Viime postauksessa kerroimme terveellisistä Jujun värisistä vihanneksista. Niitä olisi Hupsujen henkilökunnankin kannattanut pupeltaa posket pullollaan, sillä lomamatkan jälkeen meihin iski syksyn toinen flunssa. Olin varma, ettei typerä pöpö tarttuisi minuun, koska poden yleensä vain kaksi flunssaa vuodessa, mutta ylimielisyys kalahti heti omaan nilkkaan, ja kissat joutuivat jälleen kerran perustamaan asuntoomme sairaalasiiven, jossa röhkiviä palvelijoita hoivattiin hurinalla, masun tarpomisella ja tietenkin Jujun lämpögrillillä.
Tällä tavalla mekin lekottelimme lätissä, kun kissat hoitivat rapsuttelun.
Kuten yllä olevasta kuvasta voitte päätellä, sain raahattua itseni silti viikko sitten Elma-messuille. Kuka nyt voisi jättää syksyn piristävimmän eläinpläjäyksen väliin! Nenäkannutin sieraimeni suht selviksi ja lähdin matkaan, mutta olin toki unohtanut taas kerran ladata kameran. Niinpä oli turha haaveilla karvaotusten kuvaamisesta muilla kuin kädessä tutisevalla kännykällä. Muutaman räpsyn silti nappasin, ja tässä ne nyt tulevat:
Pikku aasi herätti sisälläni lämpöisen joulutunnelman.
Ihastuin myös sympaattiseen Muuliin.
Pääpotrettien sarjaani pääsi myös glitter-riimuun pukeutunut alpakka.
Hulinan keskellä silmiini osui tällainen kisumisu. Jos se opiskelisi taikuutta Tylypahkassa, se asuisi ilman muuta Rohkelikkojen tuvassa.
Muita kohokohtiani messuilla olivat seuraavat huipentumat: alle vuoden ikäisen räggärivaavin rapsuttelu, haisunäädän hellä hypistely, toisten bloggaajien tapaaminen ja pupjen agilityokserin ihmettely. Vaikka en raaskinutkaan törsätä pennosiani pupuokseriin, ostin silti Nupulle ja Jujulle pari tuliaista, joista ensimmäinen on saavuttanut niin suuren suosion, ettei toista ole vielä edes esitelty.
Saatoin näyttää crazy cat ladylta kissapipo päässäni ja matohuiska villisti tassussani heiluen, mutta ei haittaa.
Arvasin, että luirumato olisi Nupusta ja Jujusta kiva, mutta se olikin superhyperhuippumegakiva! Varsinkin Nuppu on ollut kuin pinkeäksi veivattu vieterilelu, jonka tassut ovat läpsyttäneet matoa pikakelauksella. Lelu on ollut niin mieluinen, että jopa leikkihetkien välissä se on vetänyt katteja magneettina puoleensa. Tuon tuostakin ne istua nököttävät kulmauksessa, jossa lelua säilytetään, ja katsovat minua anovasti. Ja tiedätte kyllä, mitä siitä seuraa. Leikkiä, leikkiä, enemmän leikkiä!
Nuppu on tanssinut riemusta monta kertaa.
”Hei, elä meee! Tai viet miulta kaikeeeeen...”
Tässä kuvassa Juju esittää, ettei muka kiinnosta. Oikeasti kiinnostaa!
Vaikka olen vihdoin ladannut kamerani, salaman patterit ovat lopussa enkä ole muistanut ostaa uusia. Niinpä valokuvaaminen on ollut marraskuun hämärissä ei-niin-hääviä. Otin kuitenkin äsken pieniä videopätkiä kissojen leikkihetkestä ja kokosin niistä matoleffan. Villeimmät viiletykset eivät videolle tallentuneet, mutta kun viikon hurjapäisen leikityksen jälkeen lelu saa nostatettua vielä tämänkin verran hurmosta, on se ollut ehdottoman kannattava hankinta:
Mukavaa viikonloppua kaikille - ja valoa ja vauhtia alkutalven harmauteen!
