Katteja kahmalokaupalla

Olen ollut lapsesta asti sielunperukoita myöten hullaantunut kaikkiin eläimiin. Ensimmäinen sanani oli ”koila”, ja kun muut taaperot temmelsivät leikkikentällä, minä istuin koko päivän aitauksen vieressä syöttämässä vasikoille voikukanlehtiä. Rakensin pesiä peltomyyrille, piilotin juustopaloja rotille, pelastin kastematoja asfaltilta ruohopenkereelle ja kuiskailin kotipihamme oraville. Ihailen ja kunnioitan tasapuolisesti kaikkia eläinlajeja kuukkeleista kirahveihin – ja arvostan jopa hämiksiä ja käärmeitä, vaikka kirmaankin niitä kirkuen karkuun.
 

Juitsi ei pelkää Spider-Maneja, mutta kalkkarokäärmeitä sekin kammoaa.

Vietin lapsuuteni kesät maalla eläinten parissa, ja innokkaana poni- ja hevostyttönä ramppasin tallilla harva se päivä. Kotona meillä oli kissa ja myöhemmin Sanni-kani, joka oli innokas estetaituri, vaikka naksuttimia tai kaniagilitya ei ollut siihen maailman aikaan edes keksitty. Haaveilin myös omasta colliesta, mutta koska en sellaista ikinä saanut, ulkoilutin ahkerasti naapuruston koiria. 

Vaikka vuosia ja vuosikymmeniä on kulunut, eläinfanitukseni on vain vahvistunut. Kun elämässä tuli sopiva tilanne lemmikin ottamiseen, olisi meille voinut tulla yhtä hyvin koira, kissa, poni, vuohi kuin mikä tahansa muukin suloisuus. Halusin kuitenkin valita eläimen sen mukaan, mille voisimme tarjota parhaat olosuhteet. Asumme kerrostalossa ja olemme päivät töissä, joten totesimme, että kaksi rauhallista kissaa sopisi meille hyvin. Haaveilin, että ne olisivat silti seurallisia, tykkäisivät hellimisestä ja oppisivat helposti temppuja. Bonuksena olisi tietysti omaa silmää miellyttävä ulkonäkö, eli pörröinen silkkiturkki. Olin ihastunut ragdolleihin jo vuosia aikaisemmin, ja vaikka harkitsimme muitakin rotuvaihtoehtoja (erityisesti siperiankissoja), intuitio voitti ja meille tuli kaksi ragdollia, jotka nykyisin Hupsuinakin tunnetaan.

 

Sanotaan, että ihmiset muistuttavat usein lemmikkejään.
Minäkin olen Nupun tapaan rauhallinen ja hempeä hömppä.

Persoonastani löytyy silti aktiivinen, jopa kärsimätön puoli. Ihan niin kuin Jujusta.

Pitkä ja monipolvinen selostukseni tamppaa pohjaa kiinnostavalle haasteelle, jonka saimme aamulla Marraskuun murusilta. Tarkoituksena olisi tutkia kissojen FIFé-rotukategorioita ja valita jokaisesta  yksi suosikki perustelujen kera. Kolmatta kissaa emme voi oikeasti ottaa (ja jos ottaisimme, haluaisin pelastaa kodittoman maatiaisen siipiemme ja tassujemme suojaan), mutta haaveilla voi aina. Niinpä tartun ilman muuta kissakategoriahaasteeseen ja lähden Nupun ja Jujun kanssa virtuaaliselle ostosretkelle. Suuntanamme on siis kissarotumyymälä, josta noukimme kärryihimme ohjeen mukaisesti neljä eri kategorian kattia.

Hupsu ja tosi höpsö kuuluvat ensisijaisesti kategoriaan ”uteliaat pallerokiipijät”.

Ensimmäinen FIFén kategoria on Hupsuille erittäin tuttu, koska siihen lasketaan myös ragdollit. Selvää kuitenkin on, ettei kärryymme huolita lisää räggäreitä, koska Nuppu ja Juju haluavat olla mahdollisimman uniikkeja. Niinpä poimimme ykköskategoriasta kyytiimme turkkilaisen vanin.

