Rakkautta ja riippuliitoa

Nuppu ja Juju ovat tunnetusti ragdolleja eli kavereiden kesken ”räsyjä”. Harvemmin tulen sitä tavallisessa arjessa miettineeksi, sillä lajinmääritys on meidän Hupsujen kesken hyvin epämääräistä ja tehdään lähinnä koon mukaan. On ”pikku elukoita” ja ”isoja elukoita”, ja isommat tietenkin pitävät huolta pienemmistä ja ottavat niiden fiilikset ja toiveet parhaansa mukaan huomioon myös paijausbisneksissä.

Tällaista nallukkaa on ihana pitää hyvänä!

Ja tällaista myös, turha edes sanoa.

Niin suloisia ja pehmoisia kuin kullanmuruseni ovatkin, pyrin silti aina malttamaan mieleni rakkaudenosoituksissani. Vaikka minusta olisi ihanaa silittää ja pusuttaa katteja aamusta iltaan, en halua tehdä sitä koskaan yksisuuntaisesti. Niinpä olen alkanut kuunnella tässäkin suhteessa niiden toiveita yhä tarkemmalla korvalla. Silitän kisuja vasta, kun ne tulevat sitä pyytämään, ja pyydän aina lupaa syliin nostamiselle: asetan kädet kissan molemmille puolille sitä koskettamatta ja odotan, pysyykö se paikallaan vai astuuko se eteenpäin.

”Vähän kuin sylkkyliikennevalot!”

Varsinkin Juju näyttää hyvin selvästi kehollaan ja eleillään mielipiteensä: jos se astuu eteenpäin, lykkään suosiolla sylihaaveita, mutta jos se jököttää paikallaan, minulla on lupa kaapata se yläilmoihin. Maailman söpöintä on, kun Juju retkahtaa välillä täysin veltoksi käsissäni, ja tuo erittäin ragdollmainen ele saa sydämeni aina sulamaan. Juju osoittaa silloin selvästi, että se haluaa olla sylissä. Se tuntee olonsa turvalliseksi ja painaa pienen karvaisen päänsä usein kasvojani vasten. Kun läheisyyttä on ladattu tarpeeksi, pikkukissi ottaa pontevamman asennon ja haluaa, että lähden liikkeelle ja kuljetan sitä ympäri taloa niin, että se saa katsoa ikkunoista ulos, tarkastaa kaikki hyllyt ja kurkistaa jopa jääkaappiin. Ja kun se haluaa lopettaa, lasken pienen riippuliitäjän heti turvallisesti maanpinnalle.

”Isikissi on liikenteessä samoilla säännöillä!”

”Ja ihan parasta on, kun systerikin joskus pyytää luvan
ennen kuin käyttää mua tyynynä.”

Sukka vai häntä?

Tänä vuonna kesästä pystyi venyttämään poikkeuksellisen pitkän, mutta nyt syksy näkyy paitsi puissa ja pöpeliköissä myös Itäisen Hupsuttamon lämpötiloissa. Katit ovat alkaneet kasvattaa turkkiaan, ja meille ihmisille on ilmestynyt tassuihin vakiovarusteena villasukat. Niitä puetaan usein kahdetkin päällekkäin, enkä malta odottaa, milloin pääsemme pelaamaan  lempipeliämme, joka on nimeltään ”Sukka vai häntä?” 

Arvaatte varmaan, kumpi tässä etualalla lekottelee.

Pelin säännöt ovat varsin yksinkertaiset: Aina kun jompikumpi meistä huomaa, että oven takaa pilkottaa jokin tumma pitkä pötkylä, kuuluu toiselta kysyä ”Sukka vai häntä?” Kerran peli meni erityisen kiinnostavaksi, kun arvaaminen alkoi hännästä mutta päätyi sukkaan - kunnes sukka olikin vähän myöhemmin hävinnyt ja saimme pitkän nenän.

Kukapa olisi arvannut, että siihen villasukkaan
oli ruuvattu kiinni ihana pikku söpöliini!