Tämän postauksen aiheena on pupujen ruoka. Toisin kuin nopsasti saattaisi ajatella, en aio kertoa Nupun ja Jujun lihapainotteisesta ruokaympyrästä, vaikka ostaa päräytin niille eilen ekstrasuuren satsin rypsipossua. Päivän polttavana teemana on kasvissyönti, johon mieheni siirtyi jo kesällä ja jota kohti minäkin taaperran parhaani mukaan. Nyhtökaurat, härkikset, pavut ja herneenversot maittavat minulle erinomaisesti, mutta on pakko tunnustaa, etteivät esimerkiksi sienet, tofu, kaali tai nauris saa makunystyjäni villiintymään. Vaikka aivot sanovat, että kyseisiä herkkuja nauttimalla eläisin pidemmän ja terveemmän elämän, ei kuola ala valua millään ilveellä.
No mutta Nuppu! Ei ruoalle saa nyrpistellä. Ei edes emon ruoalle.
Minun on nolouttani tunnustettava, etten millään edes muista kaikkien vihannesten nimiä. Sekoitan esimerkiksi kaksi iki-inhokkiani, kukkakaalin ja parsakaalin. Ne ovat erityisen vastenmielisiä luttanoiksi liotettuina, mutta rapsahtavan raakoina varsinkin parsakaali saattaa löytää reitin vatsalaukkuuni. Jotta muistaisin, mikä on parsakaalia ja mikä kukkakaalia, mies keksi minulle oivan muistisäännön: kukkakaali on se Jujun värinen vihannes. Niinpä olemme viime aikoina kutsuneet Jujua kukkakaalipojaksi, jotta pystyisin uskottavasti tunnistamaan lautasellani ei-niin-kutsuvasti lekottelevat terveyspommit.
Jos ällöke on vihreä, se ei ole kukkakaali vaan parsakaali.
Kun sävy mätsää Jujun kanssa, kyseessä on kukkakaali!
Nuppu tunsi olonsa hieman ulkopuoliseksi suuressa vihanneskeskustelussa, kunnes flunssaa poteva kasvissyöjäystäväni kertoi minulle jännittävän uutisen. Hän paranteli oloaan vihanneksilla, jotka oli nimetty suloisen kissaneitomme mukaan:
Nuppu on mielissään mutta odottelee vielä Findusilta korvauksia ja kutsua mainoskuvauksiin.
Tähän loppuun myös sellainen kiinnostava huomio, että jos Nuppu olisi ruotsalainen, sen nimi olisi ilmeisesti Bukett!
Emohan murjaisi vitsin!
Kuinka moni teistä lukijoista on maistellut Nuppu-vihanneksia? Ja saako hempeä nimi kukka- ja parsakaalit maistumaan edes hivenen paremmilta?
Viime viikolla asunnossamme vietettiin palvelusväen vaihtoviikkoa. Siinä missä perinteiset kupintäyttäjät viipottivat vielä syksyn viimeiselle lomareissulle, Hupsuttamon puikkoihin tarttui tomeralla otteellaan pikkukisujen ikioma Mummi Poppanen. Hänen myötään Nupun ja Jujun kotipesä muuttui viiden tähden hotelliksi, jossa riitti aamusta iltaan leikitystä, silitystä, mussutusta ja hupsutusta. Ruokakello kilisi ajallaan, ja turkitkin harjattiin niin kuohkeiksi, etten ollut tunnistaa pikkuisia karvapupusiani, kun ne loikkivat meitä vastaan yön pimeinä tunteina ja antoivat meille ison kasan tervetuliaissuukkoja.
Muutoksia on ollut havaittavissa myös koto-Suomen säärintamalla, ja siksi olemmekin viettäneet viimeistä lomapäiväämme tällaista mysteeriä ratkoen:
Talvi tekee auttamatta tuloaan, joten Hupsuttamoa on alettu muovata horrosvalmiuteen. Kun lumi, sohjo ja pakkasviima saapuvat, meillä on (ainakin teoriassa) vaihtoehto: lokoisat talviunet upouutukaisessa pedissämme, joka saapui tasan viikko sitten ihastuttamaan meitä ihmisiä ja ihmetyttämään kissoja.