Sporttinen van-poitsu olisi Jujun uusi bestis. Siitä saisi hyvän kirittäjän agilityradoille, ja
se voisi opettaa Jujulle, ettei suihkussa kannata räpiköidä kuin mikäkin panikoiva majava.

Toisesta kategoriasta Nuppu valitsee itselleen ihanan tyttöfrendin: selkirk rexin. Typykät voisivat sipsutella söpösti yhdessä, ja jos Nuppu oikein kauniisti pyytäisi, niin ehkä käkkäräinen ystävätär pyörittelisi papiljotit myös räggärin pehmoturkkiin.

Fashionistamme tietää, että säkkäräpermis voi tulla muotiin koska tahansa.

Kolmannen kategorian kohdalla kärryihimme kaapataan minun toiveestani eksoottisen kuuloinen snowshoe. Toivoisin, että se toisi nimensä mukaisesti talveen edes vähän lunta, jottei helmikuun alku muistuttaisi maaliskuun loppua.

 

Jujun mielestä lumitassukissasta tulee mieleen suklaa, nougat, toffee ja kinuski.

Neljännestä kategoriasta kampean kärryymme karvattoman sfinksin, koska niitä moititaan aina rumiksi ja ruttuisiksi ja haluan valinnallani painottaa, että sisin on aina ulkokuorta tärkeämpi. Sydämeni on pamppaillut isokorvaisille nakukisuille aina siitä saakka, kun näin PetExpossa omistajaansa halivan ja pussailevan kaljukatin. Mutta tarkenisiko sellainen elää Hupsujen hieman viileähkössä kaksiossa? Ehkä, jos pukisin sen flanellipyjamaan tai Nuppu ja Juju antaisivat sen lämmitellä niiden kyljessä.

 

Nupun mielestä sfinksillä ei olisi asiaa missikisoihin, mutta neitonen
olisi valmis vyöryttämään nahkikselle oman turkkinsa lämpöä.

Kun järkiperäiset valinnat olisi tehty, alkaisi Hupsujen kärry täyttyä sääntöjen vastaisesti myös monista muista kissoista. Olisimme innoissamme kuin lapset irtokarkkikaupassa ja poimisimme mukaan ainakin maine cooneja, siperiankissoja, burmia, itämaisia kissoja, venäjänsinisiä, somaleja, brittejä, eurooppalaiskisuja, ocicatteja, maatiaisia ja tietenkin cornish rexejä, joita tämä kissafani on päässyt olallaankin kantamaan.

Nuppu heittäytyi mielikuvitusleikkiin niin täysillä, että parkuhan siitä tuli,
kun valitsemamme kissakatras ei tassutellutkaan Hupsuttamoon! Byäääh!

Kissablogimaailmasta löytyy vaikka minkälaisia ihania kissoja, ja olisi hauska kuulla teidän muidenkin virtuaalisista kissashoppailuista. Niinpä haastan mukaan Nuutin tassut, Frieden valtakunnan ja Tallin tarinat, ja kuka tahansa saa mielihyvin kertoa suosikeistaan kommenttikentän puolella. Minkälainen kisu teitä kiinnostaisi, ja yllättikö jokin meidän valintamme?

PS. Blogissamme on toistaiseksi päällä kommenttihyväksyntä, sillä tyhmät spämmirobotit ovat alkaneet lähetellä siansaksaa postaustemme perään enkä halua, että ne tulevat näkyviin. Jos jollakulla on ehdotuksia ongelman poistamiseen, niin kaikki neuvot otetaan iloiten vastaan! Me kun olemme niin persoja kommenteille, niin emme haluaisi vaikeuttaa tai rajoittaa niitä mitenkään.
 

Pöpöjen armoilla

Tällä viikolla on satanut paitsi vettä myös bakteereja. Olen useana aamuna harkinnut läväyttäväni raitiovaunussa sateenvarjon auki, jotta välttäisin kanssamatkustajien sieraimista esteettömästi vihmovan basillitihkun. Nuppu ja Juju eivät ole onneksi joukkoliikenteen röhköniiskuttajille altistuneet, mutta niillä oli kotona oma hoidokki. Mieheni onnistui nimittäin nappaamaan jostakin pöpön, joka tempaisi hänet punkan pohjalle useammaksi päiväksi. 
 

