, tai kuka haluaisi jäytää herra Apinamieheltä irti viimeisetkin raajat? Eivät ainakaan Nuppu ja Juju.

Kateilla oli ihmettelemistä jo omissa raajoissaan,
joista puolet oli surkastunut pois tekemisen puutteessa.
Vai onko Juju kasvattanut itselleen toisen pään?

Aloin tuntea itseni niin huonoksi lemmikinomistajaksi, että oli aika kehittää jokin uusi ja jännittävä virike rakkaille mössyköilleni, ja kuin Kreivin aikaan blogikavereille Mimmille ja Alfredille oli rakennettu taas uusi, uljas maja. Haa! Sellainen olisi saatava myös Hupsuttamoon.

 

Vinkki numero yksi: Mama, pliide,
älä rakenna sitä majaa kissanruohosta.

Jotta susi (tai syystuuli) ei puhkuisi ja puhaltaisi heti nurin kissojen huvimajaa, päätin kyhätä rakennelman Veli Pontevan tavoin tukevasta viltistä. Halusin luoda majasta viihtyisän ja pehmoisen turvapaikan, joka olisi samalla oikea viihdemesta.

Aherruksen päätteeksi olkkariimme kohosi asumus, jonka katto oli näin tukeva ja kaunis.
Eteläinen sisäänkäynti oli mielestäni vekkuli ja houkutti kömpimään peremmäs.

Sisätilat taas olivat modernit ja tarjosivat runsaasti luksusta
paitsi köllöttelyyn myös vilkkaaseen viihtymiseen.

Huviparatiisi oli hädin tuskin saanut seinänsä pystyyn, kun ensimmäiset asiakkaat tulivat tutkimusretkelle. Ne olivat ehtineet jo lukea CatAdvisorista, että tällainen pytinki avaisi pian ovensa kissoille, joilla oli jo kaikkea.

 

Jujua kiinnosti eniten unelmalinnan ulkoterassi, mutta
Nuppu tahtoi testata sisätilojen teddyvuoratut petipaikat.

Kaikki muu oli kuulemma toimivaa paitsi karvainen kattokruunu,
joka kutitti neitosen korvaa pahemmin kuin varastopunkit.

Kun terassi oli nuohottu kauttaaltaan ja ilta alkoi viiletä,
Jujukin saapui sisälle lämmittelemään.

Kissojen silmät suorastaan tuikkivat, kun ne löysivät majasta kaikenlaista kivaa.
Nuppu köllähti pehmotaloon, ja Juju paikannettiin pian flipperin äärestä.

Onneksi pelipöytiä löytyi enemmänkin, sillä Nupunkin teki mieli läimiä menemään.
Huomatkaa tervettäkin terveemmät etutassut, joilla palloa kelpaa töpötellä!

Olipa peliluolaan piilotettu myös yksi ylläri: uudenkarhea hiirulainen,
jonka Nuppu touhukkaana tyttönä sattui löytämään!

Spelailu ja yllärit saivat Jujun lopulta väsähtämään, ja sekin halusi päästä
kokeilemaan pehmotupaa. Harmi vain, että tönö oli ehditty jo varata...

Majanrakennus osoittautui virkistäväksi kokeiluksi sekä pikkuisille että emolle. Mies tosin kotiin saapuessaan tuskaili tilannetta hieman sisustuksellisesta näkökulmasta mutta ymmärsi, ettei majaprojekti ollut yhtä tyhjän kanssa. Olimme edistyneet valtavasti löllöisän jalattomasta lähtötilanteesta, sillä ympyrän sulkeutuessa minulla ei ollut enää kissaa, jolla oli kaksi päätä ja neljä jalkaa, vaan otus, jolla oli yksi pää ja kahdeksan jalkaa. Niillä on hyvä viipottaa elämässä eteenpäin!

Kannatti rakentaa maja, vai mitä?