Pehmeän paketin lumoissa

Olen aina tiennyt, että meillä asuu kilttejä kissoja, ja sen tiesi myös joulukolli. Vaikkei se mokoma retale tänä vuonna näyttäytynytkään, se merkkaili sentään Nupun ja Jujun reviirejä ihanilla lahjoilla. Tänne kotikoloon mätkähti herkkuja ja leluja, ja läntiseen mummolaan oli ilmestynyt jännittävä aktivointilelu, johon pikkukissat pääsevät huomenna tassuiksi. Vaikka Jujua harmitti, ettei se voinut mouruta kilpaa joulukollin kanssa, pettymys unohtui nopeasti, kun avasin yhden omista paketeistani. Paperin suojista paljastui jotakin niin ihanaa, että Juju aivan hurmaantui: Jujun väriset, pitkävartiset villasukat! Kun vedin ne jalkaani, Juju pökki sukkia kuin paraskin (joulu)pukki ja yritti jopa kynsiä ja nakertaa niitä. Aina kun kävin sängylle lukemaan tai kirjoittamaan, Juju kömpi jostain sukkieni päälle leikkimään ja lopulta nukkumaan. On ihme, etteivät varpaani ole vielä tukehtuneet tai sulaneet höyryäviksi hikilammikoiksi.

Jujulla oli hyvät hytinät paketeista. Nuppu sen sijaan etsi katseellaan joulukollia.

"Maistuu kissanmintulta, lampaan sydämeltä
ja emokissan hikisiltä anturoilta."

"Love of my life, don't leave me..."

Vai onkohan villasukan sijaan "mama" sittenkin
se todellinen rakkauden ja läheisyyden kohde?

Olipa salainen ainesosa sukassa tai minussa,
nautimme kovasti yhteisistä unihetkistämme.

Kun villasukalla oli muuta tekemistä, unikaveriksi kelpasi myös pehmoinen isosisko.

Lepäilyn, leikityksen ja paijailun lisäksi Nupun ja Jujun jouluun mahtui myös pelaamista, temppukoulua, uusia makuja sekä langan kerimistä mummikissan kanssa. Ainoa järkytys joulun aikana oli kuollut hiiri, jonka emo bongasi inhosta väristen pihamaalta. Aiheesta ei kerrottu herkälle kissakaksikollemme, ja vaikka hiirulainen olisikin supermahtava ravinnepaketti, tämä kissaemo kiersi sen erittäin kaukaa. Viisaan päätökseni ansiosta loput joulupäivät kuluivat ihanan rattoisasti. Pikkuruinen joulukuusemme pysyi nätisti pystyssä, eikä mitään rikottu tai järsitty. Niinpä olen jo luvannut Nupulle ja Jujulle, että joulukolli tulee taas ensi vuonna – toivottavasti lumessa tassutellen eikä lätäköissä loiskutellen.

Lasketaanko joulukollin mielistelyksi, jos muovaa
hiekkikselle juhlan kunniaksi tämän kirjaimen?

Nuppu rakastaa lautapelejä ja matkoja viidakkoon, merille, lumen maahan ja aavikoille.

Juju matkustaa mieluiten keskelle pelilautaa.

Se siirtyy sivummalle vain sillä ehdolla, että saa nähdä korttini ja pääsee antamaan pelivinkkejä.

Nuppu oli joulun jäljiltä niin mummin kissaa,
että kotiin lähdön aamuna se pakkasi itsensä matkalaukkuun...

Miukumaukut matkalla, osa 1

Välillä elämä järjestää eteemme yllättäviä tilanteita. Reissuun lähtiessä sellainen voi olla esimerkiksi liian pieneksi kutistunut kuljetuskoppa. En ole pitkään aikaan käyttänyt vanhaa kassia, koska olen hilannut kissoja yksi kerrallaan eläinlääkäriin uudessa, helppotäyttöisessä kassissa. Olimme vakuuttuneita, että Juju mahtuisi vielä vanhaan laukkuun, mutta kun laskimme sen Jujun viereen, jopa minä (= matemaattisloogisesti vajavainen yksilö) tajusin, ettei hommasta tulisi mitään. Niinpä kirmasin kadun toiselle puolelle lemmikkieläinliikkeeseen ostamaan suurinta mahdollista kuljetuslootaa, jota Nuppu sai heti luvan testata. Se ei edes ehtinyt reagoida (ts. pötkiä villahousut hytkyen pakoon), kun se jo nökötti boksissaan valmiina suuntaamaan uusiin seikkailuihin.

Johan olikin show pakata kissojen hoitokassi. Hiekat, hiekkis, lapio, pussukat, lelut, tunneli,
namit, naksutin, ruoat, Nupun tötterö ja tassuvoide... Ymmärrys lapsiperheitä kohtaan kasvaa.

Parin tunnin automatka oli melkoista hurjastelua ainakin moukumielessä. Juju sanoi ”nauuu”, johon Nuppu vastasi ”miuuu”. Vivahteikas vuoropuhelu jatkui, kunnes lähestyimme paikkakuntaa, jolta kissat ovat kotoisin. Silloin ne yhtäkkiä hiljenivät kuin yhteistuumin, jotta emme vain palauttaisi niitä kasvattajalle (HUOM! Tällaisella vaihtoehdolla ei murusia edes uhkailtu). Kymmenisen kilometriä myöhemmin miukukonsertti jatkui taas ja lakkasi vasta pikkutiellä juuri ennen määränpäätä. Kun laukku ja boksi avattiin kyläpaikan eteisessä, esiin mönki kaksi hyvin hiljaista räggäriä pienet sädekehät päänsä päällä.

Tämä pieni kissa moukui koko matkan kylään asti...

Nuppu lähti heti kiertämään koko alakerran, minkä jälkeen se oli jo kuin kotonaan. Uusi paikka oli niin ihana, ettei Nuppu tiennyt, miten päin se olisi. Välillä se vain hypähteli riemuissaan paikallaan ja paineli sitten taas ympäriinsä kuin karvainen tykinkuula. Se heittäytyi selälleen paijattavaksi, onnistui tiputtamaan kynttelikön urkujen päältä ja touhotti hyväntuulisena sinne tänne. Juju taas eteni kuin mittarimato ja pakeni sohvan taakse aina, kun jostain kuului pienikin rapsahdus. Onneksi oman tunnelin suojissa saattoi nököttää turvallisin mielin, ja seuraavana päivänä Jujukin uskalsi jo rentoutua. Ja mikäs siinä köllötellessä, kun kyläpaikassa ”pienet” kissamme saivat suorastaan kuninkaallisen kohtelun…

Nuppu löysi heti tuolin,
mutta se oli vähän liian pieni...

Eipä aikaakaan, kun löytyi liian suuri tuoli.
Nupusta se oli kuitenkin juuuuri sopiva.

Elämä jatkuu, ja tunnelin päässä siintää valoa.

Seuraavana aamuna Jujukin pääsi jo loman makuun.