Ou nou! Ei kai Nessu-kissa ala taas häiriköidä?!

Kissoistamme Nuppu on osoittautunut aiemmin erinomaiseksi sairaanhoitajaksi, eikä se pettänyt luottamustamme tälläkään kertaa. Neiti oli ”iskästä” sen verran huolissaan, ettei suostunut hylkäämään häntä edes aamuruokinnan ajaksi. Aloin jo epäillä, että yleensä niin ahne possukkamme on itsekin kipeä, koska lempparimössöt eivät kelvanneet. Huoleni kuitenkin hellitti, kun palasin makkariin: beige sairaanhoitajatar retkotti tyytyväisenä potilaan kainalossa ja hurisi kuin pieni, lohduttava traktori.

On tutkittu juttu, että kissan kehräyksessä on parantavaa voimaa.
Pörinän saa käyntiin, kun hieroo hellästi akupistettä leuan alla.

Flunssan edetessä huomasin, että Nuppu oli kuumemittaria parempi apuväline taudin eri vaiheiden tarkasteluun. Ensimmäisenä sairauspäivänä kissanhuppana kasvoi mieheen kiinni kuin läheisyydenkipeä iilimato, mutta toisen päivän loppupuolella se irrottautui jo hetkeksi unosille tassupetiin. Siitä päättelin, että pahin vaihe oli selätetty. Kolmantena aamuna luulin ensin, että mies on täysin toipunut, koska Nuppu könysi pitkästä aikaa pöydälle kahvinjuontiani tarkkailemaan:
 

”Kukkuu! Ootas, niin hyppään ketterästi siihen sun viereen!”

”Ngääääääähhh... äääägggh... Hetki menee vielä...”

”Ähhhh.... Phuuuh... No mikäs tässä nyt?”

Taivaan kiitos! Se onnistui sittenkin!

Pian kävi kuitenkin ilmi pöytävisiitin todellinen tarkoitus: Nuppu alkoi tonkia laukkuani, kiskoi sieltä esiin nenäliinan ja lähti kiikuttamaan sitä iskälle! Liikutuin kovasti huomaavaisesta eleestä ja toivotin kaksikolle levollista toipilaspäivää. Tällaista kuvamateriaalia puhelimeeni tupsahteli kotiparantolasta: 

 

Tässä makoiltiin sohvalla ja huolehdittiin, ettei iskää palella.

  

Tässä Juju vinkkaa iskälle, että kahvi voisi piristää.

 

Tässä Juju  ehdottaa, että jos kahvi ei vielä maistu,
niin miten olisi päikkärit kahvinkeittimen vieressä.

Jostain syystä kahvinkeitinfiksaatio tarttui myös Nuppuun,
ja kofeiinijankutus alkoi ihmetyttää meitä kaikkia.

Nyt mieheni on palannut taas elävien kirjoihin ja irrottautunut kissasymbioosista, joka luultavasti nitisti tautia paljon tehokkaammin kuin ibusalit ja finrexinit. Niinpä koko konkkaronkkamme on starttaamassa viikonloppuun hyvässä iskussa. 

Näillähän voi seuraavaksi pyyhkiä vaikka tassut tai peban!

Nuppu-hoitaja on itsekin ollut terveenä joulusta asti, vaikka eliminaatiodieettimme kuihtui poronlihahankaluuksiin. Neitonen on syönyt viime aikoina vain märkää täysravintoruokaa ja raakaa lihaa (possua ja poroa, sillä epäilen herkkyyttä kanalle ja kalkkunalle), ja lisäksi pakastimme uuden maton, tuuletimme vuodevaatteet, vaihdoimme pesuaineet allergiamerkittyihin tuotteisiin ja EverClean-hiekan ekologisempaan, täysin hajuttomaan Take Careen. Koska tämä resepti on toiminut jo yli kuukauden eikä mitään lääkkeitä ole tarvittu, jatkamme vakaasti samaa rataa. Toivotaan, että selviäisimme jatkossakin ilman kutinoita, pöpöjä tai muita perinteisiä vitsauksia.

