Jujunkissojen kevät

Omistan kaksi hyvinkin puheliasta kissaa. Nuppu livertää kuin höpötintti: sen suusta kuuluu mitä erikoisempia vikinöitä, piippauksia, mihhauksia ja mähhäystä. Juju taas keskustelee joko naukumalla, narisemalla, mouruttamalla tai sanomalla kaksi sille tärkeää sanaa: ”mama” ja ”puu”. Mammanpoikuus on jopa pahenemaan päin, sillä viime viikolla Juju huusi minulle eteisestä tuplakonsonantillisen hellittelysanan ”mamma”. Vähemmästäkin menee polvet mämmiksi, mutta tämän postauksen aihe on kuitenkin ”puu”, jonka perään Juju on kysellyt jo monta vuotta. Figon ja Frieden suloisen pääsiäisrunon luettuani lamppu alkoi syttyä hitaasti pääni päällä. Koska Juju ei ole uuden Natural Home IV -raapimapuun saavuttua päässyt ”puusta pitkään”, päätin tehdä sille pienen keväisen puutestin.

 

Pyysin Jujua laittamaan silmät kiinni, sillä luvassa olisi yllätys!

Saa avata simmut! Voisikohan paju olla se sun kuuluisa PUU?

 

Aluksi vaikutti siltä, että Juju haastoi riitaa risun kanssa.

Onneksi meno tyyntyi, kun Juju tajusi, että oksiin oli takertunut
 pieniä kissoja, jotka olivat melkein yhtä pehmeitä kuin se itse.

 

Jujua alkoi hymyilyttää, niin suloisia jujunkissat olivat!

Ja voi, miten suuri poikue meille oli saapunut!

Juju houkutteli jujunkissoja kivoihin kevätleikkeihin.

 

Mukaan kutsuttiin myös yksi lisäpehmo, Pumpa Pumpernikkeli.

 

Juitsi ei edes huomannut, miten kovaksi peli Bostonissa muuttui!

 

Onneksi MAMA oli nopea ja veti PUUn ja jujunkissat turvaan jättitassuttajalta!

 

Juju äkämystyi höykyttämiseen. Niinpä se kutsui jujunkissat koolle
ja kuiskutti niiden korvaan, että Pumpalle pitää panna kampoihin.

 

Kuulin pientä sähinää, suhinaa ja jopa murinaa,
kun jujunkissat lukivat lakia Hubbabubballe.

Helpotus oli suuri, kun hurja metsästäjä kesyyntyi
ja vaihtoi eskimopusuja jujunkissojen kanssa.

Mutta onko paju Jujun puu? Uskaltaisin melkeinpä liputtaa asian puolesta. Viimeisestä kuvastamme näkyy se suurenmoinen riemu, jota Juju tuntee löydettyään vihdoin hengenheimolaisia pienistä jujunkissoista:

Pääsiäisilta on kulunut rattoisasti pajunvitseille nauraen!

Suklaatia, suklaatia!

Poskia nipistelevästä pakkasesta ja ajoittaisista lumituprutuksista huolimatta vuosikello kilisee jo pääsiäisen merkiksi. Nuppu ja Juju eivät ole vielä kuulleet noitien käkätystä tai nähneet vastakuoriutuneita kananpoikia, mutta tänä vuonna asuntoomme on ilmestynyt outoja pikku ovia, joista loikkii huoneistoomme kultapapanoita pudottelevia pupujusseja.

Ha! Siinä on taas yksi.

Toinen samanmoinen on pesiytynyt Titaniciin.

 

Voidaanko jo puhua infestaatiosta?!

Paljosta vetoa, että vehnänoraidenkin joukossa on papana tai pari?

 

Jujulta meni fiilikset ja ruokahalu.

Nupun pikkunälkää ei kakkahuumori onneksi pilaa!

 

Ohhoh! Onkohan pupulla ollut masu vähän kovalla? :-o

 

Ei saa näyttää kieltä, Nuppu! Mama vain vähän hupsutteli!