Nuppu ei yhtään hoksannut, mistä on kyse, kun vanhaa sänkyä alettiin purkaa. Sen mielestä oli vain hauskaa surfata patjalla, kun lokit kirkuivat ja tyrskyt löivät rantaan.
Pian aallot ja meri kuitenkin hävisivät kokonaan, ja pikku kolumbukset huomasivat, että Maa on litteä.
Tutkimusmatkailijat sullottiin hetkeksi kylppäriin, ja sillä aikaa golf-virta kuljetti olkkarin matolle jotain uppo-outoa.
Jopa Nuppu saapui ihmettelemään haaksirikkoutuneita laivanhylkyjä.
Myönsin kissoille, että niiden tulkinnassa oli jotain perää. Olimme nimittäin tilanneet meidän ihmisten ”Zooplussalta” itsellemme M/S Nuppu of the Seasia vastaavan nukkuma-aluksen.
”Tosi hyvä tämä teidän uusi sänky”, Juju tuumasi hoksattuaan, mistä oli kyse.
”Mutta missä on buffetti ja karaoke?” Nuppu kummasteli.
Vaikka kissat olivat uuteen ”sänkyyn” enemmän kuin tyytyväisiä, minä heitin kapuloita rattaisiin. Vaikka vanhassa sängyssä suustani pääsi sellainenkin sammakko kuin ”Mikä tahansa peti on parempi kuin tämä natiseva romu!” en suostuisi silti viettämään öitäni pahvilaatikossa. Niinpä mies ajoi kissat makkarista ja alkoi ruuvata jalkoja runkopatjasänkyihin, jotka olimme käynneet koelöhöämässä edellisenä viikonloppuna.
Nupusta puiset koivet olivat erittäin epäilyttävät. Jujutsua hirvitti.
Kun kissat laskettiin lopulta takaisin makuuhuoneeseen, Nuppu hyppäsi uuden sängyn päälle kuin mikään ei olisi muuttunut. Juju sen sijaan kiikutteli uuden huonekalun ympärillä pitkään ja hartaasti ennen kuin se uskalsi kokeilla uusien patjojen joustoa ja vasta pestyjen lakanoiden kuohkeutta. Me ihmiset olemme nukkuneet yömme autuaina uudessa pedissä, emmekä ole ainoita, jotka näyttävät peukkua ylöspäin, kun kysytään, oliko ostos hyvä:
”Mikäs tässä on köllötellessä, kun voi valita, haluaako kiinteälle vai puolikiinteälle puolelle.”
”Petiin on asennettu myös lavuaari, jossa voi pestä naaman.”
”Hih, iltasatukin kuiskitaan korvaan. Nyt on hyvä!”
Nuppu on häkellyttävän kaunis kissaneiti, joka on tehnyt mallin töitä pennusta asti. Se on saavuttanut paljon kauneuden saralla, mutta New Yorkin muotiviikot ovat vielä siltäkin näkemättä.
Näillä töppösillä kelpaisi tassutella Ison Omenan catwalkeilla!
Nupun haave kansainvälisen muodin nuuhkuttelusta kävi kuitenkin tietyllä tavalla toteen muutama viikko sitten. Nupun ”äiskä” nimittäin kutsuttiin pienemmän meren taakse ihastelemaan Göteborgin valoja, vilinää ja vaatevalikoimia.
”Voi ei, emo ja vaatteet! Ei kai tiedossa ole mitään painajaismaista?”
Nuppu ei ole näemmä vieläkään päässyt yli karmivasta kissapipostani.
Kissakaunottareni oli varma, että hevosetkin nauraisivat pipolle, mutta ainakin tämä gotlanninrussi osasi piilottaa virneensä.
Hirvienkään mielestä kissapipo ei ollut hirveä!
Petteri lupasi, että se voi kyllä tuoda jouluna Hupsuttamoon uuden pipon, kunhan Nuppu ei taas ala popsia sen kavereita.
”No okei, Slottskogenissa ehkä voi hassutella pipo päässä, mutta ei siellä coolissa cityssä!”
Ettei Nuppu vain ole kade, kun kissapipo pääsi näkemään nämä kimaltavat valosuihkut?