 

”Mitäs jos keitettäisiin tervehtymisten kunniaksi vaikka pienet tsufeet?”

Rits, räts, sähköjänikset!

Tammikuu voisi olla nimeltään mölykuu: pakkanen paukkuu, lumiaurat kolisevat, toppahousut hiiskuttavat ja lämmitin hurisee. Uusin tulokas talviseen kakofoniaan on zäppäily, joka vetää ärsyttävyydessään vertoja jopa kesäkuiselle hyttysen ininälle. Sähkövirrat kimpoilevat sinne tänne holtittomasti ja nipistelevät jopa kilttejä pikku kisuja.

Juju on pahoittanut monesti mielensä, kun emon suukot 
ovat olleet pahantuulisia pallosalamoita.

Olen joutunut pyytämään kissoilta monta kertaa anteeksi, kun sylini on muistuttanut sähkötuolia ja silitykseni ammeeseen pudotettua fööniä. Ihan kaikkea syyllisyyttä en suostu silti harteillani kantamaan, sillä molemmat katit ovat mönkineet säännöllisesti päiväpeiton alla keräilemässä turkkiinsa staattista sähköä, jolla emon voisi grillata hetkessä mureaksi kuin nyhtöpossun.

 

Hei, mulla on idis, Juju: mitä jos halitaan jokin toinen kerta?

Nupun mielestä sähkösäässä surullisinta on se, että emoparan tukka näyttää ihan reppanalta. Fleecevuorattu tumppupipo saa letin liiskautumaan päätä myöten, mutta sieltä täältä leijuu silti kipinöiviä haivenia taivasta kohden. Ei näytä hyvältä - eikä muuten tunnukaan.

Vähän samalta Nupusta varmasti tuntuisi, jos korvat olisivat miten sattuu lätässä.

Vaikka Nuppu ei joudu käyttämään fleece-pipoa, huopikkaita tai toppahaalareita, sekään ei ole säästynyt pakon sanelemilta tyylimokilta:

 

Hienon leidin hännän ei kuuluisi näyttää räjähtäneeltä pulloharjalta!

Hännän lisäksi sähköllä varautuneita hippusia on ajautunut muuallekin räggärien elimistöön. Luulen, että miinus- ja plusmerkkiset elektronit järjestävät hilpeitä tärskyjä niiden verenkierrossa, sillä sen verran vauhtia ja vaarallisia rätinöitä on kaksiossamme nähty:

 

Auts! Poppaa, poppaa!

Pienet tällit eivät Jujua silti haittaa, kun tanssitaan YMCA:tä.

Turkki ritisee kuin suihkarin moottorit! Ehkä tämäkin
karvalla vuorattu ilmalaiva sinkoutuu avaruuteen asti!

Äshhh! Fysiikan lait tyrkkäsivät zeppeliinin kiertoradalta takaisin kiitoradalle.

On mielenkiintoista nähdä, alkavatko Hupsuttamon sähkökäyrät kääntyä pakkasten pudotessa laskuun. Toistaiseksi saamme silti nauttia energiavirtauksista ja piristävistä pikku poksahduksista.

Tässä vauhtiaan esittelevät Kellog's-kissat Snap ja Crackle. Mutta missä on Pop?

Känkkäränkätön Huppanuppa

Tutussa lastenlaulussa sanotaan, että lapsilla on oma vänkkäräsäärinen noita. Sen nimi on Känkkäränkkä, ja koska se saa kaiken ihan länkkälönkkä, kyseessä on aika harmillinen kaveri. On onni onnettomuudessa, että vaikka Hupsuttamon jauhopusseissa saattaa yhä nyyköttää pari viheliäistä varastopunkkia, Känkkiksen kaltaiset syylänenät eivät meille jalallaan astu. Syy kotimme karttamiseen on, että täällä asustaa Känkkäränkän sataprosenttinen vastakohta, Huppanuppa.
 