Nuppua ei naurattanut, vaan se kääntyi kannoillaan, köyristi selkänsä, venytti pöffähtävää vartaloaan korvannipukoita myöten ja lähti tallustamaan jonnekin, missä olisi parempaa seuraa. Silloin huomasin kolme (3!) ruskeaa suklaanappia, jotka roikkuivat tiukasti neitosen peppukarvoista. Miksi aina pääsiäisenä, Nuppu? Miksi?

 

Kun katsoin tuskaisin pupillein pupun korvien takaa pilkottavia papanoita,
kuulin jälleen Kyöpelinvuorelta vahingoniloista ähäkuttikäkätystä...

 Iloista ja vähäkakkanokareista pääsiäistä teille muille! Olkoon kaikki suklaa ihan vain oikeaa suklaata ja erittäin maistuvaa sellaista! :)

Uuden puun pantterit

Olen vahvasti allerginen supersankarielokuville. Putoan yleensä kärryiltä heti, kun alkutekstit ja irtokarkit ovat loppuneet. En erota hyviksiä pahiksista ja suljen silmäni mätkintämaratonien ajaksi. Pelkäsin kuukahtavani lopullisesti, kun jouduin muutama viikko sitten elokuvateatteriin Marvelin uutuutta katsomaan, mutta Musta Pantteri olikin oikeastaan aika inspiroiva pläjäys. Tunsin olevani hereillä varsinkin kohtauksessa, jossa Afrikan savannilla kasvavan puun oksilla lekotteli kiiltävän mustia panttereita. Ihastelin näkyä ja valaistuin: kyllä kunnon panttereilla pitää olla kunnon puu – myös niillä espresson ja toffeen värisillä.
 

Nuppukin lämmittäisi mieluummin ahteriaan ja anturoitaan
auringon paahtamalla puunoksalla kuin 80-lukulaisella liedellä.

Mutta liesikin on parempi vaihtoehto kuin
 tämä surkean ränsistynyt liaaniviidakko!

Tunsin itseni todelliseksi arjen supersankariksi, kun sain klikattua itseni vihdoin ja viimein Triolan linkin kautta Zooplussaan. Ostoskoriin humpsahti paitsi uusi puu myös uusi pieni rapsutustolppa. Lähetys lähti saman tien kohti Hupsuttamoa, ja viikko sitten maanantaina suoritimme kaikki tarpeelliset vastaanottoseremoniat. Mies purki siis vanhan puun, ja Juju roikkui rispaantuneissa tolpissa kuin Mikki Hiiri merihädässä.

 

Usko pois, Juju! Kaarnapurren käy nyt köpelösti.

Yläkannella on tätä nykyä ihan liian tuulista!

Hyvästit heitettiin myös vanhalle kunnon Idän pikajunalle, joka on levittänyt vuosien saatossa sietämättömät määrät pahvihituja ympäri asuntoa.

 

Jujua ehkä harmitti, mutta emon päässä alkoi pyöriä biisi
”So long, Farewell, Auf wiedersehen, Good bye!”

 

Tilalle saapui tällainen kaneliässä, joka oli ihan ookoo...

 

...mutta ei läheskään niin ookoo kuin loota, jossa se saapui!

Harmi vain, että laatikko koki pian saman kohtalon kuin mato,
joka odotteli eteisessä yhä piljettiään tuonpuoleiseen.

Kun puu oli purettu ja sen alta paljastuneet värikynät
siirretty takaisin penaaliin, pesin vielä kakkatahran tapetista
ja jäin odottelemaan uutta puuta saapuvaksi.

Ilta pimeni pimenemistään, ja jossain vaiheessa tajusin, ettei lähetykseni osa 2/2 saapuisi enää saman vuorokauden sisällä. Kissat möyröttivät loukkaantuneen näköisinä lattiatasossa, ja tunsin oloni hieman syylliseksi. Onneksi PostNordin poika raahasi meille seuraavana iltana selkä vääränä uuden laatikon, jotta saimme istuttaa paljaaksi nyljetylle hakkuualueelle uuden puun.

 

”No niin remppareiskat! Katsotaas, mitä tämä on syönyt!”