Ja kuka muka edes huomasi yhtä pikku kissapipoa näin huimien rakennusten äärellä?
Nupun harmiksi pitelin kaksin käsin kiinni kissapipostani, kun viiletimme vuoristoradan silmukoissa.
Jotta Nuppu vakuuttuisi siitä, että emolla on oikeasti tyylitajua, keräsin sille kollaasin Göteborgin kissamuodista, johon en tällä kertaa hurahtanut:
Mitenhän Nuppu nenuaan kipristäisi, jos emo maastoutuisi leopardiksi tai käyttäisi kissamaista hengityssuojaa aina metromatkoilla? Kissakyltin olisin ostanut, jos siinä olisi lukenut ”Älä anna kissalle raksuja manipulointiyrityksistä huolimatta”.
En pystynyt kuitenkaan välttämään kaikkia kissamaisia houkutuksia, vaan eräässä ihanassa hamekaupassa myyjätär bongasi ilahtuneena kissapiponi ja haki takahuoneesta jotakin, josta kuulemma varmasti pitäisin. Ja voi, miten oikeassa hän olikaan! Sovituksen jälkeen lähdin liikkeestä ostoskassi iloisesti heiluen, eikä Nuppukaan voi väittää, ettei kissavaatteeni olisi tällä kertaa riittävän hillitty:
Kyseessä on nepparikietaisuhame, jossa ei-kissaihmiset näkevät kukkia ja kissaihmiset jotain muutakin.
Mikä hauskinta, hame on kaksipuolinen, ja vyönkin voi irrottaa ja kääntää!
Tässä vielä kissaemon uusi lempparihame sekä nurin- että oikeinpäin!
Nuppu hyväksyi hameen osaksi mamin eksentristä garderobia.
Kaikkein riemastunein Nuppu oli kuitenkin siitä, että minulla on oikeasti tyylitietoinen serkku. Hän lahjoitti minulle Audrey Hepburn -henkisen, ihanan hatun, joka on kissapipon erittäin elegantti manttelinperijä:
”Emostahan voi tulla tämä päässään vaikka filmitähti!” Nuppu naukaisi.
Nyt neitokainen voi taas nukkua päiväunet tyytyväisenä, sillä pikkulapset eivät enää osoittele sen emoa etusormella.
Vaan eipä tässä olleet vielä kaikki Göteborgin-tuliaiset! Löysin sieltä myös iki-ihanat korvakorut:
Nehän ovat kuin ilmetyt Jujut! <3
Eihän Nuppu vain näytä paheksuvalta... eihän?!
Kiitokset vielä Tallin tarinoiden Sohville huippuhauskasta matkaseurasta! Kiitos ja kumarrus myös Göteborgin-porukalle ihanista ja ikimuistoisista hetkistä. <3
Klopsutan sinne varmasti kolmannenkin kerran! :)
Tai sitten liitelen ihan vain perinteisesti lentsikalla!
Aina kun kohtaan uusia ihmisiä, minulla on tapana kertoa heille, että meillä on kotona kaksi lemmikkiä. Yksi kissa ja yksi hassunkurinen pörröpuffauspallero, jonka laji tai identiteetti ei ole täysin selvillä. Kissalla viittaan ilman muuta Jujuun, mutta tänään sain taas todeta, ettei herra Hienoherra ole tosiaankaan mikään tylsä tavis. Ja nyt meillä on siitä myös lääkärin lausunto!
Tietysti Juju on uniikki, se nyt on selvää!
Lokakuun alkupäivinä kävi niin kurjasti, että De Puipan rokotukset pääsivät vanhenemaan. Niinpä varasin hahtuvapoitsulleni ajan vuosihuoltoon. Itkun ja mourun kera sinne taas lähdettiin, mutta mitään todellista hätää ei ollut, vaikka sellainen viba saattaa kuvista välittyä.
”Mamaaaaa! Auta! Turkki on pilalla ja elämä myös!”
Stressi aiheutti Jujulle jo harmaita karvoja.