Olipa kerran pieni kiltti kissa, Huppanuppa nimeltään…

Se huvittelee pelaamalla palloa…

 

…ja antamalla suukkoja.

Huppanuppa on onneksi sen verran suuri, että me aikuisetkin pystymme sen näkemään. Viikko sitten jouduimme suorastaan hieromaan verkkokalvojamme, sillä Nupusta kuoriutui taas todellinen perhekissa. Saimme vieraaksemme 5-vuotiaan kummityttöni ja hänen 3-vuotiaan pikkuveljensä, ja sekös olikin inspiroiva yllätys! Kun eteisessä alkoi kahista toppapuvut, Huppanupan mieliala kohosi hiihtohissillä Alppien ylimmälle huipulle. Sen jälkeen koko päivä olikin sitten riemukasta laskettelua rinnettä alas, eikä lempeä räggärineito räpistellyt suksillaan nurin kertaakaan.

 

Nuppu tietää, miten lapsia viihdytetään pallo- ja hiirileikeillä.

 

Se ei hermostunut edes peppuunsa painetusta söpöysmerkistä.

 

Vaikka Huppanupalla oli ilo ylimmillään, minua alkoi hirvittää,
sillä näin toisaalla äkäisen kohouman, joka viittasi Känkkäränkkään.

 

Oli Känkkäränkkä peiton alla tai ei, Huppanuppa piti huolen, ettei hapan noita
häirinnyt lasten iloista mieltä, vaan minipäikkäreille asetuttiin näin hyvillä mielin.

 

Koska Känkkis-asia jäi vaivaamaan minua, menin rohkeasti kurkistamaan
peiton alle. Huh helpotusta! Siellähän majaili vain yksi
seitsemästä kääpiöstä - eikä edes Jörö vaan Ujo!

Kun silitin Jujun pehmoista kylkeä, poitsu kellahti peiton alla kyljelleen ja käynnisti pienen hurinamoottorinsa. Siitä päättelin, ettei välitöntä hätää ollut, vaan herkkä pupujussimme vain keräsi rohkeutta vällyjen välissä. Jätimme pojanmurusen rauhaan, sillä Huppanuppa tarjosi viihdettä koko Hupsuttamon edestä, ja ennen pitkää tapahtui ihme: Juju vorni näkösälle ihan vapaaehtoisesti!

 

Utelias ei voinut vastustaa kiusausta, vaan tuli kysymään, miksi keittiöntuolit
oli raahattu olkkariin. Huppanuppa sen sijaan ihmetteli, mihin kaverit hävisivät.

Iltapäivä jatkui ohjelmanumerolla, jossa Juju pesi peittonöyhdät turkistaan.
Sen jälkeen  se esitti hienosti agilityä ja tajusin, että eihän tämä otus
olekaan Ujo tai Utelias vaan Lystikäs!

 

Katsoin ylpeänä, kuinka Jujustakin alkoi kuoriutua perhekissa.

 

Päivä sujui kaikin puolin mallikelpoisesti, mutta emolle meinasi tulla Känkkäränkkä, kun vieraat olivat lähtemässä. Nuppu nimittäin kiehnäsi lapsosten ja heidän vanhempiensa ympärillä siihen malliin, että se oli selvästi lähdössä heidän mukaansa. Se änkesi väkisin heippahaleja antamaan ja silmäili naulakkoamme sen näköisenä kuin olisi etsinyt ragdollille sopivaa pikku toppista. Niinpä jouduin kaappaamaan Nuppusen visusti kainalooni. Vaikka siitä varmasti pidettäisiin kummityttöni kotona hyvää huolta, tarvitsemme itse joka päivä Huppanupan hassuja viihdepläjäyksiä. 

Mutta kun viihdettä on riittävästi,
 kaipaa tämä kissaemo myös
toisenlaista huolenpitoa. Silloin kainaloon
kapsahtaa kukapa muu kuin Unelias!

