Paganuppu viuluviikarina

Alkuvuosi on ollut erikoista aikaa Pullervolle ja Pikku-Luikkuselle. Isikissi lehahti heti tammikuun alussa uusiin töihin, kun taas emo jäi kotiin homehtumaan. Se on ollut oikein miellyttävä käänne varsinkin eräälle mammanpojalle, joka on kiinnittynyt tiukaksi pahkaksi emon jalkaan. Vaikka tönin ja hytkytän, Juju ei suostu siirtymään. Se tutisee korvan kärkiä myöten mutta kääntyy vain katsomaan minua hellän unisesti, jotta lämmintä symbioosia jatkuisi vielä vähän aikaa tai vaikka ikuisesti. Siellä missä minä olen, siellä on aina myös Juju. Keitämme kahvia yhdessä, kokkaamme yhdessä, syömme yhdessä, kirjoitamme yhdessä... vain yksi harrastukseni irrottaa Jujun yhtä tehokkaasti kuin Cillit Bang lian:

”Mamaaa, buu-buu-buuuu!”

Nyt kun minulla kerrankin on aikaa, päätin elvyttää pitkäaikaisimman harrastukseni ja palasin soittamaan viulua sinfoniaorkesteriin. Se taas velvoittaa minua tsemppaamaan musiikin saralla myös kotona.

Jujusta on kiva katsella nuotteja.

Me jopa järjestelemme niitä yhdessä.

 

Mutta kun nuotit nostetaan ”telineeseen” ja viulu olalle, niin olen omillani!

Parilla ensimmäisellä treenikerralla sain vinguttaa ylhäisessä yksinäisyydessäni, sillä molemmat kissat murjottivat sängyn alla. Juju tietysti siksi, että terrorisoin sitä melusaasteella, ja Nuppu luultavasti siksi, että olin valjastanut MS Nuppu of the Seasin aivan vääränlaisiin tehtäviin. Tämän tajusin eilen, kun löysin vihdoin ja viimein oikean nuottitelineen ja sain tuntea jotakin, mitä en ole koskaan viulua soittaessani tuntenut: kesken Faustin valssin jokin pehmoinen otus pönkkäsi pohjettani ja alkoi hyöriä jaloissani niin, että puuhkahäntä kietoutui niiden ympärille!
 

Aivan niin! Pumpa Pumpernikkeli eläytyi musiikkiin!

 

Se ehdotti, että voisin vähän nostaa tempoa ja keventää spiccattoa.

Miten ilahduinkaan, kun sain oman kotiopettajan – vai onko se kapellimestari?

Nuppu nautti myös Vivaldin viulukonsertosta, Corellin sonaateista ja jopa Wieniawskin masurkasta. Se pyöri jaloissani ja liversi välillä mukana niin somasti, että jouduimme pitämään pari eväspaussia. Viulu ei enää pelottanut Nuppua lainkaan, joten täydensimme harjoitusten lopuksi sen mallikansiota muutamilla musikaalisilla kuvilla.
 

Tässä Nuppu virittää viulua, jotta kuvista tulisi harmonisia.

 

Kaikukoppa näyttää pätevältä...

 

Mutta onkos tämä viulu vai sello, kun Nuppu ihan katoaa sen taakse?

Puff! Nuppuu? Huhuu? Söikö se sut?

 

Ehkä Juju oli oikeassa, ja laitetta kannattaa pelätä. Nupusta näkyy vain pala töppöstä!

 

Hihii! Nuppuhan vain hassutteli. Kaikki hyvin pikku viuluviikarilla!

 

Lopuksi vielä yksi vakava virtuoosipönötys Paganupulta,
Paganinin taitavalta kissavariantilta.

Kun ehdotin Jujulle viulutuntia, se sanoi olevansa matkalla hammashuoltoon...

...vaikka oikeasti sillä oli kiire pujottamaan pehmoiset tassulonkeronsa
emon koipien ympärille ja vaipumaan taas suloiseen yhteisnirvanaan...

Mitä luulette, tuleeko Jujuninistäkin vielä joskus viuluvirtuoosi?

Kissojen soittotunti

Minusta viulu on soittimista hienoin, eikä korvilla voi vastaanottaa mitään kauniimpaa kuin Haydnin jousikvartettoja. Paitsi tietysti kissojen kehräystä. Olen aikaisemmin kehunut Nupun ja Jujun absoluuttista sävelkorvaa ja luontaista musiikintajua, joten vihdoin ja viimein päätin aloittaa niiden kanssa kurssin viulutekniikan perusteista.

"Onkos tämä Stradivarius vai Guarneri?"

Kaivoin esiin oman, rakkaan viuluni ja viritin ilmoille Accolayn viulukonserton alkunuotit. Sainko aplodeja tai hurraa-naukaisuja? En. Kaikkea muuta. Juju viiletti korvat ja häntä luimussa sängyn alle. Nuppu taas nousi istumaan tassupedissään ja mulkaisi minua. En edes tiennyt, että Nuppu osaa katsoa niin pahasti. Jatkoin lempeään piano pianissimo -kohtaan, mutta kun Nuppu-neitikin köpötti äkeänä sängyn alle, päätin luopua kamarimusisoinnista ja aloittaa kissojen kanssa aivan alkeista. Niinhän minäkin lapsena tein, eikä kukaan ole Paganini syntyessään. Jos musikaalisia kattejani on uskominen, minussa ei ole vieläkään viuluvirtuoosin vikaa. Ehkä sitten seuraavassa elämässä?

Pitkällinen maanittelu sai Jujun tulemaan
lähemmäs kauheaa ulvomalaitetta.

Tätä lähemmäs hirviötä se ei tullut.

Siksi hirviö meni tapaamaan Jujua kiipeilypuuhun.
Treffit eivät kestäneet kauan.

Luulisi, että konekiväärikotelo pelottaisi
enemmän kuin pieni vaaraton viulu...

Kun tavallista viulua oli kauhisteltu ja hartsin tuoksua
nuuskuteltu, emo vetikin vielä ässän hihastaan. Kirjaimellisesti.

Sähköviulun ääni ei ollut yhtään pelottava,
ja Nuppukin näppäili sillä kauniita pizzicatoja.

Olin viulutunnin päättyessä varsin tyytyväinen Nupun edistykseen.
Se oppi, mitä tarkoittaa forte, piano, andante ja al dente.