Avasimme yhdessä laatikon ja yllätyimme, miten
soman värisiä ja silkin pehmoisia osasia sieltä löytyi.

Nuppu huomasi, että mukana oli myös ruuveja ja muttereita.

 

Se vieritti niitä lähemmäs, jotta isikissi pääsi rakennuspuuhiin.

 

Juju huuteli ohjeita, ja niin savannin upein puu alkoi juurtua tutulle paikalleen.

Pantterit testasivat heti lehvästön pehmeyttä...

 

...ja puunkuoren kynsituntumaa.

Olipa tikkakin hakannut runkoon juuri pantterin mentävän onkalon.

Niin mukavaa kuin rakentelu olikin, parasta oli seurata Hupsujen aitoa riemua valmiista puusta. Ne hyppelivät puuhun ja pois, ja varsinkin Juju kellahteli uusille tasoille ja tömpsytti takajaloillaan ehjää puunrunkoa kuin hirmuinen Hulk. Istuimme vain sohvalla katsomassa kissojen esitystä, enkä tarvinnut edes irtokarkkeja pysyäkseni hereillä. Omien superpantterieni iloa jaksaisin katsoa vaikka sadan action-leffan verran!

 

Ja niin savannilla oli taas kaikki hyvin!

Ja ruusun saa...?

Eilen oli taas se päivä vuodesta, kun naiset ilmoittivat haluavansa ruusujen sijaan tasa-arvoa tai hevosia, mutta minä ahmatti halusin niitä kaikkia. Hevonen jäi saamatta, mutta riemastuin kovasti mieskollegojen lahjoittamasta ruususta. Kuljetin kukan hellästi pakkasen ja tuiskun läpi kotiin ja ajattelin ojentaa sen Hupsuttamon ihanimmalle leidille: Nuppu Nöppönenä Nöpperssönille. Samalla tulin miettineeksi, mitenköhän se mahtaa kokea tasa-arvoasiat Hupsuttamon vakiokansalaisena. Onko pieni tytöntyllerö jäänyt ronttiveikan varjoon, vai onko molempia pikku pöfföpanttereita osattu arvostaa tasapuolisesti juuri sellaisina kuin ne ovat?

 

Keittiössämme ainakin on moderni meno: Nuppu ja
Juju kokkaavat melkein yhtä aktiivisesti kuin emo...

...eikä Nuppu ole saanut otsaansa ainakaan kiltin tytön leimaa!

 

Vaikka Juju on usein poikamainen vilperi Vaahteramäen  Eemelin tapaan,
sen myös annetaan piileskellä maman helmoissa släsh farkunlahkeissa. 

Nupun nimi on eittämättä hempeä ja tyttömäinen, mutta neitiä
kutsutaan myös iip-iip-piippailunsa takia Iippo Iivariksi.

Juju on herkkä ja pehmoinen, mutta olen luvannut, että jos se joskus
haluaa ostaa nahkarotsin ja rassata moottoripyöriä, niin sekin sopii.

 

Olen vakaasti sitä mieltä, että vaikka kotonamme vallitsevan hierarkian mukaan Nuppu on varatoimitusjohtaja ja Juju juoksupoika, kissat ovat oikeasti hyvin tasa-arvoisessa asemassa. Niitä rakastetaan viiksenkärjistä hännänpäähän ihan yhtä paljon tyttömäisyyksistä ja poikamaisuuksista piittaamatta, joten vaikka oli naistenpäivä, halusin omistaa ruusun sekä Nupulle että Jujulle.

Tämä tyttö näyttää veikeämmältä kuin ruusu...

...ja tämä poika päihittää kukkasen komeudellaan.

 

Tämä tyttö tuoksuu useimmiten ruusunnupuilta
mutta ymmärtää myös kakkahuumorin päälle.

 

Tämä poika pussaa ja halaa mutta viipottaa myös tuhatta ja sataa...

 

...ja haluaa vielä lopuksi ottaa hetkeksi perinteisen
roolin ja luovuttaa ruusun eteenpäin mielitietylleen.
”Mimmi, otatko vastaan tämän ruusun?”

No, nyt on sitten Nuppu ilman ruusua. Ruffee...?