Varvasjään sulatusta

Lössöisen syksyn aikana ehdin monta kertaa toivoa kunnon talvea. Jos vuorokauden sääennusteessa näkyi edes pieni toivonpilkahdus lumisateesta, kurkistelin iltaisin vähän väliä sälekaihdinten välistä pihalle ja tuskailin, kun maa pysyi mustana ja celsiukset koholla. Nyt mittarin dipattua hurjasti miinukselle olen pitänyt huolta siitä, etten vahingossakaan vikise kylmyydestä.
 

Nuppu tietää, että viileydeltä välttyy, kun hohkaistaa tassupedin riittävän lämpimäksi.

Olen pysynyt päätöksessäni enkä ole napissut kohmeudesta edes silloin, kun varpaiden sijaan villasukissani on värjötellyt kymmenen jouluaterialta jääkaappiin unohtunutta hernettä. Apu on nimittäin lähempänä kuin kukaan osaisi edes kuvitella. Onhan meillä kotona kaksi ihanan karvaista varpaanlämmitintä:

Kuinka moni ajatteli, että rakensin aasinsiltaa Nuppuun ja Jujuun?
Ei, kattimattilaiset eivät pidä lainkaan emon kohmettuneista koivista,
vaan sinivarpaita elvyttämään tarvitaan kaksi nukkaista kauratyynyä.

Kissojen mielestä apina on hyvä lämmitin tällaisenaan, koska se on
näemmä käynyt nyhtämässä Nupusta ja Jujusta itselleen kakkosturkin.

Nalle sen sijaan joutui vähäkarvaisempana mikroon vesikipon kanssa.
Se pyöri aikansa lautasella ja keräsi itseensä kosteaa lämpöä,
jotta kykenisi ihmeisiin eli herättämään varpaani ikiroudasta.

Lisäksi teddypoika kävi vielä lämpöpuhalluksessa ja
kirkasvalohoidossa. Jos näillä eväillä ei yhtä  huurteista
kissaemoa lämmitetä, niin ei sitten millään.

Olen hymissyt autuaana, kun olen hakenut komerosta ekstrapeiton ja käpertynyt sen alle sohvalle Netflixiä katsomaan samalla, kun nalle ja apina ovat tekohengittäneet lämpöään jalkateristä törröttäviin jääpalikoihini. Sitä mukaa, kun veri on alkanut taas virrata, sohvalle on soljunut myös muuta porukkaa, mm. lämmöstä nautiskelevia ragdolleja. Talvi-illan idylliin ei siis aina tarvita suloisesti rätisevää takkaa, vaan mikrotettu kauranalle voi ajaa saman asian.

 

Nallen lämpö sai Nupunkin nauramaan näin riehakkaasti!
Talvi se on sitten ihanaa aikaa, vai mitä kaverit? =)

Spelejä ja spiilosta

Nupun vuosi 2016 on alkanut ennenkuulumattoman energisesti. En tiedä, onko ulkoa sisätiloihinkin hiipinyt kirpsakkuus saanut sen töppösiin liikettä, vai siintääkö nöpönenäneitosen simmuissa jo haavekuvat kesällä järjestettävistä räggärihäistä. Nupun tuntien se haluaa ylleen vartaloahyväilevän prinsessapitsiluomuksen, joten kiinteyttävä liikunta on noussut syystäkin sen ykkösharrastukseksi.

Olen vähän Nuppua varoitellut, että mihinkään hirmuisen suuriin myötäjäisiin ei ole varaa,
mutta ehkä sulhanen voi piffata vaikka jousikvartetin ja herkkämasukissojen kerroskakun.

Mahtavinta tässä kaikessa on, että vanhat lempparipuuhat kuten tassun nörkkääminen ja fanaattiset peffapesut tuntuvat jääneen vuoden 2015 painajaisiksi.

 

Nyt on mielessä lähinnä se, millaiset posliiniastiastot nuoripari haluaa ja kummoiset
 koristeet juhlapöytään asetellaan. Miten olisi jotkin vähän kesäisemmät?

Tassut ovat kuitenkin edelleen merkittävässä roolissa sporttimisumme elämässä. Se ei harrasta punnerruksia, etutassuilla seisontaa tai kahvakuulan heiluttelua (onneksi!), mutta Nupun bravuuri on laji, jossa se makaa sängyn alla kyljellään ja täppäilee tassuillaan ohikulkijoiden sukkia.