Onneksi poitsu rauhoittui, kun muistutin sitä, että rokotus olisi pikku juttu verrattuna kaikkiin operaatioihin, jotka Nuppu-sisko on kestänyt kuin sitkeä puffisarvikuono.
Juju ujosteli vielä tutkimushuoneessakin, joten kopasta täytyi nostaa kansi pois. Lääkäriä huvitti, kun pienenä keränä värjötellyt Juju paljastuikin pitkäjalkaiseksi honkkeliksi. Hetken Jujun kanssa puuhailtuaan lääkäri tuumasi, ettei Juju ole muutenkaan kovin ragdollmainen, koska se on niin kovin valpas. Hän epäili, että kyseessä saattaisi olla valeasuinen cornish rex, eikä tämä kissaemo suinkaan tyrmännyt ajatusta. Viilettäähän Juju usein asuntoa ympäri formulakorvaisena karvarakettina.
Juju oli nätisti tutkimuksen ajan eikä hermostunut edes vasempaan kannikkaan tuikatusta piikistä.
Poitsu sai kehuja hyväkuntoisesta turkista ja puhtoisista hampaista. Kerroinkin ylpeänä, että Juju itse pitää huolen siitä, että pöpöt karkotetaan sen purukalustosta joka ikinen ilta. Juju todettiin myös hoikaksi, ja vaikka minua ei kehotettu lihottamaan sitä, jäin miettimään, pitäisikö sille hankkia vaikkapa penturuokaa, jotta se saisi edes pari sataa grammaa lisäpainoa. Juju tosin on paitsi nirso myös herkkä, joten ruokavalion säätäminen on aina vähän riskialtista.
Kun lääkäri kirjoitti anamneesia, kaivoin kunnon bloggaajan tavoin kameran esille. Silloin Jujun käytös muuttui täysin: se rentoutui silmin nähden, maistoi lääkärin tarjoilemia palkkioraksuja ja alkoi tutkia paikkoja!
Päättelimme lääkärin kanssa, että Juju on blogikissana niin tottunut kuvaamiseen, että kamera sai sen tuntemaan olonsa kotoiseksi. Enpä olisi koskaan ajatellut, että bloggaamisesta voisi olla tällaistakin hyötyä, mutta aina sitä ihminen (ja kissa) oppii kaikenlaista uutta. Samalla tavalla sain Jujun rauhoittumaan, kun odotimme kyytiä kotiin:
Kukkuu! Kuka pieni siinä matkustaa? Eväitäkin olisi vielä jäljellä.
Tein kotona loppupäivän etätöitä ja valvoin, että Juju toipui hyvin rokotuksesta. Minua varoiteltiin, että sen ruokahalu saattaisi olla huono ja kissa muutenkin väsynyt, mutta tässäkään suhteessa Juju ei ollut tavanomainen tapaus. Sillä oli sudennälkä, ja se tuhosi lääkärin antamat eväsraksut heti kotiin päästyään. Sen jälkeen se nassutti purkillisen Canaganin märkäruokaa ja töpsötteli tyytyväisen näköisenä ympäriinsä, kunnes asettui lopulta jalkani päälle torkkumaan.
”Jos olen näin söpö, niin ethän, mama, enää vie sinne paikkaan, jossa sanotaan honkkeliksi?”
Entä miten päivän tempauksiin suhtautui se toinen lemmikki? Sen sijaan että Nuppu olisi ollut pikkuveikan tukena, se liukeni äänettömästi paikalta, kun kantokoppa ilmestyi eteiseen. Seuraavan kerran neitosesta tehtiin laiskanpullea näköhavainto, kun saavuimme kotiin. Se taapersi unenlämpimänä eteiseen, vilkaisi meitä haukotuksen lomasta, ripsutti pari kertaa selkä köyryssä pahvitoukkaa ja hävisi sitten taas teille tietämättömille. Edes ruokatölkin avaus ei saanut Nuppua palaamaan, vaan siihen ihmeeseen tarvittiin boksin piilottaminen. Sen jälkeen Nuppu on taas ollut hyvää pataa meidän ja koko maailman kanssa. Varsinkin emon laukun...
”Ehkä täällä pussukan uumenissa piileksii vielä pari raksua...”