 

Yleensä tassua ei näy ollenkaan tai tarkimmat voivat huomata vain pienen
pullistuman peitossa. Mutta kun tassu iskee, se iskee kuin kynnetön salama!

Muistaako joku muuten vielä 90-luvulta viihdeohjelman nimeltä Speden Spelit?
Olen varma, että Nuppu olisi päässyt kisaamaan studioon missitrikoissa
ja päihittänyt kaikki reaktionopeutta testaavassa pelissä, jossa piti 
painaa välkkyviä valoja oikeassa järjestyksessä.

Koska HIITtaaminen (high-intensity interval training) on nykyään niin trendikästä, olen suostunut tehostamaan Nupun täppäilyä hupparini naruilla. Kun ne viuhuvat houkuttelevasti sängyn vieressä, Nuppu joutuu tekemään töitä molemmilla etutassuillaan. Välillä se kellottaa aivan selällään, joten huomaamattaan sen tulee tehtyä myös iso määrä vatsarutistuksia. Eipähän pömppis sitten juhannuksena pingota pilalle Nupun pitsiunelmaa.

 

Hiiop! Sieltä se koko kissa nousee silkalla lihasvoimalla hupparinnarun perään.

Sitten alkaa nauhajumppa, jossa treeniä saavat myös emon niskalihakset.
Nupun vieressä kyykkiessä reidetkin kuntoutuvat. Mikäs sen parempaa!

Viileät pakkaskelit ovat saaneet vipinää myös pikkuiseen poitsukissaani, eikä se suinkaan aina ole kehräävä ja lämmin syliperuna. Juju harrastaa agilityä päivittäin, ja olemme viritelleet esteistämme jo kokonaisen radan:

 

Nupulle oli treeniä pelkkä esteradan katselu!

Tällaisen videon koostin Jujun tämänpäiväisestä kalsaritreenistä:

Poing-poing-pupusellemme ei mikään kuitenkaan riitä, vaan se kaipaa myös muita liikunnallisia leikkejä, kuten kuurupiiloa – tietenkin vain ja ainoastaan emon kanssa. Menen siis kuuliaisesti esimerkiksi oven taakse ja kurkistan sieltä Jujua. Kun katseemme kohtaavat, vilahdan kokonaan näkymättömiin. Hetken kuluttua kurkistan taas Jujua, joka vaanii minua jo valppaasti. Juju hiipii koko ajan peppu heiluen lähemmäs, kunnes se lopulta ponkaisee luokseni ja naukaisee niin, että oikeasti säikähdän ja alan nauraa. Ja mikä hassuinta, Jujukin nauraa!

 

Mies väittää, että olen taas viettänyt liikaa aikaa kissojen kanssa
ja on muka hyvä, että arki alkoi, mutta kyllähän kuka tahansa
normaali kissanomistaja näkee, milloin omaa kissaa naurattaa!

Tässä Jujua ei naurata, vaan se narauttaa Nupun piilosta!

Leikki jatkuu pitkään samanlaisena, paitsi piilot tietysti vaihtuvat
ja välillä minut säikäyttää vieraileva tähti Nuppu Nöpperssön!

Lopuksi vaihdamme rooleja niin, että minä etsin Jujua ja se pakenee kuin viimeistä päivää. Yleensä se kirmaa kiipeilypuuhun ja raapii sitä korvat villisti formula-asennossa. Kun saan pikkuisen höppänäni vihdoin kiinni, se kömpsähtää puunoksalle ja vaatii loppuyhteenvetosuukot ja lupauksen siitä, että pian taas leikitään.

 

Joskus on vähällä käydä niin, etten löydä Jujua,
koska se on poikkeuksellisen taitava piiloutuja!

Juju on kuitenkin niin sporttinen poika, ettei se ole täysin passiivinen edes nukkuessaan. Samalla, kun unilampaat määkivät Jujun korvaan, se itse venyy mitä mielikuvituksellisempiin jooga-asentoihin. 

 

Jos tämä ei ole liikuntaa, niin mikä sitten?